Euroopan unioni pohjautuu liberaalille maailmankuvalle. Tärkeintä maailmanpolitiikassa on jatkuva taloudellinen ja poliittinen kehitys. Tämän vuoksi ollaan valmiita karsimaan kansallista suvereniteettia ylikansallisen integraation etujen saavuttamiseksi. Vapaakaupan, kehitysavun ja aktiivisen ulkopolitiikan avulla yhä suurempi osa ihmisistä tulee elämään vaurasta ja vapaata, toisin sanoen eurooppalaista, elämää. Vapaakaupan edistäminen perustuu ajatukselle siitä että maailma ei ole nollasummapeliä: sekä rikas länsimaa että köyhä kehitysmaa hyötyvät yhtälailla.

Venäjä näki kerran maailman samalla tavalla, noin kymmenen vuoden ajan. Kuitenkin Mihail Gorbatseviin henkilöityvä liberaali ’uusi ajattelu’ hävisi 1990-luvun puolivälissä vanhalle, tutulle realistiselle maailmankuvalle. Vladimir Putinin valtaeliitti näkee maailmanjärjestelmän  koostuvan anarkian olosuhteissa keskenään kilpailevista suurvalloista. Tässä maailmassa ei ole pysyviä ystäviä, vaan ainoastaan keskenään ristiriidassa olevia intressejä. Tärkeintä maailmanpolitiikassa on turvallisuus, josta voi varmistua vain ylläpitämällä uskottavaa sotilaallista pelotetta.  Turvallisuus tarkoittaa paitsi ulkoista myös sisäistä kotimaisen poliittisen järjestelmän vakauden ja regiimin vallan varjelemista.

Venäjällä on vaikeuksia hahmottaa EU:n legalistista päätöksentekoa, sekä vähän kapasiteettia tekniseen yhteistyöhön esimerkiksi kaupan vapauttamista koskevissa asioissa, johtuen maan byrokraattisen kulttuurin erilaisuudesta. Venäjällä viralliset instituutiot eivät useimmiten toimi ja asioita hoidetaan niiden ohi epävirallisten henkilöverkostojen kautta. Oikeusjärjestelmä ei ole riippumaton, ja poliittista sekä taloudellista valtaa ei ole erotettu toisistaan. Todelliselle integraatiolle ei ole edellytyksiä koska se nähdään uhkana maan suvereniteetille. Tässä mielessä EU:n pehmeä taloudellinen valta on Venäjälle jopa hankalampi haaste kuin vanha vastustaja Yhdysvallat sekä sen johtama perinteinen valtioiden välinen puolustusliitto Nato.

Tämän takia Venäjällä ei ole edes halujakaan ymmärtää EU:ta. Maalla on paljon paremmat neuvottelulähtökohdat hoitaa ulkosuhteitaan kahdenvälisesti. Latvia on huomattavan pieni valta verrattuna Venäjään, kun taas EU:hun verrattuna Venäjä on ainakin taloudellisessa mielessä kääpiö. Venäjällä on suhteellinen etu hoitaa asioita kansallisvaltioiden Euroopan kanssa käyttäen perinteistä bilateraalista diplomatiaa. Toisin kuin komission kasvottomien byrokraattien kanssa, Silvion tai Gerhardin kera Vladimir pystyy pääsemään yhteisymmärrykseen sekä poliittisista että taloudellisista kysymyksistä. Vanhan Euroopan suurilla valtioilla on myös positiivisempi käsitys Venäjästä, ja vähemmän haluja huolehtia sen sisäisen kehityksen huolestuttavista piirteistä, kuin ’uuden Euroopan’ pienemmillä mailla, joilla on vielä tuore muisto Neuvostoliitosta alueen hegemonisena valtana. Vaikka Putinin Venäjä pitää itseään eurooppalaisena suurvaltana, se Eurooppa johon Venäjä haluaisi kuulua ei ole vuoden 2012 vaan vuoden 1914 Eurooppa. Eurooppa jossa valtioiden suvereniteettia korostetaan ihmisoikeuksien sijaan, ja jossa tärkeimmistä asioista päätetään suurvaltojen kesken pienemmistä valtioista välittämättä.

Kuitenkaan Venäjän ja EU:n välisessä suhteessa ei ole kyse pelkästään mustavalkoisesta realistisen ja liberaalin maailmankuvan kamppailusta. Epätasainen keskinäisriippuvuus yhdistettynä sisäiseen kehitykseen molemmissa toimijoissa saattaa muuttaa pelin luonnetta. Tässä tekstissä keskitytään pelkästään Venäjään –vaikka on selvää että siten millä tavalla EU selviytyy eurokriisistä tulee olemaan valtava vaikutus. Jollain tasolla olemme kulkeneet täyden ympyrän Finlandia-talon vuoden 1975 ETYK-konferenssiin. Silloinen neuvostojohto oli kasvavasta seniliteetistään huolimatta tajunnut että uudistaakseen talouttaan Neuvostoliiton oli parannettava suhteitaan Länsi-Euroopan kanssa. Vain talouskasvun avulla Neuvostoliitto pystyisi säilymään sotilaallisena supervaltana. Putin tuli samaan johtopäätökseen tullessaan valtaan 2000-luvun taitteessa; Venäjä pystyisi nousemaan uudestaan perinteiseksi suurvallaksi vain taloudellisten uudistusten avulla.

Kuitenkin kuten Brezhnevin Neuvostoliitto Putinin Venäjä on kasvanut pelkästään energian maailmanmarkkinahintojen nousun ja lisääntyneen (pääosin Eurooppaan suuntautuneen) viennin avulla. Vaikka uudistukset ovat taas unohtuneet, niin Venäjä ymmärtää olevansa riippuvainen EU-markkinasta. Putinin hallinnon vakaus on perustunut kasvaneelle taloudelliselle hyvinvoinnille. Tämä varmistaa sen että EU:n ja Venäjän suhteiden kylmentyminen tietyn pisteen alapuolelle ei ole todennäköistä. Jopa geopoliittisessa nollasummapelissään, jolla tämä yrittää estää Naton laajentumisen entisen Neuvostoliiton alueelle, Venäjä pyrkii olemaan ärsyttämättä länttä liikaa. 2008 Venäjän ja Georgian välisen sodan jälkeen Venäjä yritti minimoida kriisin heijastevaikutuksia suhteisiinsa EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa. Vaikka Venäjä tuhosi Georgian sotilaallisen kapasiteetin se ei miehittänyt Tbilisia tai vaihtanut Saakashvilin hallintoa.

Vieläkin merkittävämpää on se että venäläinen yhteiskunta on muuttunut valtavasti 2000-luvun aikana. Talouskasvu on ensimmäistä kertaa maan historiassa luonut vauraan keskiluokan, joka on alkanut vaatia korruption kitkemistä sekä oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Vähitellen nämä jokapäiväiseen elämään liittyvät käytännön huolet ovat muuttuneet vaatimuksiksi vaikuttaa suoraan poliittiseen prosessiin. Viime talven presidentinvaalien vilpillisyyttä vastustaneet mielenosoitukset olivat suurimmat sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Sen jälkeen kun Stalinin aikaiseen asuntoon ollaan tehty ’euroremontti’, Lada on vaihdettu Bemariin ja joululoma vietetään suomalaisessa kylpylähotellissa ihmiset alkavat miettiä miksi heillä ei ole samanlaista poliittista järjestelmää kuin muualla Euroopassa. Kuitenkin Venäjän poliittiseen järjestelmään ja sitä kautta sen ulkopoliittisen maailmankuvaan ei ole todennäköisesti odotettavissa suuria muutoksia lähiaikoina. Putinin asema on vahva ja hänen rakentamansa järjestelmä toimii vielä.

Perestroikaan, kylmän sodan loppumiseen  ja Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut liberaali maailmankuva ei syntynyt hetkessä tyhjästä, vaan pohjautui neuvostoliittolaisen intelligentsian pettymykseen poliittisten ja taloudellisten uudistuksien kariutuessa vuoden 1968 Prahan kevään murskaamisen jälkimainingeissa. Liberalismilla kesti pari vuosikymmentä matkata moskovalaisista keittiöpöytäkeskusteluista Kremlin käytäville. Tämä gorbatsevilainen ’uusi ajattelu’ taantui 1990-luvun Venäjän taloudellisessa kurimuksessa. On mahdollista että venäläisessä yhteiskunnassa 2000-luvulla tapahtuneet valtavat muutokset ja niistä seurannut laajan vauraan keskiluokan synty tulevat jossain vaiheessa radikaalisti muuttamaan maan poliittista kulttuuria ja sen seurauksena ulkopolitiikan suuntaa. Vaikka EU:n ja Venäjän suhteissa ei ole viime aikoina tapahtunutkaan mitään mullistavaa ja tulevaisuus näyttää tällä hetkellä ennustettavalta niin historia ei tässä mielessä todellakaan ole vielä loppu. 1980-luvun tapahtumat osoittavat että jossain vaiheessa itsestäänselvyydet saattavat murentua kovinkin nopeasti.

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Tähdistö-lehdessä. 

Kuvat: Wikipedia, Voice of America.