Venäjällä vietetään ylihuomenna kansallisen yhtenäisyyden päivää (Den natsionalnogo edinstva), joka lisättiin kalenteriin vuonna 2005. Juhlapäivän taustalla on Puola-Liettuan valloituksen päättyminen vuonna 1612, kun kauppias Kuzma Minin ja ruhtinas Dmitri Požarski vapaaehtoisista koottuine joukkoineen lähtivät vapauttamaan Moskovaa. Kansallissankareiden patsas on pystytetty Punaisen torin laidalle, ja valtiojohto laskee sinne vuosittain seppeleen. Muita virallisia tapoja juhlia tätä päivää ei ole juuri ollut, mutta viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty suurkonsertti kaupungin keskustassa on ilmeisesti saamassa jatkoa. Kamppailu kansallisen yhtenäisyyden määritelmästä on nyt ajankohtaista, ja se näkyy myös siinä, miten tälle ajatukselle omistettua päivää vietetään.

Venäläinen marssi – radikaalien nationalistien perinne

Kun uusi juhlapäivä perustettiin, radikaalit nationalistit onnistuivat nopeasti omimaan teeman itselleen. Vuonna 2005 järjestettiin ensimmäiset Venäläiset marssit (Russkii marsh), joita nykyään nähdään useissa kaupungeissa ympäri Venäjää marraskuun neljäntenä. Tapahtumat houkuttelevat paikalle yleensä sellaisten nationalistiryhmien edustajia, joita yhdistävät lähinnä vihamielisyys maahanmuuttajia kohtaan, avoimen rasistinen maailmankuva ja nykyhallinnon vastustaminen. Marssijat ovat vuosien varrella vaatineet muun muassa viisumipakon ulottamista Keski-Aasian tasavaltojen asukkaisiin ja kansankiihottamisen tuomitsevan pykälän poistamista Venäjän federaation rikoslaista.

Marsseissa on kyse kooltaan marginaalisesta ilmiöstä. Moskovassa, jossa marssi on kerännyt eniten osanottajia, siihen on osallistunut keskimäärin muutamia tuhansia ihmisiä. Marssilla on silti yhteiskunnallista merkitystä. Se on yksi harvoja protestiluontoisia tapahtumia, joka on toistunut vuosittain ja joka on siksi jo tietyllä tapaa vakiintunut. Jotkut Venäläistä marssia puuhaavista nationalisteista ovat julkisuuden henkilöitä, jotka tunnetaan blogimaailmassa mutta jotka voivat kommentoida ajankohtaisia uutisia myös painetussa mediassa. TV:ssä Venäläisiä marsseja ei juuri ole käsitelty. Kun mielipidemittauksia tekevä Levada-keskus kysyi lokakuussa 2014 suhtautumista Venäläisiin marsseihin, vastaajista vain 23 prosenttia oli ylipäänsä kuullut niistä.

Viime vuonna Venäläinen marssi jäi osanottajamäärältään varsin vaatimattomaksi. Yksi syy on se, että nationalistien rivit alkoivat Ukrainan kriisin vuoksi rakoilla. Jo aiemmin varsin hajanaiset nationalistit jakautuivat yhä useampiin keskenään erimielisiin ryhmittymiin, jotka eivät enää mahdu samoihin tapahtumiin. Esimerkiksi Kiovan Maidan-mielenosoitukset saivat voimakasta tukea demokraattisilta nationalisteilta, joiden ihanteena on jonkinlaisen kansallisvaltion perustaminen Venäjälle. Samaan aikaan toiset asettuivat tukemaan niin sanottua venäläistä kevättä (russkaja vesna, käsite viittaa muun muassa arabimaiden kansannousuihin), koska he kokivat kielikysymyksen tärkeäksi ja etnisten venäläisten aseman Ukrainassa uhatuksi. Vaikka lähes kaikki nationalistit tukivat Krimin valtausta, sota Itä-Ukrainassa loi nationalistien välille uudenlaisen jakolinjan. Itä-Ukrainaan onkin raportoitu lähteneen venäläisiä radikaaleja taistelemaan rintaman molemmin puolin.

Mikä voisi yhdistää Venäjän kansaa?

Kansallisen yhtenäisyyden päivä on ollut tärkeä myös Venäjän ortodoksikirkolle, joka oli viettänyt ennen vallankumousta Kazanin jumalanäidin ikonin päivää samaan aikaan jo vuosisatojen ajan. Kirkon edustajat halusivat yhdistää oman perinteensä uuteen kansallisen yhtenäisyyden päivään ja muistuttavat siksi, että edellä mainitut kansallissankarit Minin ja Požarski hakivat innoitusta nimenomaan Kazanin jumalanäidin ikonilta. Seppeleenlaskutilaisuudessa on usein ollut läsnä myös Moskovan patriarkka tai joku muu korkea-arvoinen kirkon edustaja.

Ortodoksisuuden korostaminen on kuitenkin ongelmallista kansallisen yhtenäisyyden kannalta. Venäjä on perustuslakinsa mukaan tunnustukseton valtio, jolla on neljä virallista uskontoa: ortodoksisuus, islam, buddhalaisuus sekä juutalaisuus. Virallisia uskontoja kutsutaan usein myös perinteisiksi, sillä niillä kaikilla on vuosisatainen historia Venäjällä. Vaikka lähes 70 prosenttia venäläisistä sanoo olevansa ortodokseja, uskonto ei silti voi toimia koko kansaa yhdistävänä tekijänä.

Virallisessa retoriikassa valtion edustajat alleviivaavat Venäjän monia kansallisuuksia voimavarana, mutta käytännössä kansallisuuspolitiikka on ollut tempoilevaa ja epätasaista. Vladimir Putin ei ole epäröinyt käyttää puheissaan viittauksia yhteiseen historiaan tai yhteiseen kulttuuriin, jolla usein on tarkoitettu nimenomaan ortodoksista perintöä. Lisäksi vielä Boris Jeltsinin aikana usein käytetyt termit ”rossiiskii narod” tai ”rossijanin”, jotka viittaavat venäläisiin ensisijaisesti kansalaisina, ovat kielenkäytössä väistyneet etnisemmin ymmärrettävän termin ”russkii” tieltä.

Valtio pyrkii sitomaan kansallistunteen kaikille Venäjän kansalaisille yhteisiin symboleihin, kuten presidenttiin – jonka kannatus onkin ollut korkealla – mutta yhä useammin myös kieleen, kulttuuriin ja historiaan. Viime vuosina etnisen ja kulttuurisen (civic) nationalismin raja virallisessa retoriikassa on ollut häilyvä. Pari viikkoa sitten Helsingissä järjestetyssä Aleksanteri-konferenssissa vieraillut tutkija Vera Tolz kuvaili, miten mediassa, erityisesti televisiossa, uutisointi ja reportaasit ovat korostaneet etnistä ulottuvuutta. Aiemmin kansallisuuteen liittyviä tasoja koetettiin ennemmin häivyttää yhteiskunnallisten vaikutusten pelossa. Muutos mediassa on tapahtunut kuitenkin niin nopeasti, että sen vaikutuksia kansallistunteeseen yleensä on vielä vaikea nähdä.

Kamppailu käsitteistä jatkuu

Keskimäärin koko kansallisen yhtenäisyyden päivä on jäänyt venäläisille etäiseksi: yli 70 prosenttia (Hutchings & Tolz 2015, s. 75) venäläisistä ei vietä kyseistä juhlaa millään tavalla. Sitä ei aina edes tunnisteta, vaan se saatetaan liittää marraskuun seitsemäntenä aiemmin vietettyyn lokakuun vallankumouksen päivään, josta luovuttiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Toisaalta ei ole ihme, etteivät ihmiset keskimäärin vietä kansallisen yhtenäisyyden päivää, sillä siihen ei ole mitään vakiintuneita tapoja. Toisin kuin esimerkiksi toukokuussa vietettävä voiton päivä, marraskuinen juhla ei herätä suuria tunteita edes historiallisen kytköksensä vuoksi – 1600-luvun tapahtumat ovat niin kaukaisia, ettei intomielisinkään patriootti koe niitä kovin henkilökohtaisesti.

Kansallinen yhtenäisyys ylipäänsä on hankala käsite, koska sekä valtion virallinen retoriikka että radikaalit nationalistit haluavat määritellä sen omalla tavallaan. Tämä käsitteellinen kamppailu on saanut viranomaiset kuluvan vuoden aikana painostamaan nationalisteja suoraan. Venäläisen marssin johtavia hahmoja vastaan on nostettu syytteitä ekstremismistä ja etniseen vihaan kiihottamisesta, ja samoista syistä yksi Venäläisen marssin kannalta keskeinen ryhmittymä lakkautettiin oikeuden päätöksellä viime viikolla. Pidätykset, kotietsinnät ja viimeisimmät oikeussyytteet nationalisteja vastaan ovat aiheuttaneet sen, että nyt valmisteltavien marssien iskulauseet keskittyvät vastustamaan valtiojohtoa. Hajaannuksen aikana nationalistit pyrkivät vähentämään viestinnässään Ukrainan sotaan liittyviä kysymyksiä ja toivovat, että nykyisen vallan vastustaminen toimii paremmin kenttää yhdistävänä tekijänä.

Nähtäväksi jää, toimiiko tämä strategia vai onko nationalistien toiminta siivottu kansallisen yhtenäisyyden tieltä entistä kauemmas marginaaliin. Selvää kuitenkin on, että kansallistunteesta voidaan joutua kamppailemaan vielä pitkään.