Kardinaali Roberto Bellarmino kertoi Galileille 1615 että kopernikaanista maailmankuvaa ei ole painavia syitä harkita. Yle Uutisten (26.5.2011) mukaan eräät hallitusneuvotteluihin osallistuvat puolueet lobbaavat sen puolesta, että viimeisimmän turvallisuus ja puolustuspoliittisen selonteon jälkeen omaksuttu lauseke siitä että Suomella on jatkossakin vahvoja perusteita harkita Nato-jäsenyyttä (s. 68) tulisi vaihtaa ’lievempään muotoiluun’.

Vaikka YLE:n englanninkielinen sivusto asiasta uutisoikin otsikolla ’Friction Over Foreign Policy’, kiista ei kuitenkaan suoranaisesti koske Suomen ulkopoliittista linjaa (foreign policy), vaan puoluepoliittista maailmankatsomusta ja diskurssia. Osa neuvottelijoista pyrkii, ehkäpä aavistuksen ironisesti, kennanmaisella patoamispolitiikalla ehkäisemään ulkopoliittista linjamuutosta estämällä muiden puoluepoliittisten diskurssien esiintymisen hallitusneuvotteluissa, joka saattaisi johtaa transatlanttisen turvallisuusjärjestön tärkeyden kasvamiseen hallitusohjelmassa.

Ongelma on enimmäkseen diskursiivinen, mutta sillä voi olla konkreettisia poliittisia vaikutuksia. Mikäli uutisointi pitää paikkansa, ja hallituskeskustelussa todella käydään debattia siitä, saako mahdollisen Nato-jäsenyyden taustalla sanoa olevan vakavasti harkittavia perusteita, Suomen Nato-keskustelu voi pahimmillaan siirtyä jäsenyyden etujen ja haittojen punnitsemisesta – niin vääristynyttä kuin keskustelu tällä hetkellä onkin – pohdinnaksi siitä, millä termein Nato-jäsenyydestä saa keskustella.

Hallitusneuvotteluissa käytävä keskustelu tulisi perustua tosiasioihin, ja yhdenkään oven avainta ei saa etukäteen heittää kaivoon. Kuvitellaanpa että hallitusohjelmaan kirjattaisiin, että ’julkisen sektorin menojen pienentämiseen ei olisi jatkossakaan hyviä perusteita’. Toisin sanoen menoleikkauksista ei saisi edes keskustella keinona tulevan neljän vuoden aikana vaan jäljelle jäisivät ainoastaan verojen korottaminen ja lisälainan ottaminen, joiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset vastineet voisivat olla vaikka Pohjoismaisen yhteistyön förbättraaminen sekä puolustusvoimien menojen kasvattaminen.

Vaikka Nato-jäsenyyttä vastaan on monta hyvää, liian harvoin kuultua syytä, hallituskeskusteluissa tulisi myös voida myöntää se tosiasia, että myös Nato-jäsenyyden puolesta on monta painoa vaakakupissa, joiden ylenkatsominen puoluepoliittisista tai ideologisista syistä ei tulisi kuulua vastuulliseen politiikantekoon ja julkiseen keskusteluun.

Bellarminon henkeä kanavoiville hallitusneuvottelijoille voisimme esittää mm. seuraavia esimerkkejä jäsenyyden puolesta:

1. Nato-jäsenyys parantaisi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa vähentämällä Suomeen kohdistuvan sotilaallisen painostuksen todennäköisyyttä (ulkoministeriön selonteko).
2. Jäsenyys lisäisi mahdollisuuksia tuoda suomalaista näkökulmaa esille kriisinhallintaoperaatioiden poliittisessa johdossa, Nato-Venäjä neuvostossa ja Euroopan ainoassa tällä hetkellä toimivassa puolustusyhteisössä.
3. Sotilaallinen liittoutuminen mahdollistaisi paremmin puolustusvoimien uskottavan suorituskyvyn ylläpitämisen ilman massiivisia korotuksia puolustusbudjettiin.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ei tulisi missään nimessä keskittyä siihen, mistä vaihtoehdoista saa ja ei saa keskustella. Ns. turvallisuuspoliittinen metakeskustelu, eli keskustelu turvallisuuskeskustelun eri piirteistä, kuuluu ihmisille, jotka käsittelevät turvallisuuspolitiikkaa ympäristössä, jossa ei ole konkreettisia seuraamuksia. Pyrkimys rajoittaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua koko seuraavan hallituskauden ajaksi on vastuuntunnotonta toimintaa, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka tärkeää koherentti, ja strategisen ympäristön muutoksiin mukautuva ulko- ja turvallisuuspolitiikka on.

– Mies ulkosuomalainen, Synkeä yksinpuhelu, Sunnuntaistrategisti