Zimbabwea on vaikea kuvailla demokratiaksi, vaikka Zimbabwessa käytiin presidentinvaalit heinäkuun lopulla. Mugabe voitti ja jatkaa näin ollen jo 33-vuotta kestänyttä uraansa Zimbabwen presidenttinä. Mugaben ollessa jo vakiovaruste kukaan ei varmasti voinut olla aidosti yllättynyt tuloksesta, joskin sitä useampi kyllä hermostui. Mm. Mugaben vastaehdokas, pääministeri Morgan Tsvangirai julisti koko vaalit huijaukseksi, jotka eivät hänen mukaansa edusta millään tavoin kansan tahtoa. Tsvangirai sai vain 34 prosenttia äänistä Mugaben napatessa presidentinpaikan 61 prosentin äänisaaliillaan.

Pääministeri Tsvangirain ohella vaaleja on kritisoitu paljon, mutta iloitsijoitakin on. Viimekertaisiin vaaleihin verrattuna nämä vaalit onnistuttiin nimittäin järjestämään rauhanomaisissa tunnelmissa. Tästä kiitosta Zimbabwelle antoi etenkin Afrikan unioni, joskaan ei täysin ilman noottia. Samoin kuin useat länsimaat, Yhdysvallat ja Britannia luonnollisesti etunenässä, myös Afrikan unioni moitti vaaleja surkeista järjestelyistä, kun mm. vaaliuurnille pääsyn edellyttämä matka oli tehty mahdottomaksi. Mikään kritiikki varsinkaan länsimaiden suusta tulleena ei kuitenkaan voisi Mugabea vähempää kiinnostaa, ja Mugaben kanta epäilijöille onkin harvinaisen selvä: ”voitte tappaa itsenne, jos ette hyväksy tulosta”. Omasta näkökulmastaan Mugabe tuo demokratian tarjottimella. ”Ota tai jätä, mutta kansa on puhunut”, hän lisää. Zimbabwe on demokratia.

Mutta miten Mugaben kaltainen johtaja sitten pysyy vallassa? Talousnerous tai erinomaiset taidot suorittaa reformeja, kuten maanomistukseen liittyviä uudelleen järjestelyitä, eivät varmasti ole syynä. Businessweekin huolestuessa Mugaben vaalivoiton vaikutuksia Zimbabwen talouteen, voisi kuitenkin kysyä missä vaiheessa Zimbabwella on ylipäätään mennyt erityisen hyvin. Businessweekin huoli on toki relevantti jos vallanvaihdon uskotaan tuovan potkua talouselämään, sillä eihän tästä enää huonompaankaan suuntaan voi mennä. Tai ehkä voi, sillä Mugaben kunnianhimoisella suunnitelmalla siirtää elinkeinoelämän enemmistöomistus Zimbabwen mustan väestön tai valtion haltuun ei ainakaan houkutella ulkomaisia investointeja.

Kriisistä toiseen

Vaikka demokratian näkökulmasta paikallinen omistajuus on ensisijaisen tärkeää, Zimbabwen taloutta ei korjata ilman ulkomaisia investointeja. Raa’at reformit omistajuussuhteissa saattavat pikemminkin ajaa kaaokseen kuten jo maanomistusreformissa on käynyt.

Vuosien 2000 ja 2008 välisenä aikana Mugaben toteutti surullisen kuuluisan maanomistusreformin, jossa valkoisen väestön omistuksessa olleita maatiloja siirrettiin mustan väestön haltuun. Reformin toteutus jäi pahasti ideologian tasolle, kun enemmistö uusista maanomistajista kuuluivat maan köyhimpään väestönosaan, eikä tukea maatilan pyörittämiselle järjestetty nimeksikään. Sen lisäksi että uusilta maanomistajilta puuttui ammattitaitoa, heillä ei luonnollisestikaan ollut myöskään pääomaa tehdä maatilan edellyttämiä hankintoja. Reformin seurauksena Zimbabwen talous laski 39 prosenttia puhumattakaan siitä, että tarpeettoman moni menetti henkensä reformikahakoissa.

Omistajuusreformien ohella Mugabella on monta muutakin ongelmaa ratkaistavana. Talousongelmien lisäksi Zimbabwe mm. kärsii merkittävästä energiavajeesta, johon odotetaan tulevan parannuksia aikaisintaan vuonna 2017. Tämän ohella 2000-luvun alku on ollut karua aikaa opetussektorille eikä Zimbabwella ole puhtaat paperit myöskään terveydenhuollon järjestämisessä. Vaikka haasteita varsinkin terveyspalveluiden järjestämisessä on ollut jo ennen vuoden 2008 romahdusta, huolestuttavaa on, että mm. lapsi- ja etenkin äitikuolleisuuteen liittyvät luvut ovat vain kasvaneet vuoden 1990 tasosta. Ainoa, joskin erittäin merkittävä, onnistuminen Zimbabwen terveyssektorilla on HIV/AIDS –tartuntojen hillitseminen. Tällä hetkellä tartunnan saaneita Zimbabwessa on kuitenkin 14 prosenttia väestöstä.

Tämän ongelmaviidakon jälkeen on hyvä kysyä uudelleen miten Mugaben kaltainen johtaja pysyy vallassa? Mm. korruption ohella syitä voi löytää monia, joskin Mugaben tapauksessa hänen asemaansa tuntuu liittyvän kaksi merkittävää elementtiä: hänen egonsa ja näkemyksensä nationalistisesta politiikasta. Egonsa varjolla Mugabe ei tule lähtemään helpolla, eikä ainakaan ilman taistelua. Hän on hallinnut Zimbabwea koko sen itsenäisyyden ajan ja on valmis pitämään kiinni asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Vaikka hinta tästä on ajoittain myös verinen, nationalistinen politiikka – Zimbabwe zimbabwelaisille – tarjoaa vastapainoksi sanoman, jolla Mugabe voittaa kansan luottamuksen yhä uudelleen. Lupaus paremmasta ja kuva yhteisestä vihollisesta ja kaiken pahan alkujuuresta, länsimaista, ei yhdistelmänä petä koskaan.

Kuva: www.imtawanda.wordpress.com