Arkkipiispa Desmond Tutu kieltäytyi hiljattain jakamasta konferenssilavaa Britannian entisen pääministerin Tony Blairin kanssa vedoten siihen, että ainut yleisö, jonka eteen Blairin kuuluisi nousta sijaitsee Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Tutun päätöksen takana on Blairin päätös osallistua Irakin sotaan, jota Tutu pitää koko historian turmiollisimpana. Päätöksensä myötä Tutu nosti esille tärkeän aiheen. Arkkipiispan kommentit sekä Blairin vastaus, jossa hän vetoaa sodan oikeutukseen Saddam Husseinin kaltaisen tyrannin syrjäyttämiseksi, tuo esille maailmanjärjestyksessä esiintyvän kahtiajaon, joka vaikeuttaa vakaan ja aidosti tasapuolisen, laajasti hyväksyttyihin kansainvälisiin järjestöihin, diplomatiaan ja lakiin perustuvan kansainvälisen yhteisön kehittymistä.

Puutteet kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallassa käytännössä estävät objektiivisiin ja artikuloituihin kriteereihin perustuvien syytteiden (kuten sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan) kohdistamisen tiettyihin valtionpäämiehiin. Jos todellisesti universaali kansainvälinen rikostuomioistuin – jonka mieluiten myös USA, Kiina ja Venäjä ratifioisivat – perustettaisiin eivät Bush ja Blair  todennäköisesti olisi ainoat länsimaalaiset valtiomiehet, jotka pyydettäisiin Haagiin myös laajemmin hyväksyttyjen ihmisoikeusrikkojien Joseph Konyn ja Robert Mugaben rinnalle. Kuten Christopher Hitchens on argumentoinut, voitaisiin myös Henry Kissingeriä vaatia vastuuseen Indokiinan laittomasta pommituksesta, ja mahdollisesti jopa Bill Clintonia khartumilaiseen lääketehtaaseen kohdistuneesta ohjusiskusta, jolla ei ollut yhteyksiä Osama bin Ladeniin, toisin kuin entinen presidentti väitti. Jälkimmäisten ”kiistanalaisuus” sotarikollisina länsimaalaispainoitteisessa diskurssissa johtuu pitkälti siitä, että heidän rikoksensa tehtiin maailmalla liberalismin ja demokratian puolustamisen nimissä.

Suurvaltapolitiikan puitteissa tehtyjä tekoja monesti perustellaan klassisen realismin isän, Hans Morgenthaun ajatuksella siitä, että moraaliin on olemassa kaksi erillistä sovellusta: yksi yksityiselämään ja toinen julkisuuteen. Henry Kissinger muun muassa korosti, että valtiomiehet joutuvat ajoittain valitsemaan huonojen vaihtoehtojen väliltä (between evils). 1500-luvulta lähtien tämä taakka on usein kulminoitunut valintoihin sodan ja länsimaalaisten intressien sekä arvojen puolustamisen välillä.

London School of Economicsin Christopher Coker määrittelee liberaalin ”lännen” yhtenäiseksi ryhmäksi, joka jakaa yhteiset arvot, vaikka ei aina yhteisiä intresseja, ja toteaa sen ensisijaiseksi yhtenäiseksi tehtäväksi tehdä maailma turvalliseksi demokratialle. Länsimaisen konsensuksen näkökulmasta ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien, kuten sananvapauden, puolustaminen, ei ole vain jalo tehtävä vaan sen pitäisi olla osa kaikkien valtioiden yhteistä vastuuta. Historia on kuitenkin osoittanut kerta toisensa jälkeen hyödyttömäksi pyrkimykset viedä länsimaisiin normeihin perustuvaa hallintojärjestelmää sellaisiin maihin, joissa kyseiset normit eivät löydä resonanssia vallitsevan kulttuurin kanssa (esimerkiksi Aasiassa, jossa kommunitarismi eli yhteisöllinen arvokäsitys, usein priorisoidaan yksilö-keskeisten arvokäsitysten tai oikeuksien yli). Korostaen kulttuurisen relativismin painovoimaa kansainvälisissä suhteissa, Coker painottaa, että demokratia ja liberalismi eivät suinkaan ole luonnostaan sidoksissa. Esimerkiksi Gazassa erittäin epä-liberalistinen ryhmä Hamas on äänestetty valtaan.

Kasvavan globaalin moninapaisuuden myötä on todennäköistä, että länsimaisiin arvoihin perustuva ulkopolitiikka muiden maiden kustannuksella tulee kohtaamaan kasvavaa vastustusta. Universaalien sopimuksien puuttuminen sotarikoksia ja väliintulo-oikeutta koskien näyttää olevan yksi näkyvimpiä, mutta ei todellakaan ainoita alueita, jossa lisääntyvä moninapaisuus lisää maiden välisiä erimielisyyksiä. Yhtä lailla YK:n turvallisuusneuvoston jäsenten kohtaamat vaikeudet sopia keskenään ratkaisusta Syyrian tilanteen helpottamiseksi kuvastaa myös kokonaisvaltaisen, kansainväliseen lakiin perustuvan kansainvälisen yhteisön puutteita. Mutta etenkin ns. ‘nousevien valtojen’ valossa, sekä Ian Bremmerin kuvaamassa G-Zero maailmassa – jossa yksikään  valtio ei yksinään johda kansainvälisiä kriisinhallintatehtäviä taloudellisesti hitaasti taantuvan USA:n vetäytyessä entisestä asemastaan – tällaiset konsensusratkaisut tulevat olemaan entistäkin haastavampia.

Kiinan johtama globaalin vallan siirtyminen lännestä itään tuo kauaskantoisia vaikutuksia nykyiseen kansainväliseen järjestykseen ja kansainvälisiin suhteisiin. Vaikka ennusteiden mukaan vuoteen 2050 mennessä taloudellisen toiminnan (ja oletettavasti suuremman vaikutusvallan) keskus tulee sijoittumaan johonkin Kiinan ja Intian väliin, kansainväliset poliittiset valtarakenteet pysynevät pääosin ennallaan.

Kolumnissaan singaporelaisessa The Straits Times:issa, professori Brahma Chellaney, painottaa, että nykyisten kansainvälisten instituutioiden demokratiavajeeseen on puututtava maailman turvallisuuden ja vakauden varmistamiseksi. Chellaney väittää, että jos nykyistä kansainvälistä järjestelmää tukevia toimielimiä ei uudisteta paremmin heijastamaan kansainvälisten suhteiden rakennemuutoksia (niin kuin tehtiin kylmän sodan aikana, toisen maailmansodan jälkeen sekä Neuvostoliiton hajotessa), on riski, että tarvittavat muutokset tuo paljon verisempi kansainvälinen yhteenotto – kuten tapahtui vuosina 1919, 1815, 1713. Samoin tuoreessa Carnegie Endowmentin tutkimuksessa korostetaan, että kansainväliset järjestöt, jotka eivät mukauta rakenteitaan täsmäämään uuden maailman realiteetteja, joutuvat syrjäytetyiksi.

Myös yhden englantilaisen koulukunnan keskeisimmän myötävaikuttajan Hedley Bullin mukaan ”monikulttuurisen kansainvälisen yhteisön” syntyminen pakostikin vaatii uuden normatiivisen rakenteen tukemaan kansainvälisiä instituutioita, jotka myös heijastaisivat ei-länsimaisia arvoja. Silti, kysymykset siitä voidaanko kansainvälistä oikeutta, kuten myös kansainvälisiä järjestöjä edes muuttaa todella universaaleiksi järjestelmiksi ilman globaalia hegemoniaa, tekee nykyisen järjestelmän mukauttamisesta yhteensopivaksi moninapaisuuden kanssa entistä haastavammaksi.

Myös toteutettavien uudistusten luonteet tulevat riippumaan paljolti siitä, minkälaisen rakenteellisen hallintojärjestelmän ja ulkopolitiikan nousevat voimat – etenkin Kiina – hyväksyvät kehittyessään. Kuitenkin ilman yhteisesti hyväksyttyjä normeja, jotka täyttävät tarpeen suojella ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia, samalla kuin maat sitoutuvat oikeudellisesti kunnioittamaan toistensa alueellista koskemattomuutta ja oikeutta valita omaan kulttuurin pohjautuva hallintomalli, näkymät maailmanlaajuisesta Gemeinschaftista ja täysin rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, näyttävät hämäriltä.

Vaikka neoliberalistit toivovatkin kansainvälisten taloudellisten suhteiden sitovan maat “rauhan siteisiin”, kuten  Richard Cobden muinoin ennusti, maiden väliset (tai illallisseurueen) erot sotaan suhtautumisessa eivät anna katetta siitä, etteikö sotilaallisiin toimiin turvauduttaisi omien intressien ja arvojen puolustamiseksi. Ennen kuin kaikkia suurvaltoja sitovasta yhteisiin arvoihin perustuvasta laista päästään sopimaan, realistien pahaenteiset sotarummut lännen ja ”muiden” törmäyksestä saavat pauhata. Myös Suomen osalta on tärkeää pohtia näkymää kansainvälisestä yhteisöstä sen määritellessä omaa “arvopohjaista ulkopolitiikkaansa”.