[et_pb_section admin_label=”section”]
[et_pb_row admin_label=”row”]
[et_pb_column type=”4_4″][et_pb_text admin_label=”Text”]

Sotavuodet jättivät syvät uurteet kansalliseen muistiin. Se, että Suomi oli talvisodassa käytännössä yksin vastassa täysin ylivoimaista vihollista ja selvisi siitä, on maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista. 

– Jussi Niinistö (ps) Ylen haastattelussa 30.10.2015

Puolustusministerin kiinnostus sotahistoriaa kohtaan ei ole yllätys, onhan tohtori Niinistö työskennellyt myös sotahistorian tutkijana. Historioitsijana Niinistö varmasti tietää, että hänen lausunnostaan vain osa pitää paikkansa. Toisen maailmansodan vuodet, eritoten talvisodan 105 kunnian päivää ovat kiistatta jättäneet syvän vaikutuksen kansalliseen muistiin. Talvisodan ihme on poliittisessa retoriikassa usein käytetty käsite, jolla halutaan korostaa kansallisen yhteishengen merkitystä vaikeiden poliittisten haasteiden edessä.

Niinistön olisi kannattanut lopettaa pisteeseen, sillä sen jälkeiset sanat eivät kestä kriittistä tarkastelua. Suomi ei taistellut talvisodassa yksin, eikä edes termin ”käytännössä” ujuttaminen tähän juuri muuta lausunnon sisältöä. Vaikka ulkovaltojen apua olisi kaivattu enemmän, Suomi ei jäänyt yksin. Ruotsin-apu on laajemmin tunnettua, mutta poliittista sekä aseellista tukea tuli myös esimerkiksi Ranskasta ja Italiasta. Henrik Tala purkaa talvisodan myyttisyyttä kirjassaan Talvisodan ranskalaiset ratkaisijat (2014)  ja Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen (2012) muistuttaa myös puna-armeijan heikon koulutuksen ja kaluston roolista ”talvisodan ihmeessä”.

Miksi Niinistö – tai moni muu poliitikko, toimittaja, kansalaiskeskustelija ja tutkijakin – edelleen korostaa Suomen sankarillista taistelua ylivoimaista vihollista vastaan? Tämä artikkeli pohtii historiapolitiikan merkitystä suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Onko Suomi jäänyt maantieteensä ja historiansa vangiksi?

Mitä on historiapolitiikka?

Historia on jokapäiväinen osa politiikan tekoa. Usein se jää huomaamatta, sillä monet historiapoliittiset viittaukset, perustelut tai retoriset keinot ovat tulleet osaksi kansallista tarinaamme ja muistiamme. Emme juurikaan kiinnitä huomioita esimerkiksi viittauksiin Tuntemattoman sotilaan henkilöihin tai talvisodan henkeen.

Huomattavasti helpommin havaitsemme historiapolitiikan läsnäolon ja käytön, kun on kyse toisista maista. Esimerkiksi Venäjän aktiivinen historiapolitiikka Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan yhteydessä ei ole jäänyt huomaamatta. Venäjän ”haamusärky” vanhoista rajoistaan, Krimin miehityksen oikeuttaminen alueen historiallisella kuulumisella Venäjään tai Novorossijan käsitteen kaivaminen naftaliinista tuovat historiapolitiikan iholle. Krimin miehitys on laiton ja tuomittava teko, mutta historian käyttö sen oikeutuksena ei juurikaan eroa kotimaisesta Karjala takaisin -puheesta.

Mistä historiapolitiikassa on kyse? Historiapolitiikan erilaisia määritelmiä yhdistää ajatus siitä, että kyse on historian poliittisesta käytöstä. Seppo Hentilä on korostanut, että historiapolitiikka on tarkoituksellista toimintaa. Se voi olla aktiivista ja tietoista historian käyttöä poliittisessa argumentaatiossa, kuten Venäjän poliittinen johto on Krimin yhteydessä tehnyt. Toisaalta se voi olla enemmän ajattelematonta vetoamista historiaan, ilman, että käyttäjä aktiivisesti ajattelee tekevänsä historiapolitiikkaa. Lukuisista poliittisen kielen talvisota-viittauksista eittämättä suurin osa lienee tätä vähemmän tiedostettua toimintaa, niin vahvasti talvisota-tematiikka on iskostettu ja iskostunut osaksi kansallista itseymmärrystämme.

Jorma Kalela on erottanut historiapolitiikan ja historian politiikan toisistaan. Hänen mukaansa historian politiikka liittyy historiantutkimuksen tekemiseen, joka on luonteeltaan poliittisista. Tämäkin kirjoitus on historian politiikkaa, muttei historiapolitiikkaa, joka Kalelan jäsennyksessä on historian poliittista käyttöä, kuten Hentiläkin on todennut. Historiantutkimuksen ja -kirjoituksen poliittinen luonne on tärkeä huomioida, sillä kuten Jouni Tilli korostaa, koko historian käsite on jo itsessään poliittinen. Kyse on siitä millaisia asioita menneestä nostetaan osaksi historiaa, olipa kyse kansakunnan, valtion, kaupungin tai suvun historiaa.

Talvisodan kohdalla tutkimus on laajentanut ymmärrystä tapahtumista ja näkökulma on laajentunut kansallisesta kansainväliseen. Tutkimus on kuitenkin vain osa historiallisen ymmärryksen rakentumista ja populäärikulttuurissa tai Wikipediassa talvisodasta muotoutuu edelleen ”perinteisempi” kuva sankarillisesta Suomesta ylivoimaisen vihollisen kynsissä.

Historia ja ulkopolitiikka

Pilvi Torstin historiapolitiikan typologisoinnissa ulkopoliittinen motiivi on yksi kolmesta historiapolitiikan motiivista. Hän on eritellyt sen ilmenemistä kuudella eri foorumilla kouluopetuksesta tutkimukseen. Poliittisen keskustelun analysoinnin näkökulmasta keskeiset muodot ovat julkinen historiakulttuuri ja yhteiskunnalliset kommentit sekä puheet. Kun otetaan askel keskustelusta poliittiseen päätöksentekoon, kuten ulkopoliittisen linjan määrittämiseen, mukaan täytyy ottaa myös laillisten toimijoiden päätösten historiapolitiikka.

Julkinen historiakulttuuri pitää Torstin mukaan sisällään julkisen tilan konkreettiset ja abstraktit muodot, eli erilaiset foorumit museoista, patsaista ja kadunnimistä muistopäiviin. Ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua ajatellen keskiössä on muistopäivistä eritoten itsenäisyyspäivä, joka on Suomessa ”pyhitetty” vuosien 1939–1944 sotien muistelemiselle. Sotilasparaatissa puolustusvoimat esittelevät kalustoaan ja muistuttavat siitä, kuinka aseellinen maanpuolustus on edelleen Suomen turvallisuuspolitiikan kivijalka. Maanpuolustustahtoa vahvistetaan ja vaalitaan kysymällä Linnan juhlien vierailta, mitä itsenäisyys heille merkitsee vetoamalla ainakin epäsuorasti veteraanien uhrilahjaan myöhemmille sukupolville.

Sotahistorian muistomerkit, museot ja taistelupaikat ovat fyysisiä julkisen historiakulttuurin ilmentymiä. Ilta-Sanomat uutisoi hiljan isoin otsikoin kuinka presidentti Sauli Niinistö vieraili Raatteen tien taistelupaikalla ja ”julkaisi pysäyttävän kuvan”.  Niinistön Facebookissa jakamassa kuvassa hän käveli Talvisodan monumentti -teoksen keskellä. Kuvatekstissä presidentti muistutti, että paikalla on kivi jokaista Suomussalmella kaatunutta kohti.

Presidentti Niinistön päivitys on aktiivista historiapolitiikkaa, jossa yhdistyy julkinen tila (muistomerkki) sekä yhteiskunnallinen kommentointi. Talvisodan uhrien muistaminen ei ole vain kaatuneiden kunnioittamista, vaan myös muistutus Suomen historian ratkaisunhetkistä. Kiristyneessä kansainvälispoliittisessa tilanteessa Niinistön viesti heijastelee ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun: maanpuolustustahdon merkitys ei ole vähentynyt 75 vuodessa.

Maantiede ja historiapolitiikka

Talvisodan historiapoliittinen käyttö on helposti tunnistettavaa. Sen sijaan useammin sivuutamme lähihistorian poliittisen käytön. Puheet maantieteen pysyvyydestä eivät suinkaan ole vain geopoliittisen realismin heijastuksia, vaan myös historiapoliittista argumentaatiota. Tästä saimme muistutuksen kesällä, kun presidentti Niinistö totesi Kultaranta-keskustelujen avauspuheessaan, kuinka Stalinin vuoden 1939 maantieteenopetukset tekivät myös Venäjälle karhunpalveluksen.

Kyse oli sekä viittauksesta talvisotaan että sen jälkeiseen aikaan. Niinistö korosti Suomen paikkaa Venäjän rajanaapurina vetoamalla geopoliittiseen uhkakuvaan itäisestä vihollisesta. Se ei toki syntynyt vuonna 1939, kuten Niinistö esitti, vaan juuria pitää etsiä 1800-luvun kansallisen rakennustyön aikakaan, kuten Vilho Harle ja Sami Moisio ovat esittäneet.

Niinistön viittaus asettuu pidempään historialliseen jatkumoon, jossa maantiede määritti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen liikkumatilan. Stalinin lausahduksista J.K. Paasikiven kautta kansalliseen kertomukseen ujutettu mantra on elänyt sitkeästi läpi vuosikymmenten. Kylmän sodan aikana, ja vielä 1990-luvun alussa argumentoitiin, ettei Suomi voinut liittyä EY:n jäseneksi, koska maantieteen tuoma geopoliittinen epävakaus ja toisaalta sen neutralisoineet luottamukselliset idänsuhteet rajoittivat liikkumavaraa. Nato-jäsenyyttä ei ole saanut edes harkita, koska kyllähän naapuri naapurin asumaan opettaa.

Vastaavaa argumentaatiota ovat toki käyttäneet myös EY/EU- ja Nato-jäsenyyksien kannattajat. He ovat tehneet toisenlaisen tulkinnan: historia on opettanut, että Venäjä on uhkatekijä, jolta suojautumiseksi pitää olla mukana läntisissä instituutiossa. Tällöin kylmän sodan puolueettomuuspolitiikan ja YYA-sopimuksen aikakausi tulkitaan katkokseksi Suomen lännettyneisyydessä, rähmällään oloksi ja suomettumiseksi.

Maantiede ei siis ole mikään pysyvä olotila silloin, kun sen ympärille rakennetaan historialliseen jatkumoon perustuva ulko- ja turvallisuuspoliittinen doktriini. Kyse on maantieteen historiapoliittisesta tulkinnasta, jossa keskustelun ytimeen nostetaan Venäjän tai Neuvostoliiton aggressiot Suomea kohtaan ja unohdetaan vuosisatojen rinnakkaiselon rauhalliset, synergian aikakaudet.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa historiapolitiikasta on tullut kuoppa, josta ei tunnuta pääsevän ylös. Sen paremmin Nato-jäsenyyden kannattajat kuin vastustajatkaan eivät usein tarkastele turvallisuustilannetta laaja-alaisesti. Eritoten Euroopan poliittisen tilanteen muuttuessa keskustelu suuntautuu väittelyyn siitä, onko Suomella historiallinen erityissuhde Venäjään ja miten tilanteen kanssa pitäisi elää.

Historiapoliittinen argumentaatio on pysynyt yllättävän samana, kun tarkastellaan Neuvostoliiton romahtamista, EU:n ja Naton itälaajentumista tai Ukrainan kriisiä reflektoinutta keskustelua. Julkisessa keskustelussa esiin nousevat toistuvasti viittaukset Suomen historialliseen erityissuhteeseen Venäjän kanssa, itänaapurin muodostama vuosisatainen uhka tai koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan kentän kuulostelu Venäjän kautta.

Suomi historiansa vankina?

Onko sittenkin niin, että Suomi on historiansa eikä suinkaan maantieteensä vanki? Eduskunta keskusteli 20. lokakuuta Suomen ulkopolitiikan perusteista täysistunnossaan. Historialla tehtiin politiikkaa tuossakin keskustelussa. Edustaja Katri Kulmuni (kesk.) muistutti, kuinka ulkopolitiikan ydin on johdonmukaisuus ja pitkän tähtäimen ajattelu. Hän korosti kuinka ”kahdenvälisissä suhteissa historiallisesti kriittisin on ollut suhteemme Venäjään” eikä maantieteen tuomaa asetelmaa voi muuttaa.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) pyrki keskustelun avauspuheenvuorossaan tekemään pesäeroa ulkopolitiikan historiallisuuteen. Hän totesi, että ”ulkopoliittisten päätösten tulee perustua ajankohtaiseen tilannekuvaan, ei menneisyyteen”. Näin kuuluu olla, mutta ei Sipiläkään vapaa historiapolitiikasta ole. Kesäkuussa Ruotsissa hän vakuutteli yhdessä Stefan Löfvenin kanssa maiden historiallista erityissuhdetta.

Mikäli Sipilän hallituksen ulkopolitiikka perustuu ajankohtaiseen tilannekuvaan, yhteistyön tärkeys Ruotsin kanssa ei ole toki vähentynyt, mutta historialliseen erityissuhteeseen ainakin ulkoministeri Timo Soini (ps.) on onnistunut tekemään säröjä.

Maiden välillä on selvästi kitkaa myös historiasta tehtyjen tulkintojen ja päätelmien takia. Nato-keskustelussa vakuutellaan tavan takaa, etteivät maat yllätä toisiaan hakemalla sotilasliiton jäsenyyttä. Kysymys on arka, sillä lokakuussa 1990 Ruotsin hallitus ilmoitti hakevansa EY-jäsenyyttä. Suomen johto yllätettiin. Nyt yllätykset on pyritty minimoimaan ”herrasmiessopimuksella”. Haava ei ole vielä täysin umpeutunut.

Kylmän sodan jälkeisessä ajassa on elementtejä, jotka heijastelevat historiasta tehtyjen tulkintojen vahvaa roolia ainakin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Viime vuonna leimahtanut suomettumiskeskustelu tai puolueettomuuden käsitteen käyttö 2010-luvun kontekstissa osoittavat, että historialla tehdään edelleen politiikkaa – oli kyse sitten talvisodasta tai Tuntemattoman sotilaan siteeraamisesta.[/et_pb_text][/et_pb_column]
[/et_pb_row]
[/et_pb_section]