Viime viikkoina Toyotalla ajaminen ja sushi-ravintolassa syöminen ei ole ollut Kiinassa in. Vihaiset kansanjoukot ovat piirittäneet Japanin lähetystöä Pekingissä ja tuhonneet japanilaisten omaisuutta ympäri maata. Tuorein selkkaus kärjistyi, kun Japani ilmoitti ”kansallistaneensa” kolme kiisteltyä saarta Itä-Kiinan merellä. Vastauksena Kiina lähetti lähistölle aluksia osoittamaan, että se ei helpolla luovu vaateistaan saarilla asustaviin vuohiin (ja ehkä myös alueen öljy- ja kaasuvarantoihin).

Aluekiistat, joista monet ovat kylmän sodan jäänteitä, ovat osasyy kattavan turvallisuusarkkitehtuurin puutteeseen Koillis-Aasiassa. Etelä-Korea kiistelee Kiinan kanssa Keltaisenmeren kalastusoikeuksista ja Japanin kanssa Takeshima/Dokdo saarten omistajuudesta. Venäjällä ja Japanilla on tunnettu kiistansa neljästä eteläisimmästä Kuriilien saaresta, jotka Neuvostoliitto toisen mailman sodan päätteeksi valloitti. Aiemmin tällä sivustolla on ansiokkaasti käsitelty Etelä-Kiinan meren räjähdysherkkää tilannetta. Tulenarin aluekiista Koillis-Aasiassa koskee kuitenkin viittä luotoa ja kolmea karia, joista Kiina ja Japani ovat kiistelleet 1970-luvulta lähtien. Saaret, kiinaksi Diaoyudao ja japaniksi Senkaku, ovat osa Ryukyun saaristoa johon myös amerikkalaisen sotilastukikohdan omaava Okinawan saari kuuluu. Kiistassa on kysymys niin valtapolitiikasta kuin maiden energiaturvallisuudesta. Saarten lähistöltä löydettiin 1960-luvun lopulla öljy- ja kaasuesiintymiä, joiden hyödyntämisestä molemmat maat ovat kiinnostuneita. Viime päivinä pyörineistä uutisreportaaseista on kuitenkin turha etsiä kattavaa taustoitusta jo vuosikymmeniä jatkuneeseen kiistaan. Seuraavassa valoitan saarten historiaa sekä niitä kansallismielisiä voimia, jotka tekevät aluekiistan ratkaisemisesta niin vaikean.

Kiinan ja Japanin suhteita rasittaa aluekiistan lisäksi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon verinen historia. Japanilaisten katumuksen puute ja veritekojen vähättely on kiinalaisten mielestä erityisen loukkaavaa. Historiallinen tausta on hyvä pitää mielessä, sillä eriävät historiantulkinnat ovat keskeisessä asemassa nykyisessä kiistassa. Vuotta 1895 voi hyvin pitää nykyisten ongelmien alkupisteenä. Sinä vuonna päättynyt Kiinan ja Japanin välinen sota oli ensimmäinen osa japanilaista valloituspolitiikkaa, joka päättyi vasta 50 vuotta myöhemmin ehdottomaan antautumiseen toisen maailmansodan lopuksi. Sodan päättäneestä, vuonna 1895 allekirjoitetusta, Shimanosekin rauhansopimuksesta on myös suora yhteys nykypäivän aluekiistaan. Kysymyksessä on Senkaku-saarten asema juurikin kyseisenä vuonna 1895. Kiinan vaatimus saarten omistuksesta perustuu näkemykselle, jonka mukaan saaret olivat osa sopimuksessa japanilaisille luovutettua Formosaa (Taiwanin provinssia). Toisen maailmansodan päättyessä Japani joutui kuitenkin luovuttamaan Shimanosekin sopimuksessa saamansa alueet takaisin Kiinalle. Asia vahvistettiin vielä vuonna 1951 allekirjoitetussa ja seuraavana vuonna voimaan astuneessa San Franciscon sopimuksessa, joka palautti rauhan Japanin ja liittoutuneiden välille. Japanin näkemys asiasta on se, että saaret eivät olleet osa Taiwania vaan terra nullius. Japanilla oli näin ollen kansainvälistä oikeutta noudattaen oikeus vallata ne.

Koska yli sata vuotta vanhojen tapahtumien kulkua on vaikea todistaa, on tärkeätä tarkastella myös Kiinan ja Japanin toimia saarten suhteen toisen maailmansodan jälkeen. Sodan päätyttyä amerikkalaiset hallinnoivat saaria osana Okinawan prefektuuria, joka palautettiin japanilaisille vasta vuonna 1972. Samoihin aikoihin alueelta paikannettiin öljy- ja kaasuvaroja ja kommunistinen Kiina osoitti ensimmäisen kerran kiinnostusta saaria kohtaan. Vuosien saatossa on sattunut lukuisia välikohtauksia, mutta aina viime vuosiin asti kummankaan maan poliittinen johto ei ole antanut niiden häiritä suhteita. Kaksi vuotta sitten tapahtunut kiinalaisen kalastusaluksen kapteenin pidätys ja sitä seurannut diplomaattinen kriisi olivat kuitenkin merkki uudesta tilanteesta. Kiinan nousu on muuttanut ajattelutapoja niin Pekingissä kuin Tokiossakin.

Nationalismin merkitystä monivyyhtisessä konfliktissa on vaikea yliarvioida. Tämän vuotisen kiistan käynnisti huhtikuussa kansallismielinen Tokion kuvernööri Shintaro Ishihara kertoessaan aikeestaan hankkia kolme saarta kaupungin omistukseen. Senkaku-saarten omistuksesta käytävässä kiistassa on kuitenkin huomattavaa, että nationalismia hyödyntävät lähinnä oppositiossa olevat voimat vallanpitäjiä vastaan. Eräät nationalistiset kiinalaislähteet ovat esittäneet koko Ryukyun saariston, erityisesti Okinawan prefektuurin, suvereniteetin haastamista kostoksi Japanille. Vaateiden historiallisena perustana on Ryukyu-kuningaskunta, joka hallitsi aluetta 1400-luvulta lähtien ja maksoi tribuuttia Kiinan keisarille vuoteen 1609. Tällöin japanilainen lääninherra valtasi alueet, mutta virallisesti Okinawa liitettiin Japaniin vasta vuonna 1879. Viranomaiset eivät kuitenkaan ole tällaisia vaatimuksia esittäneet tai niitä tukeneet. Kuten MIT:n Taylor Fravel on todennut, tämä olisi merkittävä muutos aiemmasta linjasta, jonka tavoitteena on ollut selkeiden valtiorajojen saavuttaminen jopa selkeitä myönnytyksiä tekemällä.

Japanissa Kiinan nousu sen ohi mailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi ja sotilasmenojen kasvu on aiheuttanut laajempaa pelkoa alueen tulevaisuudesta. Maa on jo 1980-luvulta lähtien löyhentänyt perustuslain tiukkaa tulkintaa ja Yoshidan doktriinina tunnettua, taloudellisen mahdin merkitystä korostanutta, strategiaansa. Richard Samuelsin mukaan Japanin merivartiostolla on tässä kehityksessä erityinen ja erikoinen rooli. Virallisesti liikenneministeriön alaisuudessa toimiva merivartiosta omaa laivastoa laajemmat oikeudet turvautua voimankäyttöön. Vaikka sen mahdollisuudet potentiaalisessa yhteenotossa Kiinan laivaston kanssa ovat heikot, kykenee se aiheuttamaan merkittävää vahinkoa muille kiinalaisaluksille, jotka pyrkivät kiisteltyjen saarten lähistölle. Tämä on yksi vahingossa alkavan yhteenoton arvaamattomuutta lisäävä tekijä. Toisaalta Japanin hallituksen olisi helpompi määrätä merivartiosta pois tilanteen kuumentuessa kuin menettää kasvonsa laivaston vetäytyessä.

Lisäksi on huomioitava, että kiista ei ole vain kahdenvälinen vaan myös Taiwanilla on merkittävä rooli. Saaret ovat lähempänä Taiwanin saarta kuin manner-Kiinaa ja Taipei Kiinan tasavallan hallituksena tuo oman lisänsä kompleksiin dynamiikkaan. Myös Taiwanin demokratisoituminen ja taiwanilaisen identiteetin kehittyminen on vaikeuttanut hallitsevan puolueen KMT:n linjan määrittelyä. Kiistalle ei ole kestävää ratkaisua näköpiirissä. Kiinalaiset ja japanilaiset vallanpitäjät todennäköisesti pyrkivät lyhyellä tähtäimellä estämään tilanteen eskaloitumisen. Mikäli loppusyksystä valittavat uudet johtajat Pekingissä pystyvät vakiinnuttamaan valtansa, eivät he varmasti näe tarvetta vaarantaa Kiinan asemaa saarten vuoksi. On kuitenkin selvää, että sekä Pekingissä että Tokiossa tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä vastapuolen reaktioista. Toistaiseksi Yhdysvallat on onnistunut pysyttelemään kiistan ulkopuolella. Voimasuhteiden nopea muutos Itä-Aasiassa ja maan ulkopoliittinen kurssinmuutos voivat kuitenkin tapahtua nopeasti. Tässä suhteessa mielenkiintoista on, että Mitt Romneyn ulkopoliittisena neuvonantajana toimii Princetonin yliopiston professori Aaron Friedberg. Hänen Kiinan patoamista suositteleva kirjansa A Contest for Supremacy on noussut ulkopoliittisen keskustelun keskiöön. Senkaku/Diaoyu-saaret tulevat pysymään otsikoissa myös tulevaisuudessa.