Maailmanlaajuisesti, ja itä-Aasian kannalta erityisesti, vuoden 2012 loppu ja 2013 alku tulevat olemaan vaalien tahdittamat. Vain muutaman päivän sisällä marraskuun alussa selviää ketkä tulevat johtamaan maailman kahta suurinta taloutta, Yhdysvaltoja ja Kiinaa, seuraavina vuosina. Ensi vuoden alussa maailman kolmanneksi suurin talous Japani suuntaa uurnille vaaleissa, joilla voi olla tavattoman suuri merkitys alueen vakauden kannalta. Näiden poliittisten jännitysnäytelmien välissä myös Etelä-Korea valitsee uuden presidentin. Eteläkorealaiset pääsevät nyt kuudennen kerran demokraattisesti äänestämään maan uudesta johtajasta. Vaalien pääteemana on talous, mutta potentiaalisia vaikutuksia alueen valtatasapainoon ja suhteisiin Pohjois-Koreaan ei myöskään pidä unohtaa.

Vaalien ennakkosuosikkina on jo pitkään ollut konservatiivisen Saenuri-puolueen Park Geun-hye. Entisen diktaattorin Park Chung-heen tytär pyrki puolueensa ehdokkaaksi jo viisi vuotta sitten, mutta hävisi tuolloin nykyiselle presidentille Lee Myung-bakille. Leen hallinto on ajautunut kansan epäsuosioon korruptioskandaalien ja kasvavan taloudellisen epätasa-arvon vuoksi. Tämän seurauksena vahvat konservatiiviset kannukset omaava Park on siirtynyt poliittisesti keskemmälle. Naimaton, 60-vuotias Park rikkoo myös henkilönä paikoin erittäin vanhoillisen eteläkorealaisen yhteiskunnan raja-aitoja. Vain 54 % työikäisistä naisista on palkkatyössä. Häntä onkin usein verrattu Margaret Thatcheriin, mutta thatcherismillä ei tulevia vaaleja voiteta.

Park Chung-heen melkein kaksi vuosikymmentä kestänyt valtakausi päättyi hänen salamurhaansa vuonna 1979. Tuona aikana luotiin perusta Etelä-Korean talouden nousulle Korean sodan raunioista. Valtio suojeli ja tuki suuria perhevetoisia konglomeraatteja, kuten Samsungia ja Hyundaita. Näistä chaeboleista kasvoi merkittäviä kansainvälisiä yrityksiä, jotka toimivat Etelä-Korean talousihmeen vetureina. Samalla ne ovat kuitenkin vääristäneet kilpailua kotimaassaan ja luoneet korruptiolle alttiin yhteyden politiikan ja liike-elämän välille. Monet taloustieteilijät pitävät pienten ja keskisuurten yritysten heikkoja mahdollisuuksia suurimpana uhkana Etelä-Korean tulevaisuudelle. Viime vuosikymmenien talouskasvu on myös eriarvoistanut yhteiskuntaa hälyttävällä tavalla. Etelä-Korea käyttää sosiaali- ja terveysmenoihin vain noin puolet OECD-maiden keskiarvosta. Itsemurhat ovat nousussa, kun taas puolestaan syntyvyys on laskenut jopa alle Japanin tason (kummatkin ovat kaukana väestön uusiutumiseen vaadittavasta tasosta).

Parkin kilpailijoiksi ovat nousseet pääoppositiopuolueen Moon Jae-in sekä riippumaton Ahn Chul-soo. Siinä missä Park kasvoi presidentin virka-asuntona toimivassa Blue Housessa ja toimi äitinsä kuoleman jälkeen käytännössä ensimmäisenä naisena, on Moon hänen täysi vastakohtansa. Moonin suhde entiseen presidenttiin Roh Moo-hyuniin määrittää hänet poliitikkona. Kummatkin aikoinaan vastustivat diktatuuria ihmisoikeusasianajajina ja myöhemmin Moon toimi Rohin kabinettipäällikkönä. Vasemmistolainen Roh jatkoi edeltäjänsä Kim Dae-jungin niin kutsuttua auringonpaistepolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli liennyttää suhteita Pohjois-Koreaan. Se ei kuitenkaan estänyt Pjongjangia havittelemasta ydinaseita ja ohjusteknologiaa. Moon, jonka vanhemmat pakenivat pohjoisesta Korean sodan aikana, aikoisi presidenttinä tiivistää yhteistyötä kommunistidiktatuurin kanssa. Yhteiset infrastruktuurihankkeet ja vapaampi kauppa lisäisivät Moonin mielestä sekä talouskasvua että turvallisuutta. Hän pyrkisi myös järjestämään huippukokouksen Pohjois-Korean johtajan kanssa.  Mikäli Kim Jong-unin johtama erakkovaltio pyrkii tosissaan avautumaan, voi Moonin politiikka menestyä. Menneisyys toimii kuitenkin varoittavana esimerkkinä liiallisesta optimismistä.

Kim & Kim: kolmas kerta toden sanoo?

Voittaakseen on Moonin  suostuteltava Ahn Chul-soo luopumaan ehdokkuudestaan. Ohjelmistoyrityksellä rikastunut professori Ahn nähdään establishmentin ulkopuolisena henkilönä, mikä on kasvattanut hänen suosiotaan erityisesti nuorten keskuudessa. Hänen poliittinen kokemattomuutensa on sekä potentiaalinen valtti että rasite. Ahn on kuitenkin jo osoittanut oman painoarvonsa. Viime syksynä hän vaikutti ratkaisevasti Soulin pormestarinvaaliin, jonka seurauksena aktivisti Park Won-soon nousi pääkaupungin johtopaikalle. Mikäli hän luopuu ehdokkuudestaan Moonin hyväksi, voi hänestä tulla kuninkaantekijä myös valtakunnan tasolla. Vaikka Ahnin suosio on ollut pienoisessa laskussa, saattaa hän silti kieltäytyä liittoutumasta Moonin kanssa. Tässä tapauksessa Parkin voitto olisi erittäin todennäköinen.

Kuka sitten näistä kolmesta ehdokkaasta joulukuussa valitaankin, tulee hänen eteensä talouden lisäksi merkittäviä ulkopoliittisia kysymyksiä. Päällimmäisenä ovat viime aikoina pahasti tulehtuneet suhteet toiseen Yhdysvaltojen liittolaiseen Japaniin. Siirtomaa-ajalta juontavat kaunat niin prostituoiduiksi pakotettujen korealaisnaisten kuin Tokdo/Takeshima saarikiistan suhteen ovat johtaneet yhteistyön kariutumiseen monella alalla. Turvallisuuspolitiikassa takapakkia tuli viime kesänä, kun Etelä-Korea peräytyi viimemetreillä tiedustelutietojen jakamiseen tähdänneestä sopimuksesta. Syynä oli voimakas julkinen paheksunta ja vastustus. Tätä seurasi Lee Myung-bakin vierailu Japaninmerellä sijaitseville kiistellyille saarille. Victor Cha korostaa Japanin ja Etelä-Korean välisiin suhteisiin rakenteellisesti pesiytynyttä epäluuloa ja vihamielisyyttä. Oikea tapa arvioida maiden suhteiden tasoa onkin se kuinka pragmaattinen yhteistyö vähentää historiallisia kaunoja. Koska historiallisia vääryyksiä ja erimielisyyksiä ei helpolla ratkaista, on erityisen tärkeätä että tasapainon säilyttävää status quota ei häiritä. Leen vierailu saarille ja Tokion vastareaktio ovat merkkejä elintärkeän pragmatismin häviämisestä.

Tärkeintä on, että seuraavalla presidentillä on selkeä näkemys Etelä-Korean alueellisesta ja globaalista roolista. Maalla on keskeinen sija Yhdysvaltain siirtäessä strategista painopistettä yhä enemmän itä-Aasiaan. Yhdysvaltain kanssa neuvotellun ja  viime sunnuntaina julkistetun sopimuksen mukaan Etelä-Korea tulee kehittämään omia pitkän kantaman ohjuksia. Jopa 800 km kantaman omaavat ohjukset kykenevät iskemään yhä useampiin kohteisiin Pohjois-Koreassa. Samalla Etelä-Korea pystyy sijoittamaan ohjustukikohtia yhä etelämmäksi turvaan Pjongjangin uhalta. Asiantuntijat näkevät sopimuksen Leen hallinnon haukkojen yrityksenä estää tulevaa presidenttiä vaihtamasta ulkopolitiikan kurssia liian joustavaan suuntaan.  Kuten James Schoff on aiemmin argumentoinut, voi ohjusten kehittämisellä kuitenkin olla haitallinen vaikutus maan kansainvälispoliittiseen asemaan ja erityisesti sen suhteille Japaniin. Pitkän kantaman ohjukset aiheuttavat tarpeetonta epäluuloa alueen suurvaltojen Kiinan ja Venäjän keskuudessa, joiden alueelle Etelä-Korea kykenisi iskemään. Sen lisäksi, että ne ovat Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman vuoksi kadottaneet merkityksensä, ovat ne myös tarpeeton provokaatio tilanteessa jossa Pohjois-Korea ei ole vastoin asiantuntijoiden ennusteita suorittanut kolmatta ydinkoetta.

Etelä-Korean seuraava presidentti joutuu siis aloittamaan kautensa niin sisäpoliittisten kuin ulkopoliittistenkin paineiden alla. Vaikka tuleva hallinto pyrkisi lämmittämään välejä Pohjois-Korean kanssa, voivat historiapolitiikka ja alueen valtatasapainon muutokset tuoda arvaamattomia vaikeuksia ulkopoliittisten ongelmien ratkaisuun. Uuden presidentin onkin oltava valppaana suurienkin muutosten varalta. Suhteet Washingtoniin, Tokioon ja Pekingiin ovat rauhan ja vakauden kannalta vähintään yhtä tärkeät kuin suorat yhteydet Pjongjangiin.