Aino Friman on valtio-opin opiskelija Turun yliopistossa.  Aino kirjoittaa myös “Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä” –blogia.

Sodan yksityistäminen on puhuttanut jo pitkään. Kun kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ryhdyttiin puhumaan sodan kuvan muutoksesta, uusien sotien käsitteen rinnalle nousi myös keskustelu sodan yksityistämisestä. Yksityistämisestä siinä mielessä, että perinteisesti valtion vastuulla toimivan armeijan sijaan sotatoimet tuotetaan myös yksityisyritysten voimalla. Tällaisia yrityksiä ovat esim. 1990-luvulla palveluitaan mm. Sierra Leonessa tarjonnut eteläafrikkalainen Executive Outcomes, uudenkarhea yhdysvaltalainen useamman sotilasalan yrityksen fuusio Engility sekä ACADEMI, joka nimenvaihtoruljanssin voimalla on pyrkinyt irrottautumaan Blackwater -yhtiöön liitetystä skandaalista.

Vaikka näiden yritysten yhteydessä puhutaan usein käsitteellisesti sodan yksityistämisen lisäksi rauhan yksityistämisestä, on rauhan yksityistäminen muutakin kuin vain sotilaallisia palveluita tuottavien yritysten näkökulmasta voi ymmärtää. Toki nämä yritykset muodostavat huomionarvoisen osan konfliktialueilla toimivista organisaatioista, mutta turvallisuuden ja kehityksen välisen yhteyden kehyksestä katsottuna myös konfliktialueilla toimivat esim. kaivos- ja energiayhtiöt voidaan nähdä osana rauhan yksityistämistä.

Kun uskomme kehityksellä olevan positiivinen vaikutus turvallisuudentuottamiseen, on liiketoiminnalla keskeinen rooli rauhanrakentamisen näkökulmasta. Toki kehityksellä voidaan viitata rauhanrakentamisen viitekehyksessä muuhunkin kuin taloudellisiin seikkoihin (esim. hallintorakenteiden parantamiseen ja oikeusjärjestelmän kehittämiseen), mutta rauhan yksityistämiskeskustelussa on hyvä keskittyä erityisesti liiketalouden merkitykseen. Rauhan näkökulmasta liiketalouden rooli kulminoituu konfliktimaiden sisämarkkinoiden kehitykseen, joskin konfliktimaiden usein merkittävästä köyhyydestä johtuen sitäkin enemmän ulkomaisiin yrityksiin. Esimerkkinä tästä voidaan pitää mm. Afganistania, jossa keskeisiä liiketoimintakumppaneita Afganistanin tulevaisuuden kannalta ovat esim. intia– ja kiinalaiset yritykset. Tosin kummankin osalta liiketoiminnan ydin on väritetty myös kyseisten valtioiden turvallisuusintresseillä, sillä investoinnit Afganistanin taloudelliseen kehitykseen ovat avainasemassa estämään ääriliikkeiden voimistumista etenkin kun sotilaalliset joukot vetäytyvät Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä.

Haasteiden puolesta rauhan yksityistäminen liiketaloudellisesta näkökulmasta kietoutuu samaan teemaan kuin sodan yksityistäminen: vastuullisuuteen. Tämä vastuullisuus tuodaan usein esiin negaation kautta vastuuttomuutena ja huomioina siitä mitä yritysten ei pitäisi tehdä. Tällöin yksityisten yritysten vastuullisuudesta puhutaankin julkisuudessa usein nimenomaan vastuuttomuuden ja mokausten valossa. Julkisen keskustelun lisäksi negatiivista lähtökohtaa ruokitaan myös konfliktialueilla harjoitettavaan liiketoimintaan nähden mm. YK-tason Global Compact aloitteen voimalla, jonka mukaan konfliktialueiden yritystoimintaa oheistetaan kiteyttämällä vastuullisuuden periaatteet ongelmalähtöisesti ihmis- ja työoikeuksien kunnioitukseen, ympäristön suojeluun ja antikorruption viitekehykseen. Toki näillä periaatteilla on vankka pohja eikä niitä ole syytä väheksyä mutta vastuullisuuden ei kuitenkaan tulisi merkitä vain ongelmien ja mokausten poissaoloa.

Vastuullisuuteen liittyvien haasteiden lisäksi liiketoiminta konfliktialueilla on toki myös lähtökohtaisesti haasteellista sillä konfliktialueet eivät ole liiketaloudellisesti vakaimpia kohteita mm. epävakaan turvallisuustilanteen vuoksi. Kun yritysten luonnollinen lähtökohtana on tuottaa voittoa, on ymmärrettävää, että vastuullisuusvaatimuksista huolimatta yksityisyritykset eivät laajenna toimintaansa ehkä ensimmäisenä epävakaan ympäristön markkinoille. Tämän vuoksi, vaikka kiinnostusta esim. Afganistaniin investointiin on, tulee Afganistanillakin olemaan vielä paljon työtä kosiskelun merkeissä.

Haasteista huolimatta rauhan yksityistämisen näkökulmasta vastuullisuutta on liiketoiminnan positiivinen anti konfliktialueiden taloudellisen kehityksen nimissä. Konfliktialueille kohdennetuilla investoinneilla voidaan luoda paljon toivottua talouskasvua ja ennen kaikkea työpaikkoja, joista rauhansanoman nimissä on muodostunut myös Bpeacen kaltaisia yrittäjäverkostoja. ”Enemmän työpaikkoja on vähemmän väkivaltaa”, ainakin Bpeacen mukaan, joka ajatuksena on konfliktivaltioiden lisäksi toisaalta havaittavissa myös muutoin rauhanomaisissa valtioissa esim. seuraamalla Kreikan tapahtumia eurokriisin keskellä.