Kesäkuussa päättyneet vahvasti polarisoituneet presidentinvaalit ja elokuun 10. päivä maan länsiosia runnellut voimakas maanjäristys repivät auki vanhoja haavoja Kolumbiassa. Ne ovat nostaneet pintaan maan alueellisen ja rakenteellisen eriarvoisuuden, johon Abelardo de la Espriellan johtaman uuden hallinnon lupaama kovan linjan turvallisuuspolitiikka ei riitä vastaamaan.

Latinalaisen Amerikan yli pyyhkäissyt oikeistokonservatiivinen aalto saapui kesäkuussa Kolumbiaan, kun perinteisten poliittisten puolueiden ulkopuolelta noussut Abelardo de la Espriella voitti presidentinvaalien toisella kierroksella vasemmistolaisen Pacto Histórico -puolueen ehdokkaan Iván Cepedan historiallisen pienen marginaalin turvin. Vaalien tulos on jatkumoa laajemmalle alueelliselle poliittiselle murrokselle, jossa turvallisuutta ja valtion auktoriteettia korostavat äärioikeistovoimat ovat Washingtonin peittelemättömällä tuella nousseet valtaan Latinalaisen Amerikan maissa yksi toisensa perään. Lisäksi äänestystuloksen hiuksenhieno ero heijastaa Kolumbian syventynyttä poliittista polarisaatiota, jossa ennen kaikkea kysymykset turvallisuudesta ja rauhanprosessista jakavat kansalaisia eri leireihin. Yksi polttava kysymys on, pystyykö uusi hallinto palauttamaan valtion legitimiteetin alueilla, jotka ovat kokeneet jääneensä vuosikymmeniksi keskushallinnon ulkopuolelle oman onnensa nojaan.

RAUHAN RAKOILEMINEN LUO VÄYLÄN PRESIDENTTIYTEEN ENTISELLE HUUMEKAUPPIAIDEN ASIANAJAJALLE

De la Espriella on monin tavoin kiistanalainen hahmo.Liikemiehellä, jolla on myös Italian ja Yhdysvaltojen kansalaisuudet, ei ole lainkaan  aiempaa kokemusta julkisessa virassa toimimisesta. Sen sijaan hän on tehnyt uran puolustusasianajajana, ja hänen kirjavalta asiakaslistaltaan löytyy niin kansainvälisiä huumekauppiaita, alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetty helluntalaispastori, Kolumbian puolisotilaallisten paramilitaarijoukkojen johtajia kuin myös Venezuelan ex-diktaattori Nicolás Maduron bulvaani.

Tuore presidentti vannoi vaalikampanjassaan vahvasti mano dura -turvallisuuspolitiikan (suom. kova käsi) nimeen, joka viittaa valtion voimakeinoihin, militarisointiin ja tiukkoihin rangaistuksiin perustuvaan huume- sekä jengirikollisuuden torjuntaan. Kolumbiassa käsite kietoutuu erityisesti pitkäkestoiseen aseelliseen konfliktiin, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja valtion pyrkimykseen palauttaa alueellinen hallinta. Mano dura -politiikan myötä presidentti on niin ikään irtisanoutunut täydellisesti rauhanneuvotteluista aseellisten ryhmien kanssa.

De la Espriellaa on verrattu muun muassa El Salvadorin itsevaltaiseen presidenttiin Nayib Bukeleen, jonka megavankilamallista hän itsekin on ammentanut ratkaisua huumeväkivallan kitkemiseksi. Aiemmin huumekauppiaita oikeuden edessä puolustanut de la Espriella julisti vaalikampanjansa aikana sodan narkoterrorismia vastaan vakuuttaen liiskaavansa rikolliset “kuin rotat tai torakat”’. Sotaretoriikka on odotetusti herättänyt vastakaikua Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin suunnalta, jonka oma hallinto on jatkanut kansainvälisen oikeuden vastaisia siviileihin kohdistuneita ilmaiskujaan Karibianmerellä ja itäisellä Tyynellämerellä jo yli vuoden ajan.

Rauhanprosessista tyystin irtisanoutumista voidaan pitää de la Espriellan vastalauseena edeltäjänsä Gustavo Petron paz total -rauhanpolitiikalle, jota on kritisoitu epäonnistuneeksi. Tasan vuosikymmen Kolumbian hallituksen ja FARC-sissiryhmän solmiman rauhansopimuksen jälkeen maa on tilanteessa, jossa aseellisten ryhmien määrä on viime vuosina lähtenyt kasvuun ja väkivalta on pakottanut arviolta jopa yli 7,3 miljoonaa ihmistä lähtemään kodeistaan. Kolumbiassa onkin tällä hetkellä yksi maailman suurilukuisimmista maan sisäisen pakkomuuton väestöistä, mikä on nostanut turvallisuuskriisin vankasti takaisin politiikan keskiöön. Siinä missä osa näkee ratkaisun rauhanprosessin jatkamisessa ja sosiaalisten ongelmien juurisyihin puuttumisessa, turvallisuustilanteen heikkeneminen ja aseellisen konfliktin voimistuminen ovat luoneet hedelmällisen maaperän de la Espriellan puheille vastustajiensa “suolistamisesta” ja saaneet osan väestöstä vaatimaan valtiolta entistä kovempia otteita.

MAANJÄRISTYS NOSTAA ESIIN RÄIKEÄN ERIARVOISUUDEN

Kolumbiaa eivät ravistele pelkästään konfliktit. Vain kolme päivää presidentin virkaanastujaisten jälkeen maata koetteli sen tuhoisin maanjäristys vuosikymmeniin. Voimakkuudeltaan 7,4 magnitudin järistyksen epikeskus sijaitsi Chocón hallintoalueella, pääkaupunki Bogotásta noin 240 kilometriä länteen. Kolumbian katastrofiriskien hallinnan kansallinen yksikkö UNGRD on raportoinut uhrien lukumääräksi 331 kuollutta, yli 4 500 loukkaantunutta ja 111 kateissa olevaa henkilöä. Katastrofi kosketti suoraan kuitenkin lähes puolta miljoonaa ihmistä, nostaen sen välilliset seuraukset heti tuoreen presidentin pöydälle.

Vaikka elokuun 10. päivän maanjäristys aiheutti mittavia tuhoja esimerkiksi Calin, Manizalesin ja Pereiran kaupungeissa, sen seuraukset eivät jakautuneet tasaisesti kaikkialla. Monet maanjäristyksestä pahasti kärsineistä yhteisöistä, erityisesti Chocón alue ja Buenaventuran satamakaupunki Tyynenmeren rannikolla, ovat vaikeasti saavutettavissa ja ovat pitkään kärsineet puutteellisesta infrastruktuurista sekä selvästi alimitoitetuista terveydenhuollon ja koulutuksen palveluista. Samaan aikaan alueiden kehitystä jarruttaa pitkittynyt aseellinen konflikti. Alueiden hallinnasta kilpaileville sissijärjestöille ja rikollisverkostoille alueet ovat huumeiden keskeisiä kauttakulkureittejä, minkä  lisäksi ne harjoittavat alueilla laitonta kaivostoimintaa. Maanjäristyksessä tuhoutuneet koulut ja opetuksen keskeytyminen uhkaavatkin nyt entisestään lisätä konfliktialueilla lasten riskiä tulla värvätyksi lapsisotilaiksi.

Maanjäristys paljasti Kolumbian jo olemassa olevan alueellisen eriarvoisuuden poikkeuksellisen näkyvällä tavalla. Tämä tekee kriisistä myös poliittisen. Chocón kaltaisella alueella paikallisten viranomaisten valmiudet vastata kriiseihin ovat huomattavan rajalliset, jolloin voidaan puhua rakenteellisesta haavoittuvuudesta. Siitä kertovat myös hallituksen ensireaktiot: kun järistyksen jälkihoito oli jo suuremmissa asutuskeskuksissa saatu alkuun täydellä teholla, maan sisäministeri myönsi, ettei hänellä ollut tietoa Chocón tilanteesta. Tämä osoittaa konkreettisesti, kuinka eriarvoisesti valtion läsnäolo ja yhteiskunnan turvaverkot ovat jakautuneet eri puolilla Kolumbiaa.

Noin viikko maanjäristyksen jälkeen presidentti saapui vierailulle Buenaventuran kaupunkiin luvaten mittavia jälleenrakennus- ja kehitystoimia Tyynenmeren rannikon alueilla. Presidenttiä kiiteltiin siitä, että maan korkein poliittinen johto oli läsnä alueella, joka usein jää kansallisen huomion ulkopuolelle. Vierailu herätti myös kritiikkiä: paheksuntaa herätti etenkin de la Espriellan itse perustaman Defensores de la Patria -puolueen (suom. Isänmaan puolustajat)  sloganein varustettujen jalkapallojen jakaminen ihmisille tilanteessa, jossa paikalliset odottivat edelleen kriittisen avun saapumista. Arvostelijoiden mukaan kyse oli poliittisen pääoman tavoittelusta humanitaarisen kriisin keskellä. Monet paikalliset suhtautuvat myös varauksella lupauksiin alueen kehittämisestä, sillä he ovat kuulleet vastaavia puheita ennenkin, mutta vaatimattomin tuloksin.

IDEOLOGISIA SIGNAALEJA KRIISIN JÄLKEISEN KANSALLISEN YHTENÄISYYDEN RAKENTAMISEN SIJAAN

Kansainvälisesti huomiota on kerännyt Kolumbian täydellinen geopoliittinen uudelleenasemoituminen de la Espriellan noustua valtaan. Uusi hallinto on pyrkinyt pikavauhtia normalisoimaan ja vahvistamaan suhteita Yhdysvaltoihin ja Israeliin sekä korostanut ideologista pesäeroa Petro-kauden globaalin etelän solidaarisuutta alleviivanneeseen ulkopolitiikkaan. 10. elokuuta, eli samana päivänä kun maanjäristys iski maahan, Kolumbia ilmoitti tunnustavansa Israelin miehittämän kiistellyn Golanin kukkuloiden alueen Syyriassa sekä jäädyttävänsä diplomaattiset suhteet Länsi-Saharan Sahrawin demokraattisen arabitasavallan kanssa tunnustaen siten Marokon suvereniteetin alueella.

De la Espriellan hallinnon ensimmäiset viikot ovatkin herättäneet kysymyksiä sen prioriteeteista. Keskellä vuosikymmenen pahinta luonnonkatastrofia uutta hallintoa on arvosteltu erityisesti päätöksestä vastaanottaa kansainvälistä raivaus- ja pelastusapua ensisijaisesti vain poliittisesti läheisiltä oikeistohallituksilta, kuten Yhdysvalloista, El Salvadorista, Ecuadorista ja Israelista. Muun muassa Meksikon kansainvälisesti arvostetun, maanjäristysten pelastustöihin erikoistuneen Los Topos ( -ryhmän suom. Myyrät) avuntarjous torjuttiin, samoin kuin Kiinan. Kolumbian katastrofivalmius- ja pelastusviraston UNGRD:n tuore johtaja on vedonnut siihen, että ainoastaan edellä lueteltujen maiden pelastusryhmät täyttävät Kolumbian asettamat sertifiointivaatimukset.

Selitys ei ole vaimentanut kritiikkiä, jonka mukaan de la Espriellan hallinto tarkastelee jopa humanitaarista apua ensisijaisesti ideologisten liittolaissuhteiden näkökulmasta tilanteessa, jossa katastrofista kärsivien alueiden välitön avuntarve olisi edellyttänyt mahdollisimman laajaa kansainvälistä yhteistyötä. Samalla hallinto on joutunut puolustuskannalle lahjoitusvarojen keräämisestä presidentin puolison perustamalle järjestölle. Vaikka hallitus on korostanut toiminnan humanitaarista luonnetta, järjestely on herättänyt kysymyksiä varojen käytön läpinäkyvyydestä sekä siitä, missä määrin kriisinhallintaa ohjataan virallisten instituutioiden sijaan presidenttiparin lähipiirin kautta.

Ennen kaikkea uuden hallinnon prioriteetit käyvät selväksi tarkastellessa turvallisuuspolitiikkaa. Ainoastaan päiviä maanjäristyksen jälkeen, kun eloonjääneitä vielä kaivettiin esiin raunioista, Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth ilmoitti Bogotán valtuuttaneen maiden yhteisiä huumeiden vastaisia sotilasoperaatioita Kolumbian maaperällä. Muutamaa viikkoa myöhemmin de la Espriella vahvisti Kolumbian liittyvän Washingtonin aiemmin tänä vuonna käynnistämään sotilaallis-poliittiseen Shield of the Americas -liittoumaan, jonka itse määritelty ensisijainen tehtävä on narkoterrorismin torjunta läntisellä pallonpuoliskolla. Samalla Kolumbia ja Yhdysvallat syvensivät maiden kahdenvälistä yhteistyöohjelmaa allekirjoittamalla lisäksi kriittisiä mineraaleja ja ydinenergiaa koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan.

Abelardo de la Espriellan ensimmäiset suuret linjaukset vallankahvassa viestivät, että presidentille turvallisuusuhat ovat maan tärkeimpiä haasteita, ja että niihin tulee vastata sotilaallisin ratkaisuin. Samalla, kun hallitus on rakentanut turvallisuusstrategiansa Yhdysvaltojen aktiivisen sotilaallisen yhteistyön pohjalle, maanjäristys on nostanut etualalle kysymyksiä alueellisesta epätasa-arvosta ja hallinnon kyvystä reagoida kriiseihin. Näitä ongelmia ei yksikään turvallisuusoperaatio yksin kykene ratkaisemaan.

Tuoreen hallinnon pitäisi nopeasti pystyä rakentamaan luottamusta, sillä haasteita tulee riittämään. Muun muassa historiallisen voimakkaan Super El Niño -sääilmiön ennustetaan aiheuttavan poikkeuksellista kuivuutta, joka uhkaa niin Kolumbian maataloutta, energiantuotantoa kuin vesihuollon toimintavarmuutta. Samalla aseellisen konfliktin kiihtyminen, sitkeä eriarvoisuus ja kansalaisten kasvava turhautuminen poliittiseen eliittiin ovat keskeisiä tekijöitä oikeistokonservatiivisten liikkeiden nousussa niin Kolumbiassa kuin eri puolilla Latinalaista Amerikkaa.

De la Espriellan hallinnon vastaus sen ensimmäiseen isoon kriisiin – maanjäristykseen – näyttää nopeasti, saako uusi hallinto voitettua luottamuksen puolelleen vai syventääkö se poliittista vastakkainasettelua. Lopulta jälleenrakennuksen onnistumista ei mitata ainoastaan korjattujen teiden, uudelleen rakennettujen talojen tai muiden puhtaasti materiaalisten mittareiden mukaan. Pitkällä aikavälillä ratkaisevampaa on, kokevatko Chocón, Buenaventuran ja muiden historiallisesti unohdettujen periferioiden asukkaat ensimmäistä kertaa olevansa täysivaltainen osa Kolumbian valtiota.