Palestiinalaishallinnon (PA) presidentti Mahmud Abbas sai adventtisunnuntaina sankarin vastaanoton Ramallahissa. Vielä marraskuun puolivälissä näytti siltä, että Abu Mazen, kuten häntä yleisesti kutsutaan, oli jäänyt lopullisesti Gazan tapahtumien jalkoihin. Hamas ampui raketteja ja nosti profiiliaan vastarintaliikkeenä, mutta rauhanomaisiin keinoihin sitoutunut Abbas näytti joutuneen sivuraiteelle. Toisin kävi. YK:n jäsenvaltiot Eurooppaa myöden hyväksyivät suurella enemmistöllä palestiinalaisten hakeman tarkkailijavaltion aseman. Edellisvuodesta poiketen vain harvat olivat kerääntyneet kuulemaan Abbasin YK puhetta Länsirannalla, vielä harvemmat Itä-Jerusalemissa. Edistyksen puute on synnyttänyt paljon kyynisyyttä ja apatiaa. Seuraavana päivänä oli kuitenkin selvää, että Abbas oli kuin olikin saavuttanut diplomaattisen voiton ja sen myötä aikalisän. Ehkä viimeisensä.

”Nyt meillä on valtio” oli Abbasin kotiinpaluun iskulause. Tosiasiassa mikään ei tietenkään muuttunut, kuten Israelin hallitus mielellään muistuttaa. Miehitys jatkuu entisellään ja siirtokunnat jatkavat kasvuaan. Israel ilmoitti tuoreeltaan rakentavansa 3 000 uutta asuntoa Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin. Teoriassa tilanne on kuitenkin valoisampi. Tällä hetkellä yli 130 valtiota on tunnustanut Palestiinan ja 138 hyväksyi sen tarkkailijavaltioksi. Palestiina täyttääkin kansainvälisen tunnustuksen puolesta valtion kriteerit melkein yhtä hyvin kuin Israel.

Toinen tapa mitata valtiokelpoisuutta nojautuu vuoden 1933 Montevideon sopimukseen. Palestiina täyttää sen neljästä tunnusmerkistä parhaiten kaksi ensimmäistä, joiden mukaan valtiolla tulee olla pysyvä väestö ja määritelty alue. YK:n yleiskokouksen hyväksymän päätöslauselman mukaan Palestiinan valtion rajat perustuvat vuoden 1967 aselepolinjoihin ja pitävät näin ollen sisällään Gazan kaistan, Länsirannan ja Itä-Jerusalemin. Näin määritellyillä alueilla on pysyvä, runsas 4 miljoonainen palestiinalaisväestö. Ongelmana on tietysti Israelin yhä jatkuva miehitys ja sen seurauksena Palestiinan rajojen sisällä siirtokunnissa asuvat puoli miljoonaa Israelin kansalaista. Toisaalta myöskään Israel ei ole koskaan määritellyt rajojaan, minkä vuoksi sen siirtokuntalaiset elävät kuin Israelissa ikään.

Montevideon tunnusmerkkien kolmas ja neljäs kohta – hallituksen olemassaolo ja kyky solmia suhteita muiden valtioiden kanssa – aiheuttavat jo enemmän hankaluuksia. Palestiinalaishallinto ei nimittäin hallitse Gazaa tai Itä-Jerusalemia lainkaan ja Länsirannastakin vain pieniä irrallisia saarekkeita, joilla sijaitsee pääosa palestiinalaisten kaupungeista ja kylistä. Kaikki liike PA:n hallinnoimille alueille ja niiden välillä kulkee Israelin hallitseman niin kutsutun C-alueen läpi, johon kuuluu yli 60% Länsirannasta. Israel kontrolloi ilmatilaa sekä maa- ja merirajoja. Jopa PA:n presidentin liikkuminen on täysin Israelin käsissä, kuten Jasser Arafat sai huomata viimeisinä vuosinaan.

Palestiinalaishallinto syntyi vuosien 1993–1995 Oslon prosessin tuloksena. Sen oli tarkoitus olla väliaikainen ratkaisu, mutta lopullista rauhansopimusta ei saavutettu ja niin Oslon sirpaleiset hallintorajat sekä PA jäivät elämään. Sillä välin kansainvälinen yhteisö on tehnyt paljon työtä PA:n valmiuksien parantamiseksi, jotta se olisi aikanaan valmis itsenäisyyteen. Viime vuosina tuloksia ovat kiitelleet talouden osalta sekä IMF että Maailmanpankki ja turvallisuuskoneiston osalta myös Israel. Sujuva yhteistyö miehittäjän kanssa tuo kuitenkin mukanaan omat ongelmansa. Palestiinalaishallinto on ottanut hoitaakseen Israelin aiemmin tekemiä pidätyksiä osana Lähi-idän tiekartan ensimmäisen vaiheen vaatimusta väkivallan kitkemisestä. Tämän vuoksi PA on kuitenkin helppo nähdä pikemminkin miehityksen alihankkijana kuin itsenäisyyden alkusoittona. Kaikki riippuu lopullisen rauhansopimuksen näköaloista. Mitä kauemmin tilannetta kestää ja mitä epätodennäköisemmältä miehityksen loppuminen näyttää, sen heikommaksi muuttuu PA:n ja sitä hallitsevan Fatahin legitimiteetti palestiinalaisten keskuudessa. Tilanne on jo varsin kriittinen.

Ideologisen vararikon ohella vähintään yhtä vakava ongelma on Palestiinalaishallinnon jo pitkään kiikkeränä jatkunut rahatilanne, joka on tehnyt PA:n riippuvaiseksi ulkomaisesta tuesta. Avustusten vähennyttyä budjetti on muuttunut reilusti alijäämäiseksi. Suuri osa ongelmista on luonteeltaan poliittisia, sillä Israelin miehitys ja siihen kuuluvat liikkumisrajoitukset haittaavat Länsirannan talouden kehitystä. Potentiaalisesti suurin tulolähde, turismi, on lapsenkengissään suureksi osaksi miehityksen ja tulenaran poliittisen tilanteen tähden. Koska rajat ovat Israelin hallinnassa, Israel myös kerää Palestiinalaishallinnon puolesta sille kuuluvat tullimaksut, jotka muodostavat leinojanosan PA:n tuloista. Tämä on antanut Israelille kätevän ruuvin, jota säätelemällä se voi rangaista tai palkita Palestiinalaishallintoa. Se käytti sitä viimeksi sunnuntaina, jolloin Palestiinalaiset menettivät 93 miljoonan euron tullitulot rangaistuksena YK hakemuksestaan.

Israel pelaa tässä vaarallista peliä. Palestiinalaishallinnon palkkalistoilla on noin 170 000 henkeä, joiden tulojen varassa elää joka neljäs palestiinalainen. Kun tuloihin syntyy kolaus, palkkojen maksaminen keskeytyy, kuten on tapahtunut jo usemman kerran tänä vuonna. Tämä heikentää entisestään nimensä veroisen PA:n legitimiteettiä. Toisaalta Palestiinalaishallinnon romahtaminen olisi Israelinkin kannalta erittäin hankalaa, sillä se joutuisi sen myötä jälleen ottamaan Länsirannan kaupungit suoraan hallintaansa. Vaikka Israel onkin jäädyttänyt keräämiään varoja ja ajoittain uhkaillut Oslon sopimusten irtisanomisella, se on toisaalta myös pyytänyt PA:n puolesta ulkomaista rahoitusta. Näin selkeän etukytköksen olemassaolo on erittäin kiusallista Palestiinalaishallinnolle, jonka YK kampanjan voi nähdä myös pyrkimyksenä asettua poikkiteloin Israelin kanssa nostaakseen omaa uskottavuuttaan palestiinalaisten etujen ajajana. Israelin kiukkuinen reaktio ja laaja kansainvälinen tuki antavat PA:lle vain vähän lisäaikaa. Lopulta sen kohtalo on sidoksissa kahden valtion mallin uskottavuuteen.