The Ulkopolitist ja Eurooppanuoret järjestivät syksyllä 2026 Eurooppa ja eurooppalaisuus -teemaisen kirjoituskilpailun 14-19 -vuotiaille nuorille. Jimi Grönblom sai kilpailussa kunniamaininnan.

Belgian Flanderissa, pienessä Meren kylässä on koulu, jonka pihasta minun oli viimeisenä päivänä vaikea lähteä. Siinä pihassa olen syönyt lukemattomia voileipiä, joskus kaverinkin eväsrasiasta. Siinä pihassa minulle on valitettu, kun housuni eivät sopineet pukukoodiin. Siinä pihassa olen tanssinut ja pitänyt hauskaa ilman häpeän hiventä. Mutta ennen kaikkea: siinä pihassa olen hyvästellyt kasan kavereita, kuten myös erään, joka ei jäänyt pelkäksi kaveriksi. Minä lähdin siitä pihasta, mutta kaikki kokemukset, kohtaamiset ja muistot, joita siellä sekä niin monissa muissakin paikoissa koin, eivät taida lähteä minusta kovinkaan äkkiä. 

Erasmus+ -ohjelma on ollut minulle valtavan monipuolinen kokemus, joka on avartanut suomalaisessa pikkukaupungissa tähän asti eläneen pojan kuvaa Euroopasta aivan ainutlaatuisella tavalla. Olen saanut konkreettista kokemusta nuorten elämästä eri puolilta Eurooppaa: olen nähnyt, mitä missäkin syödään, millaista koulunkäynti on, miten vapaa-aikaa vietetään ja niin paljon muuta. 

Ryhmävaihto Tšekin tasavaltaan keväällä 2025 oli ensimmäinen kontaktini Erasmus+ -ohjelman kanssa. En ollut ennen sitä edes matkustanut lentokoneella, ja yhtäkkiä minut lennätettiinkin Euroopan sydämeen. En yhtään tiennyt, mihin olin ryhtymässä, mutta jo ensimmäisenä iltana itätšekkiläisessä Zlinin kaupungissa olin varma, että idea oli ollut hyvä. Tulin hostini kanssa erinomaisesti juttuun. Hän oli jo etukäteen täyttänyt koko viikon hauskalla ohjelmalla (virallisen yhteisen ohjelman ohella), josta sain heti yksityiskohtaisen selostuksen. 

Tavallista koulua en tuon viikon aikana käynyt, vaan vierailu oli enimmäkseen turismia ja hauskanpitoa. Tšekkiläinen arki jäi ehkä näkemättä, mutta kulttuurikokemusten määrä oli valtava. Matkustelimme esimerkiksi Prahassa ja vierailimme Zlinin suuressa eläintarhassa, söimme hyvin, juhlimme ja jossain välissä teimme pienen projektityönkin, kun kerran koulussa oltiin. 

Tällainen ensikosketus “isoon maailmaan” avarsi mieltäni jo merkittävästi. Muu Eurooppa ei tuntunutkaan enää niin etäiseltä, kun itse olin saanut siihen vihdoin hieman konkreettista kontaktia. Tämän tunteen kehittyminen ei kuitenkaan pysähtynyt tähän, vaan jatkoi seuraavien kokemusten myötä vahvistumistaan.

Tammikuussa 2026 olikin aika tehdä vastapalvelus ja hostata ryhmävaihtoon tulevia opiskelijoita Suomessa. Aiemmasta Tšekin-vierailustani huolimatta minun kontolleni osui saksalainen poika, joka viettäisi luonamme Sastamalassa viikon samalla tavoin kuin minä aiemmin reissullani Tšekissä. Virallista ohjelmaa oli jälleen järjestetty mukavasti, mutta se ei suunnitteluintoani rajoittanut. 

Viikosta tuli äärimmäisen kiireinen, sillä viisi päivää on yllättävän vähän, kun haluaa näyttää kaikki kotimaansa parhaat palat. Virallista ohjelmaa olikin joka päivä vähintään iltapäivään asti. Sen puitteissa pääsimme muun muassa metsäntutkimusasemalle ihailemaan luontoa ja kuuntelemaan tutkijoita sekä mökille saunomaan ja juhlimaan. Saunominen viidestä kansallisuudesta koostuvan ihmisrykelmän kanssa oli hirveän meluisaa, ja suuri osa saunojista joutui seisomaan, mutta sitäkään kokemusta en missään nimessä vaihtaisi pois. 

Järjestimme puolestaan kavereiden ja heidän vieraidensa kesken muun muassa lautapeli-illan, Tampere-kierroksen sekä kirkkoseikkailun. Kävimme yhtenä iltana myös saunassa, tällä kertaa sopivan kokoisella porukalla, ja nyt voin sanoa, että takapihallani on kierinyt lumihangessa alaston tšekki. Jääkiekon katsominen on sekä rakas harrastukseni että yksi suomalaisuuden kulmakivistä, joten kaiken kruunaamiseksi meidän oli ehdottomasti päästävä jääkiekko-otteluun. Parempien aikataulutusvaihtoehtojen puutteessa järjestin meille liput otteluun viimeiselle perjantaille sen sijaan, että olisimme osallistuneet koko vaihtoryhmän yhteiselle jäähyväisillalliselle. Emme joutuneet pettymään, sillä perinteisen Satakunnan paikallisottelun tunnelma oli mahtava ja lopputuloskin varsin miellyttävä. Etenkin jälkiviisaana tiesin, että päätös oli ollut oikea. 

Tuo viikko oli ehkä yksi elämäni hektisimmistä, mutta myös todella hauska. Sain hieman lomaa tavallisesta kouluarjesta, pääsin tutustumaan useampaan ihmiseen ja kulttuuriin samassa sumpussa sekä tietysti esittelemään omaa maatani: viikon aikana tuli näytettyä kaikki olennainen aina ruisleivästä Porin Ässiin.

Tuskin ehdin silmiäni räpäyttää, kun olin taas Helsinki-Vantaalla, tällä kertaa ilman opettajaa, ainoastaan kahden muun opiskelijan kanssa ja matkan kohteena oli Belgia. Tällä kertaa kyseessä oli yksilövaihto, joka tarkoittaa oikeaa koulunkäyntiä pelkän turismin ja hauskanpidon sijaan. Sain opiskelulle kuitenkin hieman vastapainoa, sillä heti ensimmäisenä viikonloppuna ennen koulun alkua pyysin hostiani viemään minut huvipuistoon – aivan liian rankkaa minulla ei siis ollut. Vaikka host-opiskelijani oli useana päivänä kiireinen kouluhommien parissa, koko perheen ja heidän tuttaviensa yhteispanos minun viihdyttämisekseni esimerkiksi lenkkeilyjen, juttuseuran, kaupunkikierrosten ja jopa yöklubivierailun muodossa, sai minut todella tyytyväiseksi.

Koulussa meitä odotti ystävällinen ja rento Erasmus-koordinaattori Wouter, joka oli tehnyt meille kolmelle jonkin verran yhteistä ohjelmaa. Ohjelmamme sisälsi rentoa ja hauskaa oppimista, ei niin rentoa ja tosi tylsää oppimista, sekä… no, sanotaanko, että hauskaakin tuli pidettyä. Kävimme muutaman kerran hänen kanssaan EU:n piikkiin oluella ja Brysselin vierailun aikana vohvelilla ja pihvilläkin. Oppitunneilla istuskelun kannalta taas oli mukavaa, että lukujärjestyksessäni oli edes joitain aineita, kuten kemiaa ja englantia, joiden tunneilla vaihteeksi ymmärsinkin jotain. 

Kouluarkea oli todella mielenkiintoista vertailla siihen, mihin itse on tottunut. Esimerkiksi näin digitalisaatioon tottuneena ehdoton puhelinkielto sekä paperikirjat ja suunnattomat monistenivaskat joka oppiaineessa olivat vähintäänkin hämmästystä herättäviä. Välitunneilla sain yllättävän mukavasti juttuseuraa etenkin ikäisiltäni tytöiltä, joista yksi, suureksi hämmästykseksi, puhui suomea. Joka tapauksessa en joutunut olemaan koululla yksinäinen ja minut otettiin lähes kivasti huomioon ja mukaan juttuihin. 

Koulun puolesta pääsimme myös Ardennien alueelle maantieteen retkelle ihastelemaan luontoa. Paikka oli kaunis, mutta suomalaisen silmään siellä oli silti omituisen paljon infrastruktuuria: yhdessä suunnassa taloja, toisessa vilkasta juna- ja tieliikennettä ja kolmannessa museo. Pienimuotoiseksi hämäykseksi osoittautuneen luontokohteen lisäksi pääsin nauttimaan väenpaljoudesta tien päällä, kun jurnutin muutamaan kertaan elämäni ensimmäisissä oikeissa liikenneruuhkissa. Kokemuksia kaikki nämäkin.

Viimeiselle päivälle osui koulun Stressfactor-festivaali, jossa koulun piha muuttuikin kojujen, ranskanperuna-auton, esiintymislavan ja muun täyttämäksi festarialueeksi. Pyörin ympäri pihaa poukkoillen tuttavan luota toiselle, ja bileiden edetessä uskaltauduin tanssimaankin, loppujen lopuksi melkoisen innokkaasti. Alkusysäyksen sain, kun eräs tyttö, jonka kanssa en aikaisemmin ollut ollut juurikaan kontaktissa, viittoi minut mukaan tanssiletkan jatkeeksi. Varsinkin siitä eteenpäin minulla oli uskomattoman, häpeilemättömän hauskaa. 

Festivaali päättyikin minun osaltani siihen, josta tämän tekstin alussa jo kerroin. Hyvästelin kaikki uudet kaverini hempeilevin lähtösanoin ja -halein, ja kiitin myös edellä mainittua tyttöä siitä, että hän rohkaisi minua pitämään hauskaa. Olin ilmeisesti hänen mielestään niin kiva, että seuraavana päivänä, kun olin jo hyvästellyt host-perheeni sekä Belgian, hän lähetti minulle vielä viestin, jossa hän toivoi matkani olleen mukava.

Ajoimme sen pihan ohi reilut 3 kuukautta sen jälkeen, kun sieltä edellisen kerran lähdin. Tytön äiti ehdotti pysähtymistä, mutta me – tai lähinnä minä – vain vitsailimme “kamalista koulumuistoista”, jotka eivät oikeasti olleet kamalia. Jos olisimme olleet kahdestaan, olisimme varmasti pysähtyneet. Hitaasti koulun ohi ajaessamme tyttö kuitenkin kysyi minulta tunteita herättävästi: “Muistatko, mitä tuolla tapahtui?” 

Erasmus+ -ohjelma voi johtaa näköjään aika lailla mihin vain, aina pienistä hauskoista muistoista elämää mullistaviin kohtaamisiin asti, eikä ohjelmaan osallistuminen edes maksa mitään. Eihän minulla olisi ollut tällaisiin matkoihin mahdollisuutta, ellei koko juttua olisi maksettu minun puolestani. Siitä syystä koen tämän ohjelman myös hyvin tasa-arvoistavaksi. Kokemusteni pohjalta voin sanoa, että Erasmus+ yhdistää eurooppalaisia monin eri tavoin ja avartaa aidosti mieliä. Siksi se on konkreettinen ja ainutlaatuinen ovi Eurooppaan.