(Huomioithan, että tämä artikkeli on 12 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi

Sunnuntaistrategisti | 11.05.2012

Johannes Hautaviita kirjoitti aikaisemmin tässä kuussa Suomen Kuvalehden Eri mieltä -blogissa Iranin uhkasta ja sen todellisuudesta. Kirjoituksessaan Hautaviita kyseenalaista Iranin tapauksen saaman mediahuomion: ”On huomionarvoista, että myös Suomessa […] tiedotusvälineet ja poliitikot eivät sovella kansainvälisen oikeuden periaatteita kiistan eri osapuoliin, vaan ovat sen sijaan omaksuneet Yhdysvaltojen artikuloiman viitekehyksen Lähi-idän poliittisesta todellisuudesta.”

Hautaviita ei kuitenkaan keskity kirjoituksessaan Iranin Suomessa saaman mediahuomion ruotimiseen vaan Yhdysvaltojen ”artikuloiman viitekehyksen” vääräksi todentamiseen. Hautaviita väittää, ettei Iran itse asiassa ole uhka, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen: Kansainvälistä lakia halveksuva Yhdysvallat sekä holokaustia kyynisesti hyväksikäyttävä Israel uhkaavat Irania – joka keskittyy lähinnä oman maansa turvaamiseen – käyttäen ydinkiistaa verukkeena Lähi-idän kontrolloimiselle sotilaallisin keinoin.

Mielenkiintoisista – vaikkakin valitettavan poleemisista – argumenteista huolimatta kirjoitus kärsii monista merkittävistä ongelmista. Tekstistä muun muassa puuttuu selkeä punainen lanka. Iranin uhkaa omien sanojensa mukaan käsittelevä kirjoitus kiinnittää aiheeseensa nähden kohtuuttomasti huomiota aiheen kannalta tarpeettomiin asioihin, rönsyillen Nürnbergin oikeudenkäynnistä holokaustiin, ja Diego Garcian alkuperäisväestön häätämisestä Irakin ja Afganistanin konfliktien siviiliuhreihin.

Tekstin merkittävin valuvika on sen vahva vastahegemoninen näkökulma, jonka kautta Iranin kiistan kontekstia ei tulkita vaan luodaan uudelleen ideologiseen maailmankatsomukseen ja manikealaiseen narratiiviin sopivaksi. Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä,  joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja ”paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin ”hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan. Iranin kiistan alueellista ulottuvuutta, ja alueen arabivaltioiden huolia Iranin muodostamasta uhasta, ei käsitellä, vaan kiistaa kuvataan puhtaasti kahden vastakkaisen leirin välisenä ongelmana.

Teksti edustaa monella tapaa perinteistä vastahegemoniallisesta ja anti-imperialistista kirjallisuutta, nojaten vahvasti myös amerikkalaisvastaisuuteen – joko tarkoituksellisesti tai epähuomiossa. Hautaviidan kirjoitus pyrkiikin kääntämään havainnoimansa Yhdysvaltain artikuloiman viitekehyksen päälaelleen: Yhdysvaltojen havainnoidut ”paheet” heijastetaan sen voimankäytön kohteeksi joutuvan alueellisen valtion ”hyveisiin,” jota kautta molemmista pyritään luomaan yksiulotteinen kuva – USA:sta globaalina roistovaltiona, ja sen kohteeksi joutuvista imperialismin uhreina, jotka joutuvat sotilaallisen ja ahneen suurvallan vallanhimon kohteeksi. Sotatoimien vastustuksesta tulee itseisarvo ja määrittävä näkökulma, jonka myötä sotilaallisen operaation kohteeksi joutuneen valtion käyttäytymistä joko vääristellään, vähätellään, tai lakaistaan maton alle (tässä hyvä esimerkki Syyriaan liittyen). Varsin yllätyksettömästi, mutta siltikin äärimmäisen valitettavasti, kirjoitus joutuukin tulkitsemaan tietoa Iranista, Yhdysvalloista ja Israelista äärimmäisen tarkoituksenmukaisesti.

Iranin ulkopoliittinen käytös – uhka, uhri, vai tuleva alueellinen suurvalta?

Hautaviidan kirjoitus sisältää myös varsin teräviä ja paikkansapitäviä havaintoja Iranista: maan kapasiteetti heijastaa voimaa perinteisin sotilaallisin keinoin rajojensa ulkopuolella on varsin rajallinen, ellei peräti lähes olematon; maan ydinohjelman sotilaallista dimensiosta on varsin vähän todistusaineistoa, joista suurin osa väittää sen olevan lakkautettu; ja Iranin uhka Yhdysvalloille perustuu enimmäkseen jälkimmäisen alueellisiin intresseihin. Hautaviita näkee ongelmallisena, kuinka alueellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen pyrkivän  ”Iranin kohdalla kaikille valtioille ominaista ulkosuhteiden ylläpitämistä kuvaillaan Yhdysvalloissa alueellisen vakauden horjuttamiseksi.

Kirjoituksessa käy kuitenkin selväksi, kuinka Hautaviita, joko tarkoituksellisesti tai rajallisista tiedoista johtuen, luo vääristynyttä kuvaa Iranin ulkopoliittisesta käyttäytymisestä. Huomattavaa on, että Iranin suurstrategiassa perinteinen sotilaallinen voimankäyttö – kuten Hautaviita kirjoittaa –  on etupäässä puolustuksellista. Maan suurstrategian keskeisenä elementtinä on kuitenkin myös alueellisten ei-valtiollisten aseellisten toimijoiden tukeminen, joka ei rajoitu pelkästään asymmetrisen vastaiskukapasiteetin ylläpitämiseen. Maan tuki Hizbollahille ja Hamasille – joista molemmat ylläpitävät omaa aseellista siipeään, ainakin toistaiseksi – sisältää myös aikomuksen ylläpitää kykyä iskeä asymmetrisesti Israelia (ja Yhdysvaltoja) vastaan ennakoivasti, vaikkakin Teheranin suhteet molempiin järjestöihin eivät ole kovin suorasukaisia.

Toinen syy näiden kahden järjestön, ja eräiden muiden Lähi-idän aseellisten ryhmien tukemisen takana on Iranin vaikutusvallan kasvattaminen alueella – erityisesti Irakissa, Afganistanissa sekä Libanonissa – sekä Yhdysvaltojen ja Israelin alueellisen jalanjäljen pienentäminen. Tätä tavoitetta toteuttaakseen Iran on antanut rajallisesti tukea myös Talibanille sekä al-Qaidalle, joiden suhde Teheranin hallintoon on vähintäänkin ongelmallinen. Alueellisten aseellisten toimijoiden tukemisen merkitystä Iranin ulkopolitiikalle, enimmäkseen Iranin vallankumouskaartin alaisuudessa toimivan Quds-joukon kautta, ei missään tapauksessa tulisi vähätellä.

Myös Hautaviidan tulkinta Iranin ydinohjelman sotilaallisesta dimensiosta on ongelmallinen – samaan miinaan ovat tosin astuneet myös Ulkoministerimme Erkki Tuomioja, yhdessä Carl Bildtin kanssa. Kuten äskettäinen CSIS:n Anthony Cordesmanin kirjoittama raportti tietää kertoa, Iranin ydinohjelman kehitys tähtää breakout-kapasiteetin kehittämiseen, jonka saavuttamiseksi Iran on ottanut useita askelia (saman tietää kertoa myös MPKK:n julkaisema raportti vuodelta 2010). Näin ollen, suoranaista tarvetta sotilaalliselle ohjelmalle ei ole ydinaseen kehittämiseksi (tosin, tietoa siitä onko Iran tehnyt poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi ei ole saatavilla, mutta monet keskeiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat Yhdysvalloissa sekä Israelissa uskovat, että tätä päätöstä ei ole vielä tehty).

Iran pyrkii aktiivisesti epävakauttamaan aluetta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi (tämä päämäärä oli myös osasyynä Iranin ja Irakin välisen sodan syttymiseen 1980 Iranin pyrkiessä levittämään vallankumoustaan Irakin shiiaväestön keskuuteen). Käytännössä Iranin vaikutusvallan kasvu tapahtuu, ei pelkästään Israelin ja Yhdysvaltojen, vaan myös muiden Iranin vaikutusvallan nousua rajoittamaan pyrkivien alueellisten maiden, erityisesti Saudi-Arabian ja muiden GCC-maiden kustannuksella. Asymmetrisistä keinoista johtuen, Iranin pyrkimyksillä lisätä vaikutusvaltaansa on usein epävakauttava vaikutus. Se, onko tämä luonnollista, hyväksyttävää vai tuomittavaa toimintaa riippuu omaksutusta näkökulmasta, mutta yhdenkään näkökulman ei tulisi ylenkatsoa tätä merkittävää osaa Lähi-idän aluepolitiikkaa.

Yhdysvallat ja Israel – vastahegemoninen pahan akseli

Monella tapaa, Hautaviidan artikkeli ei pelkästään omaksu pelkästään vastahegemonista näkökulmaa, vaan myös varsin amerikkalaisvastaisen retoriikan. Tämä osaltaan puoltaa ranskalaisen filosofin, Bernard-Henri Lévyn väitettä siitä, kuinka tämän hetkinen anti-imperialistinen diskurssi on etupäässä heikosti naamioitua amerikkalaisvastaisuutta.  En ota suoranaisesti kantaa siihen, kuinka pitkälle BHL:n väite pitää paikkansa yleisemmin, mutta se tuntuu varsin osuvasti kuvailevan Hautaviidan suhtautumista Yhdysvaltoihin.

Kirjoituksessa Yhdysvaltoja kuvaillaan jatkuvasti hyökkäyssotia aloittavana, kansainvälistä lakia halveksuvana suurvaltana (mukana irrelevantti, Goodwinin lakia uhmaava viittaus siihen, kuinka natsitkin kävivät hyökkäyssotia), joka haluaa kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti. Hautaviita näkee Yhdysvaltain olevan ”valmis hyökkäämään minne tahansa, kunhan hyökkäyksen kohteena oleva maa on puolustuskyvytön eli vailla sotilaallista pelotetta.” Seuraavana vuorossa on Hautaviidan mukaan Iran, jota maa on yhdessä Israelin kanssa uhannut vuodesta 1979 asti.

Hautaviita on oikeassa siinä, että Yhdysvaltojen suhtautuminen sotaan hyväksyttävänä osana ulkopoliittista käytöstä eroaa merkittävästi esimerkiksi EU:n vastaavasta, vaikka Hautaviita vie väitteensä aivan liian pitkälle, erityisesti sotilaallisen pelotteen puuttumisen suhteen. Pelotteen puute ei ole sotia aiheuttava, vaan niitä mahdollistava tekijä. Yhtälailla on merkittävää huomata, ettei Yhdysvaltain Lähi-idän politiikka perustu alueen sotilaalliseen kontrolliin vaan pyrkimykseen ylläpitää suotavaa poliittista tasapainoa etupäässä poliittisin, taloudellisin ja diplomaattisin keinoin, sekä alueellisia liittolaisia tukemalla. Yhdysvaltain operatiivinen jalanjälki alueella onkin pienentymässä merkittävästi, ja maassa käydään keskustelua siitä, tulisiko sen palata perinteisempään rooliin alueen ulkopuolisena tasapainottajana sen huomion kiinnittyessä entistä enemmän Aasiaan.

Yksi kirjoituksen merkittävimmistä ongelmista onkin, että se tulkitsee Yhdysvaltain käyttäytymistä pelkästään Bushin hallintojen aikakauden kautta, joka oli monella tapaa varsin poikkeuksellinen. Hautaviita ylenkatsoo Yhdysvaltain ulkopoliittisen käyttäytymisen historiaa sekä maan sisäisiä keskusteluja sen ulkopolitiikasta. Tämä heijastuu myös Hautaviidan väitteessä siitä, kuinka Yhdysvallat halveksuu kansainvälistä lakia – väitteen  itsessään ollen jo aivan liian poleeminen. Vaikka Irakin sotaa – ja tietyiltä osin Bushin hallintojen käytöstä GWoT:n yhteydessä – voidaan hyvin luonnehtia kansainvälisen lain vastaiseksi (Afganistanin sodan laillisuuden ollessa monimutkaisempi kysymys), ei Yhdysvaltoja kuitenkaan voida kuvata kv. lakia halveksuvana. Yleisemmin voisi havainnoida, kuten Stephen Walt argumentoi, että kansainvälinen laki on merkittävä ulkopoliittinen työkalu myös Yhdysvalloille, mutta se voi, muiden suurvaltojen tapaan, käyttäytyä myös lain vastaisesti sen keskeisten intressien ollessa kyseessä. Sama tosin pätee muihinkin suurvaltoihin, kuten myös Israeliin ja Iraniin.

Ongelmallista on myös se, kuinka Hautaviita näkee Israelin Yhdysvaltojen täysin samanmielisinä liittolaisina. Sen sijaan, kuten Walt ja kollegansa John Mearsheimer väittävät, maiden välillä on ajoittain hyvinkin myrskyiset suhteet – huolimatta siitä, että Yhdysvallat kokee Israelin turvallisuuden olevan sille keskeinen intressi – etenkin jos tarkastelee tulenkatkuisen retoriikan alta. Tämä on heijastunut myös Iranin kysymyksessä, jossa Obaman hallinto on pyrkinyt lieventämään Israelin halukkuutta sotilaalliseen ratkaisuun. Israelin turvallisuuden takaamisen valossa ei voida sivuuttaa Iranin toistuvaa ja väkevää Israelin-vastaista retoriikkaa. Iranin perinteisen sotilaallisen kapasiteetin puute ei  poista Israelin kokemaa turvallisuusuhkaa, eikä se oikeuta Iranin käyttämää retoriikkaa; holokaustin kieltäminen on tuskin parempaa kuin sen muiston väärinkäyttö ulkopoliittisiin tarkoituksiin.

Eri mieltä: Vastahegemonisesta näkökulmasta

Hautaviidan kirjoitus ei ole vailla hyviä puoliaan. Se tuo esille useita ongelmakohtia Iranin kiistaan liittyen, mitä suomalaisessa mediassa ei välttämättä ole käsitelty syvällisesti, jos ollenkaan (ehkä enemmän johtuen asiantuntijuuden puutteesta kuin tietoisesta amerikkalaisen viitekehyksen hyväksynnästä). Hautaviita tarjoaa myös mielenkiintoisen, vastahegemonisen näkökulman, mikä itsessään on tervetullut lisä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. Tähän asti vastahegemonisten mielipiteiden esittäminen on enimmäkseen ollut suomalaisten ”vaihtoehtomedioiden” etuoikeus, josta johtuen kirjoitusten analyyttinen taso on jättänyt paljon parantamisen varaa.

Valitettavasti Hautaviidan kirjoitus ajautuu moneen samaan sudenkuoppaan kuin perinteinen vastahegemoninen kirjallisuus, vähentäen sitä analyyttistä lisäarvoa mitä Hautaviita varmasti toivoi tuovansa Iranista käytävään keskusteluun. Liian vahvat ideologiset linssit sekä manikealaiseen maailmankatsomukseen nojaaminen vääristivät monella tapaa niitä aihepiirejä, joita kirjoitus käsitteli, vähentäen kirjoituksen  koherenttiutta sekä analyyttista arvoa. Kritisoidessaan havainnoimaansa amerikkalaisen viitekehyksen kritiikitöntä omaksumista, Hautaviidan kirjoitus itsessään – aavistuksen ironisesti – kärsii vastahegemonisen näkökulman liian kritiikittömästä hyväksymisestä.


Kommentit

[...] hänelle mikä tahansa valtio, joka on ”lännen” painostavan diplomatian kohteena on uhri, joka ei ole tehnyt mitään väärin, ja jota tulee puolustaa (esimerkki Iraniin liittyen); [...]


Hei Johanna, kiitokset kommentista. On valitettavaa, että olet tuota mieltä, mutta olet toki oikeutettu mielipiteeseesi. Nostamiesi pointtien myötä voin kuitenkin ymmärtää miksi olet tuota mieltä, ja yritän ehdottomasti parantaa tätä tulevaisuudessa. Olen varsin luonnollisesti puolustuskannalla omissa vastauksissani: enimmäkseen siksi, että seisoin suurimmilta osin kirjoitukseni takana (poislukien kritiikin lähteistykseen liittyen, mikä on varsin asiallinen huomautus ja keskeinen puute tekstissä). Sen sijaan en voi olla samaa mieltä, että olisin vastauksissani ylimielinen, mutta voin turhautuneisuuteni kyllä avoimesti myöntää (jota kritisoit etkä täysin aiheetta).Tämä johtui lähinnä siitä, että koin Joona-Hermannin kritisoivan tekstiä siitäkin huolimatta, ettei täysin ymmärtänyt sen sisältöä. Mutta onneksi tuo saatiin lopulta selvitettyä. Joona-Hermannin viimeinen puheenvuoro on ehdottomasti kyllä erittäin hyvä tapa lähteä haastamaan omaa käsitystäni ja tekstiäni, ja tuosta seuraava keskustelu olisi varmasti ollut monilla tavoin varsin erilainen. Mutta olemme Ulkopolitistissakin kaikki ihmisiä, after all.


Tämän kirjoituksen mielenkiintoisinta antia on keskusteluosuus. Mielestäni Joona-Hermanni Mäkinen kommentoi tekstiä varsin asiallisesti ja osuvasti (olen kritiikistä suurilta osin samaa mieltä), mutta Sunnuntaistrategisti väistelee kritiikin ja totetaa lopulta: "Lopetan omalta osaltani keskustelun tällä erää tähän. Näkisin, että olemme asioissa niin eri linjoilla, ja tulkitsemme molempia tekstejä (ja relevanttia lähdeaineistoa) niin eri tavalla, että tuskin pääsemme yhteisymmärrykseen asian tiimoilta." Eikö tämä ole sitä suomalaisen julkisen ulkopoliittisen keskustelun sulkeutuneisuutta par excellence? Otetaan puolustuskanta, torpataan asiallinen kritiikki, otetaan ylimielinen asenne ("Tämä on varmasti selvää henkilöille, jotka ovat tutustuneet oheisiin raportteihin tai Lähi-idän politiikkaan yleisemmin"), viitataan sekondääriin kirjallisuuteen referoimatta sitä ("Suosittelen tutustumista DoD:n ja tiedusteluyhteisön raportteihin") ja heitellään ylimalkaisia kommentteja linjojen kohtaamattomuudesta ("Väitän, että viittaus on itsessään ongelmallinen. Mutta olemme tässäkin eri linjoilla"). The Ulkopolitistin peräänkuuluttaa "uudenlaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspoliittisiin teemoihin liittyen". Mikä tässä keskustelutyylissä on uutta?


"Tässä nopeasti pari vastausta kysymyksiisi." Kiitän vastauksiasi, juuri tämän tyyppisiä selkeämpiä argumentteja kaipasin. Näiden pohjalta on helpompi käydä varsinaista asiakeskustelua. 1) Tulkitsin Hautaviidan tekstiä eri tavoin. Mielestäni siinä ei pyritty esittämään USA:ta puhtaasti negatiivisessa valossa, vaan esitettiin relevanttien lähteiden avulla sitä, kuinka Yhdysvallat on liioitellut ulkopolitiikassaan Iranin uhkaa. 2) On itsestään selvää, että kaikilla valtioilla on kykyä toimia "hyvällä" tai "pahalla" tavalla, enkä täysin ymmärrä, mistä kohtaa Hautaviidan tekstistä olet saanut toisenlaisen käsityksen. Mitä Iranin toteuttamia kansainvälisen lain rikkeitä Hautaviidan olisi mielestäsi pitänyt mainita tekstissään? 3) Käsitin Hautaviidan tekstin niin, että Iranin uhkaa liioitellaan voimakkaasti, mikä on esitettyjen lähteiden pohjalta täysin perusteltu väite. Mielestäni myöskään väite USA:n ja Israelin pyrkimyksestä alueen sotilaalliseen kontrolliin ei ole lainkaan perusteeton tekstissä esitetyn aineiston perusteella. Tämä ei luonnollisestikaan sulje pois muita mahdollisia kontrollin muotoja. Mielestäni Hautaviita tekstissään asettaa "Iranin uhkan" perusteltuun kontekstiin, ja osoittaa kuinka tämä uhka on liioiteltu. En löydä tekstistä kohtaa, jossa Hautaviita olisi väittänyt ehdottomasti, "ettei Iranista ole uhkaa Lähi-idän turvallisuudelle". Näytät tulkitsevan Hautaviidan tekstiä jokseenkin ehdottomalla tavalla.


Itse asiassa nostin esiin useitakin esimerkkejä siitä, kuinka lähteitä luetaan tarkoituksenmukaisesti: yleistä johtopäätöstä tukevat faktat on nostettu esiin, ja sellaiset faktat, jotka tähän eivät sovi, on unohdettu. Akateemisessa maailmassa tuota kutsutaan cherry pickingiksi Lopetan omalta osaltani keskustelun tällä erää tähän. Näkisin, että olemme asioissa niin eri linjoilla, ja tulkitsemme molempia tekstejä (ja relevanttia lähdeaineistoa) niin eri tavalla, että tuskin pääsemme yhteisymmärrykseen asian tiimoilta.


Väitän, että viittaus on itsessään ongelmallinen. Mutta olemme tässäkin eri linjoilla


"Relevanteista lähteistä itselläni ei ole pahaa sanottavaa, vaan siitä kuinka niitä on tulkittu – huomaat, että ongelmani jatkuvasti on lähteiden tulkitseminen, ei lähteet itsessään." Ottaen huomioon, että ongelmasi on "jatkuva", pidän erikoisena sitä, ettet ole nostanut esiin ainuttakaan esimerkkiä Hautaviidan esittämästä virheellisestä lähdetulkinnasta.


Tuntuu, että olet lukenut tekstini varsin pinnallisesti, jos kyselet käytännön esimerkkejä. Se oletko samaa mieltä - mitä ilmeisemmin et - on eri asia tämän suhteen. Lähteistäminen, kuten todettua, olisi voinut olla merkittävämpää, mutta ilmeisen hyödytöntä, jos DoD:n ja tiedusteluyhteisön raportit luettuasi olet vielä sitä mieltä, että Hautaviidan kirjoitus ei tulkitse faktojaan tarkoituksenmukaisesti. Tässä nopeasti pari vastausta kysymyksiisi 1) Hautaviidan kirjoitus on tasapainoton siinä, että se pyrkii esittämään USA:n puhtaasti negatiivisessa valossa samanaikaisesti kuin se aktiivisesti vähättelee tai on käsittelemättä Iranin käytöksen negatiivisia ominaisuuksia (viittaukset sen tuesta Hamasille ja Hizbollahille ovat tähän täysin riittämättömät, ja se osoittaa myös tietämättömyyttä sen suhteen, mikä esimerkiksi Hizbollahin aseellisen siiven rooli on Hizbollahin laajemmassa toiminnassa 2) Tarkoituksenmukainen Hautaviita on sen suhteen, mitä hän korostaa (ja jättää käsittelemättää) DoD:n ja tiedusteluyhteisön raporteista. Tämän tarkoitus ei ole väittää, että Iran olisi uhka, vaan että tämä manikealainen jako pahaan USA:han ja hyvään Iraniin on puhdasta fiktiota: todellisuudessa molemmilla on kykyä käyttäytyä positiivisesti ja negatiivisesti. Toisen toimien tuomitseminen esim. kansainvälistä lakia käyttäen samalla kuin toisen kansainvälisen lain rikkeet eivät saa ollenkaan huomiota on varsin tarkoituksenmukaista. Tämä on varmasti selvää henkilöille, jotka ovat tutustuneet oheisiin raportteihin tai Lähi-idän politiikkaan yleisemmin. 3 Tarkoituksenmukainen tietojen tulkinta johtaa useisiin olkiukkoihin (USA paha, Iran uhri) ja suoranaisesti vääriin johtopäätöksiin: USA halveksii kansainvälistä lakia (Irakin sodan laittomuus itsessään ei todista trendiä,eikä Afganistanin sodan lainvastaisuus ole läheskään ongelmaton väite), USA pyrkii kontrolloimaan Lähi-itää sotilaallisesti (mites ne muut keinot, jotka perinteisesti ovat olleet ja ovat tälläkin hetkellä Amerikan Lähi-idän politiikan keskiössä), ja Iranista ei ole haittaa Lähi-idän turvallisuudelle (kuten todettua, Iranin tuki aseellisille ryhmille epätasapainottaa Lähi-itää). Kaikki väitteet ovat äärimmäisen ongelmallisia. Väitteet eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa, mikä on tekstissä hyvin lyhykäisesti mainittu. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös USA voisi uhata Irania, itse asiassa olen tässä asiassa samaa mieltä Hautaviidan kanssa. USA:n kapasiteetilla se on varsin pitkälle todellisuutta. Mutta Irania ei missään tapauksessa tulisi pitää syyttömänä omaan tilanteeseensa, eikä sen käytöstä tulisi vähätellä pelkästään sen takia, että USA on ottanut sen silmätikukseen.


" [--] mutta vertauksen mukanaan tuoma eettinen rinnastus on äärimmäisen ongelmallinen, varsinkin kun kyseessä on enimmäkseen poleeminen teksti." En ymmärrä tätä argumenttia lainkaan. Miten tekstissä mieltämäsi "poleemisuus" liittyy asiaan? Ja miten se liittyy "eettiseen rinnastukseen"? Menee jo melkoiseksi hiusten halkomiseksi.


Osoitat taitavasti lukeneisuutesi aihepiirin tiimoilta. Jos ymmärrän oikein kommenttisi, kritisoit Hautaviitaa siis siitä, että hänen ohimennen käyttämä vertauksensa Nürnbergistä, joka ei sinällään ole virheellinen tai ongelmallinen, on kuitenkin problemaattinen näiden "lisämausteiden" takia? Mielestäni tässä mennään jo melkoisen kauas varsinaisesta käsiteltävästä asiasta – sekä kauas relevantista kritiikistä.


"Hautaviidan käyttävään amerikkalaiseen lähdemateriaaliin (DoD, tiedusteluyhteisö) tutustuminen itsessäänkin jo paljastaa Hautaviidan lähtökotien ja Irania, Yhdysvaltoja ja Israelia koskevien päätelmien (joita käsittelen myös tekstissäni) tasapainottomuuden ja tarkoituksenmukaisuuden, joita olen pyrkinyt myös selittämään auki myöhemmin tekstissä." Sen sijaan, että toteat tämän yleisesti, olisi hyödyllisempää että osoittaisit esimerkein, missä kohdin Hautaviita on mielestäsi lähteitä lainatessaan "tasapainoton" ja "tarkoituksenmukainen", sillä nuo sanat ovat merkityksiltään kovin häilyviä ja epäselviä. Mielestäni myös esiinnostamasi Hautaviidan tekstin puutteet kommenttisi lopussa (olosuhteet, konteksti ja nyanssit) olisi hyvä esittää esimerkkien kera tekstissäsi tai kommentissasi sen sijaan, että vain toteat niiden olemassaolon. "Suosittelen tutustumista DoD:n ja tiedusteluyhteisön raportteihin, joita Hautaviidan tekstissä varsin tarkoituksenmukaisesti lainattiin." Olen tutustunut kyseisiin raportteihin, ja mielestäni Hautaviita lainasi Iranin uhkan käsittelyn kannalta keskeisimpiä ja tärkeimpiä asioita. Mistä sait sellaisen käsityksen, etten ole tutustunut raportteihin? "Tämä ei suinkaan tarkoita, että omat väitteeni olisivat väärin tai olkiukkoja, toisin kuin Hautaviidan tapauksessa." Mitkä Hautaviidan väitteet ovat "väärin" tai "olkiukkoja"? Juuri tämän tyyppisten yleisten heittojen sijaan kaipasin alunperinkin konkreettista esimerkkien ja argumenttien tarkastelua. "Samat argumentit paremmin tasapainotettuna voisivat olla varsinkin paikkansapitäviä, mutta kuten yritin osoittaa, nykymuodossaan ne ovat varsin poleemisia." Voinet antaa esimerkin näiden argumenttien "tasapainottamisesta", sillä mielestäni Hautaviidan esittämän aineiston perusteella päätelmät jopa suoranaisesta kansainvälisen lain halveksunnasta ovat varsin päteviä. Viitatessasi poleemisuuteen käsittelet mielestäni enemmän tyylillisiä seikkoja, kuin varsinaisia argumentteja ja niiden perusteita.


Riippuu halutaanko valoittaa hyökkäyssotia koskevan modernin lainsäädännön juuria (Kansainliiton alaisuudessa uskoakseni), normien syntyä (katolisen teologian just war perinne) vai konkreettista nykyistä lainsäädäntöä (johon olisi kelvannut esimerkiksi YK:n Charterin lainaaminen). Natsi-viittauksella on kuitenkin omat lisämausteensa, varsinkin ottaen huomioon tekstin sisällöllisen annin.


Hyökkäyssotien ja kansainvälisen lain välinen suhde on huomattavasti Nurnbergia vanhempi. Voidaan tehdä väite, jonka mukaan Nurnberg on vaikuttanut tämän hetkiseen kansainväliseen lakiin hyökkäyssotien suhteen, mutta vertauksen mukanaan tuoma eettinen rinnastus on äärimmäisen ongelmallinen, varsinkin kun kyseessä on enimmäkseen poleeminen teksti.


Kiitos selvennyksestä, pyrin vastaaamaan kommentteihisi tiiviisti. Hautaviidan "hyvä"-"paha" asetelma on itsessään on itsessään keskeinen valuvika, johon keskityn kyllä, jos luet tekstiä tarkemmin. Se on nähtävissä siinä, mihin Hautaviita keskittyy, ja miten hän tulkitsee maiden käyttäytymistä. Hautaviidan käyttävään amerikkalaiseen lähdemateriaaliin (DoD, tiedusteluyhteisö) tutustuminen itsessäänkin jo paljastaa Hautaviidan lähtökotien ja Irania, Yhdysvaltoja ja Israelia koskevien päätelmien (joita käsittelen myös tekstissäni) tasapainottomuuden ja tarkoituksenmukaisuuden, joita olen pyrkinyt myös selittämään auki myöhemmin tekstissä. Olet kuitenkin oikeassa siinä, että oman lähteistämiseni olisi pitänyt olla parempaa. Tämä ei suinkaan tarkoita, että omat väitteeni olisivat väärin tai olkiukkoja, toisin kuin Hautaviidan tapauksessa. Suosittelen tutustumista DoD:n ja tiedusteluyhteisön raportteihin, joita Hautaviidan tekstissä varsin tarkoituksenmukaisesti lainattiin. Tämä pätee Iranin ydinaseohjelmaan (relevanttiin analyyttiseen kirjallisuuteen (Esim. linkittämäni CSIS:n ja MPKK:n raportit, mutta IISS:ltä ja ISIS:ltä lyötyy myös laaja kirjo aihetta käsitteleviä raportteja): Iran ei tarvitse ydinaseohjelmaa tehdäkseen edistysaskelia tavoittelemansa breakout kapasiteetin saavuttamiseksi. Ydinaseohjelman lopettamiseen keskittyminen ilman laajemman kontekstin avaamista on Iranin ydinkiistan kannalta äärimmäisen ongelmallista. Havainto siitä, että Iran ei ole aloittanut hyökkäyssotaa on aivan oikea, mutta aavistuksen kummallinen. Jos sillä pyritään todistamaan, että Iran ei pyri epävakauttamaan Lähi-itää, argumentti on valitettavan epätarkka ja vääristynyt, sillä Iran pyrkii etupäässä epävakauttamaan aluetta ja edistämään intressejään alueen muiden aseellisten toimijoiden kautta (tieto löytyy niinikään DoD:n ja tiedusteluyhteisön raporteista). Tämä ei tietenkään tarkoita, että Iran olisi pelkästään Lähi-itää epävakauttava toimija, vaan tarkoitus on todentaa, että Iranin ulkopoliittisessa käyttäytymisessä löytyy myös tällaisia vikoja (näiden suhteesta kansainväliseen lakiin ei kummallisesti mainita mitään). Jos kyse on USA:n hyökkäyssodista, en pyrkinyt argumentoimaan ettei USA olisi aloittanut hyökkäyssotia, vaan että sen konteksti on täysin erilainen kuin natsi-vertaus antaa syytä olettaa. Uskon, että tulkitset tekstiäni monella tapaa väärin. Esimerkiksi tekstin lopulla mainitsen, että en suoranaisesti vastusta vastahegemonista näkökulmaa, vaan pikemminkin (kuten aikaisemmin tekstissä mainitsin) sitä, että vastahegemonisen ideologian kautta faktoja tulkitaan varsin ongelmallisesti, ja ongelmaa käsitellään kontekstissa mikä ei heijasta todellisuutta. Relevanteista lähteistä itselläni ei ole pahaa sanottavaa, vaan siitä kuinka niitä on tulkittu - huomaat, että ongelmani jatkuvasti on lähteiden tulkitseminen, ei lähteet itsessään. Antiamerikkalaisuuteen tai vastahegemonian kritisoimiseen vetoaminen olkiukon rakentamiseksi on niin ikään ongelmallista. Kuten tekstissäni mainitsin varsin selvästi, Hautaviidan ongelma on amerikkalaisvastainen retoriikka (mainitsen kv. lain halveksunta konkreettisena esimerkkinä, kuten myös natsi-viittauksen) ja Amerikan tulkitseminen yksiulotteisen negatiivisena toimijana: kukaan Amerikan ulkopolitiikkaa tutkinut ei realistisesti voi päätyä lopputulokseen, että USA "halveksuu" kansainvälistä lakia, tai että se pyrkii kontrolloimaan Lähi-itää pelkästään tai edes enimmäkseen sotilaallisin keinoin. Samat argumentit paremmin tasapainotettuna voisivat olla varsinkin paikkansapitäviä, mutta kuten yritin osoittaa, nykymuodossaan ne ovat varsin poleemisia. Yhtälailla on vaikea todentaa, että USA olisi yksiulotteisesti positiivinen tai negatiivinen toimija alueen kannalta (saman pätiessä myös Iraniin ja Israeliin). Ehkä olemme vain eri linjoilla asian suhteen, mutta itselleni DoD:n ja tiedustelutiedon tarkoituksenmukainen tulkinta yksiulotteisten kuvien aikaansaamiseksi nyanssien ja alueellisen kontekstin kustannuksella edustaa olkiukkojen rakentelua ja huonoa analysointia. Myös vastahegemonista analyysia voi tehdä alueellisia olosuhteita, kontekstia ja nyansseja kunnioittaen.


"Hyökkäyssotien käsitteleminen kansainvälisessä laissa olisi kuitenkin voinut hakea vivahteikkaampaa tai relevantimpaa vertausta, mutta se valitsi juurikin natsi-rinnastuksen." Kenties voit antaa esimerkin "relevantimmasta ja vivahteikkaammasta" historiallisesta vertauksesta liittyen kansainväliseen lakiin ja Iranin uhkaan? Mielestäni Hautaviidan vertaus oli ilmeisen relevantti, sillä se liittyi kansainvälisen lain syntyprosessiin ja tämän lisäksi osapuolena oli Yhdysvallat, joka on myös keskeisessä osassa käsiteltäessä Iranin uhkaa.


Sunnuntaistrategisti: "Nurnberg-pointtini lähinnä viittaa – kuten tekstissäni linkitin – netti-ilmiöön nimeltä Goodwinin laki, tai tarkemmin yhteen sen korollaareista: Viittaamalla natsien toimintaan ja rinnastamalla sitä Yhdysvaltain toimintaan, pyritään poistamaan sodankäyntiä ympäröivä poliittinen konteksti, ja tekemään käsittelemästää toiminnasta (sodasta) sekä toimijasta (Yhdysvallat) moraalisesti vastenmielisiä “koska natsit” tai “koska Hitler.” Vertaus itsessään on varsin mielenkiintoinen, valittiin se tarkoituksella tai ei." En ole kansainvälisen lain asiantuntija, mutta olen ollut siinä käsityksessä, että kansainvälisen lain periaatteet juurikin perustuvat pitkälti Nürnbergin oikeudenkäynteihin. Jos näin on, eikö linkittämäsi Goodwinin laki -ilmiön yhdistäminen Hautaviidan esittämään argumenttiin ole verrattain kaukaa haettu? Kansainvälinen laki on kuitenkin keskeisin viitekehys, jossa kansainvälisiä konflikteja on arvioitava.


Kiitos ripeästä vastauksesta kommenttiini. Sunnuntaistrategisti: "Voisinko kysellä tarkemmin, mitä esimerkkejä jäit kaipaamaan tarkemmin?" Lainasinkin kommentissani kohdan, joka mielestäni tiivisti hyvin esittämäsi kritiikin Hautaviidan argumentointia kohtaan – ja mielestäni tämä tekstin keskeisen kohdan lainaaminen oli jo kohtalaisen tarkasti ilmaistu. Yritän kuitenkin tarkentaa huomiotani hieman lisää. Maalaat kuvan Hautaviidasta perusteettoman "hyvä-paha" -asetelman luojana, mutta et ota kuitenkaan suoraa kantaa hänen lainaamiinsa lähteisiin tai niiden pohjalta muodostettuihin päätelmiin. Onko esimerkiksi seuraavassa lainaamassani Hautaviidan tekstin katkelmassa asiavirhettä tai perusteettomia päätelmiä? Hautaviita: "Iran ei ole ydinasevaltio eikä maa ole vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen aloittanut yhtäkään hyökkäyssotaa. Yhdysvallat ja Israel ovat samalla aikavälillä vuorostaan aloittaneet lukemattomia hyökkäyssotia. Yhdysvallat on ainoa maailman valtio, joka on käyttänyt ydinasetta siviilikohteita vastaan, tunnetusti erittäin tuhoisin seurauksin. New York Times raportoi helmikuussa, että kaikki Yhdysvaltojen kuusitoista tiedustelupalvelua ovat yhtä mieltä siitä, ettei Iranilla tällä hetkellä ole aktiivista ydinaseohjelmaa. New York Timesin mukaan Iran lopetti ydinasehankkeensa vuonna 2003. Tästä huolimatta Obaman hallinto ulkopoliittisessa ulosannissaan esittää Iranin Yhdysvaltojen suurimpana uhkana." Sunnuntaistrategisti: "Mielenkiintoista muuten, että näet argumenttini, tai osia siitä, olkinukkena. Haluaisitko kenties laajentaa, mitä tarkoitat tällä?" Toki. Tapasi maalata Hautaviita osaksi "vastahegemonista näkökulmaa" ilman Hautaviidan tekstissään nostamien varsinaisten asiakysymysten käsittelyä on mielestäni oppikirjaesimerkki olkinukkeargumentin luomisesta, koska jätät käsittelemättä hänen esittelemänsä lähteet ja päätelmät joista hänen pääargumenttinsa muodostuu. Kritisoit siis muodostamaasi karikatyyria. Esimerkiksi kirjoitat, että Hautaviita "nojaa vahvasti amerikkalaisvastaisuuteen", mutta et osoita tekstissäsi kohtaa, missä tämä perusteeton amerikkalaisvastaisuus ilmenee. Vai ovatko kenties esimerkiksi Hautaviidan lainaamat lähteet, kuten The Lancet, Yhdysvaltain sotilastiedustelu ja New York Times systemaattisen amerikkalaisvastaisia?


Kiitokset kommentista. Olet varsin oikeassa siinä, että puheenvuoroni oli osaltaan kirjallisuusarvio. Hautaviidan kirjoitus oli monella tapaa malliesimerkki vastahegemonisesta kirjallisuudesta, ja toin esiin kritiikkiä niin Hautaviidan kirjoituksen näkökulmaa kohtaan kuin yleisemmin vastahegemoniallista kirjallisuutta kohtaan. Sen sijaan olisin - kirjoittajana - varsin luonnollisesti eri mieltä siitä, etteikö kyseessä olisi myös vakavasti otettava ulkopoliittinen analyysi. Voisinko kysellä tarkemmin, mitä esimerkkejä jäit kaipaamaan tarkemmin? Lähi-itään ja erityisesti Iraniin erikoistuneena on helppo unohtaa, missä menee suomalaisen julkisen keskustelun rajat tiedon suhteen. Olisin tosiaan voinut kyllä lisätä muutamia linkkejä Hautaviidan tyyliin tukemaan väitteitäni, mutta käsittelemäni argumentit löytyvät hyvin pitkälti samoista lähteistä, mitä Hautaviitakin lainasi (al-Qaida/Taliban-argmenttia lukuunottamatta). Tuo itse asiassa korostaa erittäin hyvin tekemääni pointtia: lähdemateriaalin tarkoituksenomainen tulkitseminen on isossa osassa arvostelemaani kirjoitusta. Nurnberg-pointtini lähinnä viittaa - kuten tekstissäni linkitin - netti-ilmiöön nimeltä Goodwinin laki, tai tarkemmin yhteen sen korollaareista: Viittaamalla natsien toimintaan ja rinnastamalla sitä Yhdysvaltain toimintaan, pyritään poistamaan sodankäyntiä ympäröivä poliittinen konteksti, ja tekemään käsittelemästää toiminnasta (sodasta) sekä toimijasta (Yhdysvallat) moraalisesti vastenmielisiä "koska natsit" tai "koska Hitler." Vertaus itsessään on varsin mielenkiintoinen, valittiin se tarkoituksella tai ei. Hyökkäyssotien käsitteleminen kansainvälisessä laissa olisi kuitenkin voinut hakea vivahteikkaampaa tai relevantimpaa vertausta, mutta se valitsi juurikin natsi-rinnastuksen. Mielestäni tämän mainitseminen oli täysin oikeutettua. Mielenkiintoista muuten, että näet argumenttini, tai osia siitä, olkinukkena. Haluaisitko kenties laajentaa, mitä tarkoitat tällä? Toivon, että huomiot tekstini käsittelevän sitä, että kyseisiä teemoja ei voi käsitellä niin yksipuolisesti kuin Hautaviita niitä käsittelee. Voi tietysti olla, että ilmaisin itseäni epäselvästi, mutta tarkasti luettuna voinet huomata, että pyrin tuomaan esiin niitä vivahteita ja harmaan sävyjä, jotka ovat äärimmäisen relevantteja kun käsitellään Iranin kiistaa.


Tämä teksti muistuttaa enemmän kirjallisuusarviota, kuin vakavasti otettavaa argumentointia ulkopoliittisista kysymyksistä. Jäin kaipaamaan esimerkkejä, jotka olisivat vahvojen väitteiden yhteydessä enemmän kuin suotavia. Esimerkiksi tässä kohdassa, jossa pyritään tiivistämään esitys Hautaviidan argumenttien "valuviasta": "Kirjoitus esittääkin käsittelemänsä maat – Iranin, Israelin ja Yhdysvallat – yksiulotteisina karikatyyreinä, joko hyvinä tai pahoina, heijastaen USA:n ja Israelin havainnoituja “paheita” – halveksuntaa kansainvälistä lakia kohtaan, sekä tavoitetta kontrolloida Lähi-itää sotilaallisesti – Iranin havainnoituihin “hyveisiin” – virallisen ydinaseohjelman lakkauttamiseen ja maanpuolustusta korostavaan sotilaalliseen suurstrategiaan." Missä mielessä Nürnbergin vakiinnuttamat kansainvälisen oikeuden periaatteet, joihin Hautaviita viittaa tekstissään, ovat "aiheen kannalta tarpeetonta rönsyilyä"? Hautaviita sisällytti argumenttiensa tueksi tekstiinsä käsiteltävän aiheen kannalta erittäin keskeisiä ja relevantteja lähteitä, kuten Yhdysvaltojen sotilastiedustelulähteitä. Tämä teksti olisi kaivannut samanlaista otetta – pelkillä olkinukkeargumenteilla ei päästä (erittäin tarpeellisessa ja ajankohtaisessa) keskustelussa kovin pitkälle.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.