Euroopassa tapahtunut syvä taloudellinen integraatio ei ole täysin onnistunut poistamaan anarkian ongelmaa. Kuva: Wikimedia Commons

Valitettavasti heti artikkelin alkuun pitää todeta, että tekstissä ei käsitellä anarkiaa sen kiakkovierasmerkityksessä, vaan siinä puhutaan kansainvälisessä politiikassa vallitsevasta anarkkisesta tilasta. Anarkiaa voidaan pitää valtavirtaisen kansainvälisen politiikan teorian yhtenä merkittävimmistä käsitteistä. Anarkialla viitataan maailmanpolitiikassa vallitsevaan tilaan, jossa kansallisvaltioiden yläpuolella ei ole niiden käytöstä ohjaavaa tai rajoittavaa toimijaa, esimerkiksi maailmanhallitusta, joka pakottaisi niitä tiettyyn toimintaan.

Kansainvälisen politiikan eri koulukuntien välillä ei ole konsensusta siitä, mitkä ovat anarkian vaikutukset. Neorealisteille, kuten Kenneth Waltzille ja John Mearsheimerille, anarkkinen kansainvälinen järjestelmä on ennen kaikka systeemi, jota leimaa epävarmuus. Defensiivisten realistien, kuten Waltzin, mukaan valtiot pyrkivät maksimoimaan tässä järjestelmässä omaa turvallisuuttaan. Mearsheimerin kaltaiset offensiiviset realistit taas korostavat oman vallan maksimointia ja pyrkimystä dominanssiin kansainvälisessä järjestelmässä. Realisteille anarkia ei välttämättä tarkoita kaaosta, vaan systeemin vakautta ylläpitävät erilaiset voimatasapainotilanteet, joiden muutokset tosin aiheuttavat järjestelmään epävakautta, mikä ilmenee usein sotina. Mearsheimer on kutsunut anarkian riivaaman maailman tilaa suurvaltapolitiikan tragediaksi. Neorealisteille on myös tyypillistä tietynlainen vertailu kansainvälisen järjestelmän sekä valtion sisäisen tilanteen välillä. Anarkkisen kansainvälisen vastakohta onkin valtio, joka edustaa neorealisteille hierarkiaa ja järjestystä.

Neoliberalistitkin hyväksyvät anarkian lähtökohdakseen. He tosin korostavat regiimien, normien ja ennen kaikkea keskinäisriippuvuuden merkitystä. Nämä erilaiset keskinäisriippuvuudet sitovat rationaalisia toimijoita yhteen. Valtion oma turvallisuus ei ole välttämättä toiselta pois, ja ne etsivätkin absoluuttisia hyötyjä suhteellisten sijaan. Eräs esimerkki liberaalista teoriasta on demokraattisen rauhan teoria, jonka mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi keskenään, ja täten valtion sisäiset rakenteet ovat anarkian hallinnassa merkittäviä tekijöitä.

Konstruktivistit, kuten Alexander Wendt, näkevät anarkian taas hieman eri vinkkelistä. Wendt onkin kuuluisasti todennut, että ”anarchy is what states make of it”. Tällä hän viittaa siihen, että kansainvälisen järjestelmän anarkia ei merkitse vielä mitään. Wendtille anarkia on itsessään ”tyhjä astia”. Merkityksellistä on se, että millaiset sosiaaliset suhteen anarkkisessa tilanteessa vallitsevat – millainen on kansainvälisessä yhteisössä vallitseva anarkian kulttuuri. Anarkkinen kansainvälinen yhteisö voi olla Wendtin mukaan hobbeslaista luonnontilaa muistuttava, mikä tarkoittaa valtioiden välistä vihollisuutta, väkivaltaa ja sotaa. Tällöin kansainvälinen järjestelmä ei itse asiassa ole edes yhteisö. Toisaalta valtioiden välillä voi vallita kilpailutila, jossa he tunnustavat toisensa legitiimeinä toimijoina. Tätä tilaa Wendt kutsuu lockelaiseksi anarkiaksi. Viimeinen anarkian muoto on kantilainen anarkia, jossa valtioiden väliset suhteet ovat ystävälliset ja tunnistavat yhteisiä etuja. Kantilaisessa kansainvälisessä yhteisössä ei täten ole myöskään sotia.

Vaikka konsensusta anarkian vaikutuksista ei ole, kansainvälistä politiikkaa seuraamalla voimme vetää tiettyjä johtopäätöksiä siitä, mitä anarkia aiheuttaa. Valtioita rajoittavan toimijan puute näkyy muun muassa niiden halussa lipsua kansainvälisistä sopimuksista, kun niiden koetaan olevan valtion edun vastaisia.

Euroopan historiaa on mielenkiintoista peilata suhteessa anarkiaan. Varsin hyvällä omallatunnolla voidaan todeta, että anarkia on kohdellut Eurooppaa kovalla kädellä, mikä esimerkiksi ilmeni 1900-luvulla kahtena tuhoisana maailmansotana. Anarkiaa on Euroopassa historian saatossa pyritty hallitseman monella tavalla. Sukupolvemme onneksi elämme menestyksekkäimmän kokeilun aikaa. Kokemukset sodan tuhoisuudesta ajoivat Euroopan läntiset valtiot muuttamaan keskinäisiä suhteitaan, jotta vastaavat katastrofit eivät toistuisi. Euroopan unionin kehitys hiili- ja teräsyhteisöstä kattavaksi ylikansalliseksi poliittiseksi ja taloudelliseksi liitoksi onkin kaikille tuttu. EU on merkittävästi säännellyt anarkiaa Euroopassa, ja valtioiden välistä kanssakäymistä ohjaavat niiden väliset rakenteet sekä ylikansallinen parlamentti ja komissio. Unioni on myös muuttanut kansallisvaltion roolia ja luonut uudenlaista toimijuutta – kansallisvaltioiden rooli on ollut vähentymään päin, ja sen yläpuolelle on muodostunut merkittävää ylikansallista rakennetta, joka vaikuttaa kansallisvaltioiden toimintavapauteen.

Euroopan integraatio on eittämättä haasteellinen ja vaikeasti selitettävä ilmiö neorealismille ainakin nykyisessä vahvasti ylikansallisessa muodossaan. EU sopiikin paremmin keskinäisriippuvuutta korostaviin liberalistisiin teorioihin sekä konstruktivismiin. Toisaalta unionin kehitys kansallisvaltioiden välisestä liitosta hierarkkiseksi toimijaksi voi poistaa erään neorealismin relevanssia nakertavista ongelmista. Siihen on kuitenkin vielä aikaa, koska anarkian vaikutus ei ole EU:sta vielä syvänkään integraation myötä täysin poistunut. Tähän paneudutaan seuraavaksi.

EU:n mallioppilaaksi tituleeratussa Suomessa usein keskustellaan siitä, että Suomi uskollisesti toimeenpanee hyväksytyt direktiivit lainsäädäntöönsä muiden EU-maiden tästä luistaessa. Turvallisuuspolitiikan saralla tämä tuli esiin, kun Suomi päätti kilpailuttaa EU-direktiivien mukaan puolustusvoimien kuorma-autohankinnan.

Mielenkiintoisen, ja puolustusmarkkinoita huomattavasti tärkeämmän, esimerkin anarkian vaikutuksesta tarjoaa kuitenkin rahaliitto EMU ja tämän pohjalla oleva vakaus- ja kasvusopimus, joka asettaa vaatimuksia jäsenmaille pitää budjettialijäämä alle kolmessa prosentissa bkt:sta ja julkisen velan alle 60 prosentissa bkt:sta. Sopimuksen suuri ongelma on kuitenkin ollut se, että siitä ei ole pidetty kiinni, ja edes sen astuessa voimaan kaikki valtiot, kuten Belgia, eivät kriteerejä täyttäneet. Saksa ja Ranska kunnostautuivat 2000-luvun alussa rikkomalla sopimuksen kriteerejä. Lipsumisilla on ollut vaikutuksensa, mikä näkyy nyt Euroopan julkisten talouksien huonona tilana, ja voidaan sanoa, että monelta olisi vältytty, jos sopimuksesta olisi pidetty kiinni. Kaiken kukkuraksi Suomi on ylittämässä tänä vuonna julkisen velan kohdalla vakaus- ja kasvusopimuksen kriteerit.

Sille, että vakaus- ja kasvusopimuksen kriteereistä ei ole pidetty kiinni, on useampi selitys. Kriteerit olivat esimerkiksi poliittisesti – eivät taloustieteellisesti – määriteltyjä. EU:ssa yhä vallitsevalla anarkialla on kuitenkin ollut osansa; EU:lla ei yksinkertaisesti ole ollut sellaisia välineitä, jolla pakottaa vaikka juuri Ranska ja Saksa toimimaan yhdessä sovitulla tavalla. Tähän ongelmaan EU:ssa on pyritty puuttumaan parantamalla talouspolitiikan koordinointia, mikä on tärkeää, koska toimiakseen rahaliitto vaatii kurinalaisuutta. Eurooppa 2020 -strategian myötä luotiin niin sanottu ohjausjakso, jonka johdosta valtiot raportoivat komissiolle politiikkaansa koskevista suunnitelmista, ja komissio antaa jäsenmaille esimerkiksi maakohtaisia suosituksia kasvun ja työllisyyden parantamiseksi. Uusi six-pack-lainsäädäntöpaketti antaa taas mahdollisuudet langettaa komission johdolla sanktioita valtioille – kuten euromaille, joiden budjettialijäämä on liian suuri.

Aika näyttää, onnistuuko EU tavoitteissaan ohjata valtioiden talouspolitiikkaa. Ovatko EVM:lle maksetut sanktiot riittävä pelote ja keino ohjata jäsenmaiden politiikkaa ylhäältä päin? Toki on myös mahdollista, että EU:n toimivalta kasvaa ja sille annetaan verotus- ja budjettivalta, mikä ratkaisisi anarkian ongelman ainakin talouspolitiikan osalta.

Anarkian ja EU:n suhde on mielenkiintoinen kysymys, ja sen kohtalo riippuu pitkälti Euroopan integraation kehityksestä. Mikäli unioni kulkee yhä ylikansallisempaan suuntaan ja sen kansalaiset identifioituvat yhä enemmän eurooppalaisiksi, anarkia voi olla EU:n sisällä katoava luonnonvara. Kansallisvaltiosidonnaisena konseptina se menettäisi yksinkertaisesti merkityksensä. EU ei kuitenkaan pääse tällöinkään anarkiasta eroon. Silloin se olisi vaan yhtenäinen toimija anarkkisessa kansainvälisen politiikan järjestelmässä.