Missä kulkee raja? Maahanmuuton turvallistaminen heikentää kansainvälisen suojelun ehtoja
Salman Gadid | 18.11.2026
Kuvitus: Heta Heikkala
Ihmisten liikkuminen on aina ollut osa kansainvälistä politiikkaa, mutta viime vuosina siitä on tullut yhä selvemmin valtioiden turvallisuuspolitiikan ja geopoliittisen kilpailun väline. Muuttoliikkeiden kytkeminen kansalliseen turvallisuuteen muuttaa tapaa, jolla valtiot suhtautuvat rajoihinsa, suvereniteettiinsa ja kansainvälisiin suojeluvelvoitteisiinsa. Samalla kasvaa riski, että turvapaikanhakijoiden oikeudet jäävät turvallisuuspoliittisten tavoitteiden varjoon.
Marraskuussa 2021 tuhannet ihmiset kokoontuivat Puolan ja Valko-Venäjän rajalle. He olivat lähteneet kotimaistaan eri syistä, mutta päätyneet tilanteeseen, jossa heidän liikkumisestaan oli tullut osa valtioiden välistä vastakkainasettelua. Valko-Venäjän hallintoa syytettiin ihmisten kuljettamisesta Euroopan unionin ulkorajalle tarkoituksenaan painostaa unionia ja horjuttaa sen jäsenvaltioita. Rajalle saapuneiden ihmisten tilanteesta tuli samalla osa turvallisuuspoliittista kertomusta, jossa kysymys heidän liikkumisestaan yhdistyi Euroopan vakauteen ja suvereniteettiin.
Tapaus kuvastaa muuttoliikkeiden aseman muutosta kansainvälisessä politiikassa. Ihmisten liikkumista tarkastellaan yhä useammin humanitaaristen ja yhteiskunnallisten kysymysten ohella turvallisuuden ja geopoliittisen kilpailun näkökulmasta. Muuttoliikkeet kehystetään uhiksi, joihin vastataan tehostetuilla tai poikkeuksellisilla turvallisuustoimilla. Kansainvälisen politiikan kentällä tällaisia toimia kutsutaan turvallistamiseksi. Geopolitisoitumisessa muuttoliikkeet puolestaan kytkeytyvät valtioiden välisiin suhteisiin, strategisiin tavoitteisiin ja vallankäyttöön. Yhdessä nämä kehityskulut vaikuttavat siihen, miten valtiot suhtautuvat rajojensa ylittämiseen ja kansainväliseen suojeluun.
Kyse ei ole siitä, etteikö valtioilla olisi oikeutta valvoa rajojaan tai vastata ulkopuoliseen painostukseen, vaan siitä, missä vaiheessa turvallisuuspoliittiset tavoitteet alkavat syrjäyttää yksilön oikeudet ja vaikuttaa siihen, miten kansainvälistä suojelua hakevan ihmisen suojeluntarvetta arvioidaan. Turvallisuuspoliittisten intressien vahvistuminen ei saa johtaa siihen, että suojelua hakevan oikeudet jäävät valtioiden rajaturvallisuuden ja geopoliittisten tavoitteiden varjoon.
Raja on valtion vallan väline
Ihmisten liikkuminen on modernia kansallisvaltiota paljon vanhempi ilmiö. Työ, kaupankäynti, perhesuhteet, konfliktit ja vaino ovat saaneet ihmisiä muuttamaan paikasta toiseen kauan ennen nykyisiä valtioita tai kansalaisuuden käsitettä. Kansallisvaltioiden muodostuminen muutti kuitenkin perusteellisesti liikkuvuuden hallintaa. Modernin valtiojärjestelmän vakiintuessa valtioille muodostui yhä vahvempi toimivalta säädellä, ketkä kuuluivat niiden poliittiseen yhteisöön ja millä ehdoilla ihmiset voivat ylittää niiden rajat. Passit, henkilöllisyysasiakirjat ja rajatarkastukset eivät ainoastaan mahdollista matkustamista, vaan määrittävät myös yksilön asemaa suhteessa valtioon. Rajasta tuli alueellisen suvereniteetin symbolin lisäksi väline, jolla valtio säätelee liikkuvuutta ja määrittelee kansalaisten sekä muiden alueellaan oleskelevien asemaa.
Valtion oikeus hallita aluettaan ei kuitenkaan vastannut kysymykseen siitä, mitä tapahtuu ihmisille, jotka joutuvat lähtemään kotimaastaan ja jäävät ilman oman valtionsa suojaa. Maailmansodat, vallankumoukset ja poliittiset vainot tekivät kansainvälisen suojelun tarpeen näkyväksi. Vuonna 1951 hyväksytty pakolaisten oikeusasemaa koskeva YK:n yleissopimus ja sitä täydentänyt vuoden 1967 pöytäkirja loivat perustan kansainväliselle pakolaissuojelulle.
Järjestelmän keskeiseksi periaatteeksi muodostui palautuskielto. Sen mukaan ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa häntä uhkaa vaino tai muu yleissopimuksessa tarkoitettu vakava vaara. Kansainvälinen suojelu ei siten poistanut valtioiden oikeutta hallita rajojaan, mutta asetti niiden toiminnalle oikeudellisia reunaehtoja.
Suojelu perustuu yksilön oikeuksiin, mutta sen toteutuminen riippuu valtioista, jotka hallitsevat rajoja ja turvapaikkamenettelyjä.
Suojelu perustuu yksilön oikeuksiin, mutta sen toteutuminen riippuu valtioista, jotka hallitsevat rajoja ja turvapaikkamenettelyjä. Järjestelmä on siis riippuvainen juuri niistä toimijoista, joiden vallankäyttöä sen on osaltaan tarkoitus rajoittaa. Suojelu ei myöskään ole koskaan ollut täysin irrallaan politiikasta: esimerkiksi kylmän sodan aikana pakolaisten vastaanottaminen saattoi palvella vastaanottajavaltioiden ideologisia ja ulkopoliittisia tavoitteita.
Muuttoliikkeistä on tullut geopoliittinen kysymys
Kylmän sodan päättymisen jälkeen globalisaation ja kansainvälisen yhteistyön ajateltiin vahvistavan valtioiden keskinäisriippuvuutta ja vähentävän niiden välistä vastakkainasettelua. Ihmisten, tavaroiden ja pääoman liikkuvuus lisääntyi, ja Euroopan yhdentyminen ilmensi uskoa siihen, että yhteiset instituutiot ja valtioiden välinen luottamus mahdollistaisivat aiempaa vapaamman liikkuvuuden.
Viime vuosien kehitys on kuitenkin nostanut alueellisen suvereniteetin, strategisen riippumattomuuden ja kansallisen turvallisuuden jälleen kansainvälisen politiikan keskiöön. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, suurvaltojen välinen kilpailu ja taloudellisten riippuvuuksien politisoituminen ovat muuttaneet valtioiden toimintaympäristöä, eivätkä muuttoliikkeet ole jääneet tämän kehityksen ulkopuolelle.
Muutos näkyy myös muuttoliikepolitiikan painopisteissä. Huomio kohdistuu yhä vahvemmin rajavalvontaan, saapumisten estämiseen sekä lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Liikkuvuuden hallinnasta on tullut osa valtioiden välistä neuvottelua, jossa muuttoliikkeet voivat toimia sekä yhteistyön että poliittisen painostuksen välineenä.
Ihmiset liikkuvat monista syistä, kuten konfliktien, vainon, turvattomuuden ja toimeentulon vuoksi. Geopoliittinen ulottuvuus syntyy siitä, miten valtiot pyrkivät hyödyntämään ihmisten liikkumista omien tavoitteidensa edistämiseksi tai tulkitsemaan sitä osana keskinäistä kilpailua.
Valko-Venäjän ja EU:n välinen rajakriisi osoitti, kuinka muuttoliikkeestä voi tulla osa valtioiden välistä geopoliittista kamppailua. Kun ihmisten liikkuminen kytkeytyi kysymyksiin Euroopan turvallisuudesta ja suvereniteetista, heidän yksilöllinen suojeluntarpeensa jäi poliittisen vastakkainasettelun varjoon.
Tällaiseen valtiolliseen painostukseen on voitava vastata. Se ei kuitenkaan muuta rajalle saapuneiden ihmisten oikeudellista asemaa. Vaikka vieras valtio pyrkisi käyttämään ihmisiä omien tavoitteidensa edistämiseen, heidän mahdollinen suojeluntarpeensa on arvioitava yksilöllisesti. Muussa tapauksessa painostusta harjoittava valtio saa epäsuorasti mahdollisuuden vaikuttaa siihen, miten toinen valtio toteuttaa kansainvälisiä velvoitteitaan.
Vaikka vieras valtio pyrkisi käyttämään ihmisiä omien tavoitteidensa edistämiseen, heidän mahdollinen suojeluntarpeensa on arvioitava yksilöllisesti.
Ukrainasta paenneiden vastaanotto puolestaan osoittaa, kuinka geopoliittinen ympäristö voi vaikuttaa suojelupolitiikan tavoitteisiin ja toteutukseen. EU otti vuonna 2022 käyttöön tilapäisen suojelun direktiivin ja tarjosi laajamittaista suojaa Venäjän hyökkäyssotaa paenneille. Ratkaisu oli humanitaarisesti merkittävä, mutta samalla osa Euroopan yhteistä vastausta Venäjän hyökkäykseen.
Tilapäinen suojelu ja yksilöllinen turvapaikkamenettely ovat eri järjestelyjä, joiden soveltamisen perusteet poikkeavat toisistaan. Ne kuitenkin havainnollistavat, kuinka kansainvälinen tilanne vaikuttaa siihen, millaisia suojeluratkaisuja pidetään poliittisesti mahdollisina ja millaisia resursseja niiden toteuttamiseen ollaan valmiita osoittamaan.
Euroopan rajat ulottuvat sen ulkopuolelle
Muuttoliikkeiden geopolitisoituminen näkyy erityisen selvästi EU:n pyrkimyksessä ulkoistaa muuttoliikkeiden hallintaa. Unioni ei pyri vaikuttamaan ainoastaan siihen, kuka pääsee sen alueelle, vaan myös siihen, missä ja millä keinoilla ihmisten liikkumista hallitaan jo ennen Euroopan rajojen saavuttamista.
Yhteistyö lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa voi tarkoittaa taloudellista tukea, rajavalvontaan liittyvää koulutusta, teknistä apua ja palautusyhteistyötä. Samalla unionin riippuvuus näistä kumppaneista kasvaa. Muuttoliikkeiden hallinnasta voi muodostua kolmansille maille neuvotteluvaltti, jonka avulla ne pyrkivät edistämään omia taloudellisia ja poliittisia tavoitteitaan.
Esimerkiksi EU:n ja Tunisian vuonna 2023 solmima yhteisymmärryspöytäkirja sisältää yhteistyötä muuttoliikkeen hallinnassa ja rajavalvonnassa. Tunisia ei kuitenkaan ole ainoastaan eurooppalaisten tavoitteiden toteuttaja, vaan asema kauttakulkumaana antaa sille mahdollisuuden myös vaikuttaa EU:n politiikkaan ja neuvotella unionin kanssa omista lähtökohdistaan. Muuttoliikkeiden hallinnasta muodostuu näin osa laajempaa poliittista ja taloudellista vaihtosuhdetta.
Libyassa yhteistyön seuraukset ovat olleet vakavampia. YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston ja YK:n Libyan tukimission vuonna 2026 julkaisema raportti dokumentoi siirtolaisiin, turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin kohdistuvia laajalle levinneitä ja järjestelmällisiä ihmisoikeusloukkauksia. Niihin on osallistunut myös muuttoliikkeen ja rajavalvonnan parissa toimivia valtiollisia tahoja. EU:n ja sen jäsenvaltioiden tukema yhteistyö Libyan rannikkovartioston kanssa on mahdollistanut ihmisten pysäyttämisen merellä ja palauttamisen Libyaan, missä he voivat joutua mielivaltaisen vangitsemisen, väkivallan ja hyväksikäytön kohteeksi.
Valtion oikeudelliset velvoitteet eivät menetä merkitystään vain siksi, että rajavalvonta tapahtuu kolmannen maan alueella.
Ulkoistamisen keskeinen ristiriita on ilmeinen. EU pyrkii vahvistamaan rajaturvallisuuttaan yhteistyössä sellaisten valtioiden kanssa, joiden kyky tai halu suojella ihmisoikeuksia voi olla vakavasti puutteellinen. Samalla unioni siirtää osan muuttoliikkeiden hallinnasta oman alueensa ulkopuolelle ja kasvattaa riippuvuuttaan kumppaneista, joilla on omat poliittiset tavoitteensa.
Jos ihminen pysäytetään ennen Euroopan alueelle pääsyä, hänen mahdollisuutensa hakea kansainvälistä suojelua voivat kaventua. Valtion oikeudelliset velvoitteet eivät silti menetä merkitystään vain siksi, että rajavalvonta tapahtuu kolmannen maan alueella tai sen viranomaisten toimesta.
Suojelun tulevaisuus on kansainvälisen järjestyksen kysymys
Muuttoliikkeiden merkitys kansainvälisessä politiikassa tuskin vähenee. YK:n mukaan kansainvälisiä siirtolaisia oli vuonna 2024 noin 304 miljoonaa. Luku kattaa kaikki kansainväliset siirtolaiset, eikä sitä pidä sekoittaa pakolaisten tai turvapaikanhakijoiden määrään. Se kertoo kuitenkin kansainvälisen liikkuvuuden mittakaavasta maailmassa, jossa konfliktit, vaino, taloudellinen eriarvoisuus ja ilmastonmuutos vaikuttavat yhä useampien ihmisten mahdollisuuksiin jäädä kotiseuduilleen.
Maailmanpankin vuonna 2021 julkaisema Groundswell-raportti arvioi, että ilmastonmuutos voi johtaa jopa 216 miljoonan ihmisen muuttamiseen oman valtionsa sisällä vuoteen 2050 mennessä kuudella maailman alueella. Kyse on skenaariosta, ei varmuudella toteutuvasta ennusteesta. Ilmastonmuutos ei myöskään automaattisesti anna ihmiselle pakolaisasemaa vuoden 1951 pakolaissopimuksen perusteella. Se voi kuitenkin heikentää elinolosuhteita ja voimistaa muita tekijöitä, jotka pakottavat ihmisiä jättämään kotinsa.
EU:n muuttoliike- ja turvapaikkasopimusta alettiin soveltaa kesäkuussa 2026. Uudistus yhtenäistää menettelyjä, vahvistaa ulkorajojen valvontaa, nopeuttaa turvapaikka- ja palautusmenettelyjä sekä luo jäsenvaltioille uuden solidaarisuusmekanismin. Sopimuksen tavoitteena on vastata yhteisen järjestelmän pitkään tunnistettuihin ongelmiin. Samalla se vahvistaa rajamenettelyjen asemaa ja kytkee turvapaikkapolitiikan entistä tiiviimmin muuttoliikkeiden hallintaan.
Kehitystä on tarkasteltava myös Euroopan ulkopuolisen suurvaltapolitiikan valossa. Presidentti Donald Trumpin lähentyminen presidentti Vladimir Putinin kanssa on lisännyt jännitteitä Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Marraskuussa 2026 huolta herättivät erityisesti Trumpin esittämät ajatukset laajemmasta Yhdysvaltojen ja Venäjän välisestä turvallisuusjärjestelystä, joka ulottuisi Ukrainan lisäksi koko Eurooppaan. Eurooppalaiset johtajat ovat vastustaneet ajatusta siitä, että maanosan turvallisuutta koskevista ratkaisuista neuvoteltaisiin ilman Euroopan osallisuutta.
Yhdysvaltojen ja Venäjän mahdollinen strateginen lähentyminen ei itsessään tarkoita yhteistyötä muuttoliikkeiden välineellistämisessä. Se voi kuitenkin muuttaa niitä poliittisia asetelmia, joissa Eurooppa joutuu arvioimaan turvallisuuttaan ja asemaansa kansainvälisessä järjestyksessä.
Jos suurvaltojen väliset neuvottelut heikentävät Euroopan yhtenäisyyttä tai Yhdysvaltojen sitoutumista Euroopan turvallisuuteen, Venäjälle voi avautua lisää tilaa hyödyntää Euroopan sisäisiä erimielisyyksiä. Yksi mahdollinen painostuksen väline on muuttoliikkeet. Venäjän aiempi toiminta osoittaa, ettei ihmisten liikkumisen käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin ole pelkästään hypoteettinen uhkakuva, vaan sitä on jo käytetty painostuskeinona Euroopan ulkorajoilla.
Kykenevätkö valtiot pitämään kiinni velvoitteistaan myös silloin, kun turvallisuuspoliittiset ja sisäpoliittiset paineet puoltavat niiden rajaamista?
Tällaisessa kehityksessä on myös muuttoliikepolitiikan kannalta laajempi riski. Jos Euroopan turvallisuuspoliittinen asema heikkenee ja jäsenvaltioiden keskinäinen luottamus joutuu koetukselle, paine rajavalvonnan kiristämiseen voi kasvaa. Samalla ulkopuolisten toimijoiden mahdollisuudet hyödyntää muuttoliikkeitä poliittisina painostuskeinoina voivat lisääntyä.
Geopoliittinen paine heijastuu myös jäsenvaltioiden sisäpolitiikkaan. Maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa turvallisuus, yhteiskunnan kantokyky, julkisten palveluiden kuormitus ja taloudellisten resurssien niukkuus kietoutuvat yhä tiiviimmin toisiinsa. Varautumisen ja turvallisuuden näkökulmat ovat valtioille perusteltuja, mutta niihin vetoava poliittinen retoriikka voi samalla vahvistaa käsitystä muuttoliikkeistä ensisijaisesti hallittavana uhkana tai resurssikysymyksenä. Kun poliittinen paine tiukempaan maahanmuuttopolitiikkaan kasvaa, vaarana on, että kansainvälisen suojelun tarpeessa oleva ihminen nähdään ennen kaikkea osana laajempaa muuttoliikeongelmaa. Tällöin hänen yksilöllinen tilanteensa ja oikeutensa suojeluun voivat jäädä yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisten tavoitteiden varjoon.
Kansallisvaltion ja kansainvälisen suojelun välinen jännite ei ole katoamassa. Valtioilla on oikeus puolustaa turvallisuuttaan, mutta tämä ei vapauta niitä kansainvälisistä velvoitteistaan. Vaikka muuttoliikeitä käytettäisiin osana vieraan valtion vaikuttamistoimintaa, yksilön suojeluntarve on arvioitava hänen oman tilanteensa perusteella.
Raja määrittelee kuulumista, oikeuksia ja valtaa. Sen ei kuitenkaan pitäisi ratkaista, kenen oikeus turvaan on poliittisesti tarkoituksenmukainen. Geopoliittisen kilpailun aikakaudella kansainvälisen suojelun uskottavuus mitataankin siinä, kykenevätkö valtiot pitämään kiinni velvoitteistaan myös silloin, kun turvallisuuspoliittiset ja sisäpoliittiset paineet puoltavat niiden rajaamista.
Kirjoittaja: Salman Gadid
Editoijat: Ella Syrjänen ja Ella Vähäniitty
Kielenhuolto: Saana Kääriäinen

Lisättävää?
Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.