Kuva: Taideteos Salome with the Head of John the Baptist-Caravaggio (1610) / Wikimedia Commons (Public Domain).

Tarkkailla ja rangaista (ransk. Surveiller et Punir: Naissance de la Prison) on vuonna 1975 julkaistu ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n teos,  joka pyrkii jäsentelemään länsimaisen rangaistuslaitoksen historiaa ja siinä tapahtuneita suuria muutoksia 1700-luvulta nykypäivään. Tarkkailla ja rangaista on kuitenkin paljon enemmän kuin teos vankilan historiasta. Se on merkittävä filosofinen teos, joka on synnyttänyt uudenlaisia keskusteluja vallan ja tiedon luonteesta sekä valvonnasta ja rankaisemisesta länsimaisissa yhteiskunnissa. Teoksen keskeinen argumentti on, että siinä missä aikaisemmin oikeuden tavoitteena oli rankaista ruumista, on nykyisessä järjestelmässä sen sijaan tavoitteena valvoa ja säännellä rikoksentekijän mieltä – tai sielua, kuten Foucault itse sitä kuvailee. Teos voi auttaa jäsentelemään tiettyjä tämän päivän politiikan kannalta keskeisiä aiheita: terrorismia, teloituksia sekä Islamilaisen valtion (IS) käyttämää väkivaltaa.

Yksi viime aikoina julkisuudessa eniten esillä olleista väkivallan ilmentymistä lienee IS:n käytäntö kuvata ja julkaista videoita länsimaalaisten mestauksista. Nämä videot, joissa oranssiin puettujen – ilmeisen tietoisena viittauksena Guantanamoon – vankien päät leikataan irti, ovat monella tapaa käsittämättömiä ja käsittämättömän väkivaltaisia tekoja. Niiden tarkoitusperiä voi kuitenkin yrittää selittää itse tekoja hyväksymättä. Mestauksia ja niistä kuvattuja videoita voi pyrkiä ymmärtämään esimerkiksi tapana viestiä poliittisesta vallasta ja mahdollisesti myös suvereniteetista. Julkiset teloitukset voivat olla poliittisen vallan keino osoittaa, että se on kaiken, jopa kuoleman, yläpuolella.

Tarkkailla ja rangaista –teoksessa Foucault kuvaa 1700- ja osittain 1800-luvun Euroopassa ollutta yleistä käytäntöä, jossa kuolemaan tuomitut teloitettiin julkisesti – usein kiduttamalla tai kiduttamisen jälkeen. Tätä käytäntöä hän kuvaa väkivaltaisena “seremoniana” ja “spektaakkelina”, jonka tarkoituksena on viestiä julkisvallan poliittisesta suvereniteetista. Englannissa ja Ranskassa ihmisiä revittiin ja paloiteltiin 1700-luvun loppupuolelle asti – tuon jälkeen teloitukset siirtyivät vähitellen yleisöltä suljettuihin tiloihin ja toteutettiin pääasiassa mestaamalla tai ampumalla. Päitä on pudonnut myös pohjolassa: Suomessa viimeinen julkisesti mestattu teloitettiin 1825, Norjassa 1876, Islannissa 1850 ja Ruotsissa 1910. Ennen vuotta 1900 pohjoismaissa kuolemaan tuomittujen päät hakattiin irti kirveellä. Viimeinen saksalainen giljotiinilla mestattu teloitettiin 1966, kun taas Ranskassa viimeinen mestattu, Hamida Djandoubi, teloitettiin 1977. Mestaaminen on edelleen käytössä Saudi-Arabiassa, jossa on pelkästään tänä vuonna mestattu ainakin 59 ihmistä.

Myös IS:n videoituja teloituksia sekä muita brutaaleja tekoja voidaan pyrkiä selittämään symbolisena tekona, joiden tarkoituksena on viestiä vallasta. Tämänkaltaisia väkivallan tekoja voi nimittää performatiiviseksi väkivallaksi:  nämä väkivallan teot pyrkivät viestimään tiettyjä asioita jollekin tietylle yleisölle. Mestausvideoilla ja muilla brutaaleilla teoilla, kuten ristiinnaulitsemisemisilla ja joukkomurhilla, pyritään kuitenkin todennäköisesti saavuttamaan erilaisia asioita sekä puhuttelemaan eri kohteita. Konkreettiset tavoitteet voivat liittyä taistelijoiden rekrytoimiseen ja vastustajien uhkailuun – videot osoittavat, että IS on “tosissaan”. Paikallisella tasolla vääräuskoisten tappaminen on osa IS:n ideologiaa, johon kuuluu puhdasoppisen kalifaatin luominen. IS yrittää myös kärjistää ja provosoida sektaarista konfliktia Irakissa ja Syyriassa. Videoidut mestaukset ovat puolestaan selkeästi suunnattu kohti länsimaita. Mestausvideolla puhuva ja brittiläisessä lehdistössä “Jihadi Johniksi” nimetty, ilmeisesti lontoolaistaustainen teloittaja esittää suoria uhkauksia niin David Cameronille kuin Barack Obamallekin. Näillä videoilla IS on onnistunut lisäämään islam-vastaisuutta Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä siten vahingoittamaan koheesiota länsimaissa asuvien yhteisöjen välillä. Keskustelun ikävimpiä ja hölmöimpiä piirteitä ovat olleet argumentit, joissa Islam esitetään monoliittina. Kysymys vierastaistelijoistakaan ei ole suinkaan yksioikoinen. Tärkeää on siis ymmärtää, että IS:n performatiivinen väkivalta on suunnattu eri yleisöille ja erilaisin tarkoitusperin.

IS:n brutaali väkivalta voidaan ymmärtää myös ilmentymänä sen hauraudesta. Mestausvideot ja joukkomurhat ovat, kenties hieman järjenvastaisesti, monella tapaa epätoivoisia tekoja. Julkisilla teloituksilla IS yrittää viestiä, että se on poliittisesti suvereeni toimija; että se on jumalan edustaja ja oikeutettu tappaamaan vääräuskoisia (aivan kuten kuninkaat 1700-luvun Euroopassa). Strategian tutkimuksessa puhutaan asymmetrisestä sodankäynnistä, kun sodan osapuolten materiaaliset voimavarat ovat räikeästi epäsuhdassa, ja yksi asymmetrisen sodankäynnin tunnusmerkkejä on juuri heikomman osapuolen epätoivoisuus. Esimerkiksi terrorismi taktiikkana nähdään monesti viimeisenä keinona, kun terrorismia käyttävän toimijan sotilaallinen vaikutusvalta ei riitä kohdentamaan väkivaltaa sotilaisiin, vaan se joutuu iskemään “pehmeisiin” kohteisiin eli siviiliväestöön. IS:n kohtaama asymmetria – radikaalin ideologian ryydittämänä – ajaa sen käyttämään äärimmäistä väkivaltaa siivilejä ja panttivankeja kohtaan. Niin poliittinen suvereniteetti kuin sotilaallinen voitto ovat IS:lle ainoastaan kaukaisia mahdollisuuksia, ja juuri näitä heikkouksia se pyrkii kompensoimaan hallitessaan brutaalisti.

Mutta aivan kuten julkisissa mestauksissa valistusta edeltävässä Euroopassa, seuraa IS:n silmittömästä väkivallasta vastarintaa sekä sympatiaa uhreja kohtaan. On selvää, että ainakin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa IS:n vastaisten sotatoimien parlamentaarista hyväksymistä helpotti suunnattomasti mestausvideoiden aikaansaama muutos julkisessa mielipiteessä. Yhdysvallat laajensi sotatoimiaan Syyriaan syyskuussa 2014 – ensimmäistä kertaa kolmivuotisen Syyrian sisällissodan aikana.

On toki paikallaan kysyä, että mitä hyötyä on selittää Irakissa ja Syyriassa toimivan radikaalin järjestön käyttämää väkivaltaa ranskalaisen filosofin ajatusten kautta? Väkivallan, erityisesti äärimmäisen väkivallan selittämisessä liikutaan aina veitsenterällä: miten ymmärtää tai selittää tekoja, jotka puistattavat kenen tahansa moraalista selkäpiitä? Jos tavoitteena on pyrkiä estämään väkivaltaa, on sitä kuitenkin ensin kyettävä ymmärtämään. Esimerkiksi tässä tapauksessa IS:n väkivallan kuvaaminen performatiivisena auttaa ymmärtämään kyseisen organisaation halua viestiä tiettyjä asioita tietylle yleisölle. Tämä ajatus voisi johtaa politiikkaan, jonka tavoitteena on vaikuttaa tuohon samaiseen yleisöön, mutta eri tavalla. Esimerkiksi Irakissa voitaisiin pyrkiä politiikkaan, joka ehkäisisi sunniyhteisöjen uhriutumista, kun taas länsimaissa jännitteitä muslimi- ja muiden yhteisöjen välillä tulisi vähentää – ei lisätä. Nämä ovat vain esimerkkejä – keskeistä on yrittää ymmärtää väkivallan luonnetta sekä väkivaltaisten tekojen tavoitteita silloinkin, kun itse teot vaikuttavat käsittämättömiltä.