Viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat ja kansainväliset ISAF-joukot ovat taistelleet, varsin vaihtelevalla menestyksellä, Afganistanissa varsin todellisia uhkia vastaan. 2000-luvun terrorismin vastaisen sodan aikana ja sen jälkeen, al-Qaidan keskusjohto ja useat alueelliset affiliaatit pyrkivät koordinoiman ja inspiroimaan useita iskuja länsimaita vastaan Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Al-Qaidan keskusjohdolle suojapaikan Afganistanissa oli 1990-luvun puolivälissä tarjonnut poliittis-uskonnollinen Taliban-liike, joka on vuodesta 2003 asti käynyt alati kiihtyvää sissisotaa Presidentti Hamid Karzain hallintoa sekä Yhdysvaltain johtamaa kansainvälisiä koalitiota vastaan invaasiosta asti.

Alex Strick van Linschotenin ja Felix Kuehinin kirja ”An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970 – 2010” (C Hurst & Company, 2012) väittää, että erityisesti Yhdysvallat loi myös ”uuden vihollisen”, johtuen tietämättömyydestä, tiedusteluvirheistä, terrorisminvastaisen sodan maksimista ”your either with us or against us,” ja olettamuksiin yleisemmin islamistisesta terrorismista sekä Talibanista ja al-Qaidasta liikkeinä. Tämä vihollinen oli ”TalQaida,” Talibanin ja al-Qaidan muodostama yhteinen rintama (tai liike), al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin ideologian jatke, jonka kautta myös Talibanista muodostui uhka myös kansainväliselle turvallisuudelle.

Linschoten ja Kuehn pyrkivät murtamaan kirjassaan TalQaidan myytin, johon muutama nimekäskin asiantuntija haksahti. E-IR:ssä kirjan arvostellut Christian Dennys on varsin oikeassa todetessaan korostaessaan kirjan historiallista otteen merkitystä. Tutkien laajempia arabivapaaehtoisten verkostoja – joista al-Qaida muodostui 1980- tai 1990-luvulla, riippuen kenen versiota asiasta uskoo – sekä perehtyen Talibanien ja Afganistaniin lähihistoriaan 1980-luvulla Neuvostoliiton miehitystä vastaan käydyn jihadin aikana, Linschoten ja Kuehn kartoittavat varsin yksityiskohtaisesti arabivapaaehtoisten ja Talibanin muodostaneiden afgaanien väliset sosio-ekonomiset, ideologiset, teologiset eroavaisuudet, jotka vaikuttivat varsin konkreettisesti liikkeiden välisiin suhteisiin yhteisestä uskosta huolimatta. Kirja pyrkii luomaan – varsin onnistuneesti – kuvan kahdesta hyvin erillisestä ja erilaisesta liikkestä.

Liikkeiden yhteisestä historiasta – jihad Neuvostoliittoa vastaan on hyvin keskeisessä asemassa molemman liikkeen luomiskertomuksessa ja historiallisessa narratiivissa, sekä molemmat pyrkivät vastustamaan aseellisesti Karzain hallintoa ja ISAF-joukkoja – huolimatta kirjailijat näkevät, että Talibanin ja al-Qaidan ovat pitäneet yhdessä lähinnä ulkoiset tekijät, ja liikkeiden väliset suhteet ovat olleet ongelmalliset alusta asti. Vaikka Taliban kieltäytyi useasti 1990- ja 2000-luvuilla luovuttamasta bin Ladenia Yhdysvaltoihin, syy siihen oli lähinnä halu korostaa sen oman hallinnon uskonnollista legitimiteettiä. Tämä kuitenkin johti Talibanin sisäisen opposition syntymiseen Mullah Omarin johtajuutta vastaan. Osama bin Ladenin johdolla al-Qaidan ja sitä ympäröivien militanttiverkostojen jäsenet puolestaan pysyttelivät enimmäkseen erosta Afganistanin politiikasta, mutta pyrkivät käyttämään Talibania hyväkseen toteuttaakseen omaa kansainvälistä agendaansa, saaden merkittävästi kritiikkiä mm. Abu Musab al-Surilta sekä muilta Pakistanissa asuvilta arabivapaaehtoisilta, jotka tulivat alueelle 1980- ja 1990-luvuilla..

Kirjailijoiden mukaan liikkeiden välisen suhteen dynamiikka on kuitenkin muuttumassa. Afganistanin sodan myötä Talibanin ”suhteellisen maltillisen” vanhan sukupolven asema liikkeessä on heikentynyt, ja uusi sukupolvi, joka on ideologisesti radikalisoituneempi ja siten al-Qaidaa lähempänä, on nousemassa näkyvämpään rooliin liikkeessä. Tämä ei Linschotenin ja Kuehnin mukaan tiedä hyvää Afganistanin vakauttamiseen tähtäävälle operaatiolle, jota on alusta asti kärsinyt monista ongelmista. Erityisen huolestuttavaa on, että yhä suurempi määrä afgaaneja näkee, että Yhdysvallat ja kansainvälinen koalitio eivät joko pysty tai halua voittaa Taliban-liikettä sotilaallisesti, koska näin ei ole tähän mennessä käynyt.

Viimeiset vuodet Kandaharissa kenttätutkimusta tehneet (johon kuuluu mm. entisen  Taliban-ministeri Abdul Salam Zaeefin omanelämänkerran toimittaminen) Linschoten ja Kuehn näkevätkin, että muun muassa näistä syistä johtuen neuvotteluiden aika Taliban-liikkeen kanssa on nyt, varsinki koska länsimaiden halu vetäytyä Afganistanista on kasvanut viimeisten vuosien ajan.

Linschotenin ja Kuehnin kirja on Afganistanin lähihistorian sekä Taliban-liikkeen tutkimuksen kannalta varsin merkittävä lisäys olemassaolevaan kirjallisuuteen, erityisesti laajan paikallisen lähdeaineiston käytön ansiosta. Kirja on hyötynyt merkittävästi siitä, että kirjailijat ovat asuneet viimeiset vuodet Kandaharissa, joka on mahdollistanut paikallisten lähteiden haastattelun. Kuten John Conroy huomauttaa, kirjailijat ovat työskennelleet itsenäisesti länsimaiden turvaamien alueiden ulkopuolella, mikä on antanut heille ennennäkemättömän mahdollisuuden tutustua Taliban-liikkeen jäseniin sekä paikalliseen elämään sissisodan sydänalueilla, varsinkin kun kirjailijat puhuvat sujuvasti pashtua, daria and arabiaa. Tämän(kin) vuoksi on helppo yhtyä Anatol Lievenin mielipiteeseen: ”This book is one of the best informed, most sophisticated and most insightful works yet to appear on the Afghan Taliban and their relationship to Al-Qaeda.”

Alex Strick van Linschoten ja Felix Kuehn: An Enemy We Created: The Myth of the Taliban/Al Qaeda Merger in Afghanistan, 1970-2010 (C Hurst & Company 2012, ISBN 978-184-90-4154-6)