Kaisa Toroskaisen ohella tekstin toinen kirjoittaja on Nora Stenius. Hän on konflikteihin ja kehityskysymyksiin erikoistunut valtiotieteiden maisteri, joka on työskennellyt Tansaniassa Etelä-Sudanin konfliktin parissa.

Itä-Afrikassa on järjestetty vuoden sisällä kolmet vaalit, ja ensi vuonna ovat taas kahdet edessä. Tansaniassa uusi presidentti John Magufuli on herättänyt ihmetystä ja ihailua korruption vastaisilla toimillaan. Ugandan Yoweri Musevenin helmikuinen vaalivoitto sen sijaan nousi otsikoihin siksi, että opposition ehdokkaat viettivät suuren osan vaalien alusajasta vankilassa. Ruandassa presidentin kausien enimmäismäärää pidennettiin juuri kolmeen. Vertailemme tässä kirjoituksessa naapurimaiden poliittisia tilanteita ja erityisesti demokratian kehityskulkuja ja kysymme, miksi Ugandassa ja Ruandassa demokratiakehitys näyttää juuri nyt ottavan takapakkia, kun taas Tansaniassa valtaan on noussut uudenlainen johtaja.

Kahden suunnan kehitystä naapurimaissa

Reilut 100 päivää vallassa ollut Tansanian uusi ”hipsteripresidentti” John Magufuli on saanut huomiota ulkomaita, esimerkiksi Suomea, myöten, sillä hänen vaalilupauksensa korruption kitkemisestä eivät ole jääneet vain sanoiksi. Aiemmin Tansanian korruptiolla voideltua valtionhallintoa ovat kritisoineet kansalaisjärjestöt ja avunantajamaat, jotka vuonna 2014 Suomen puheenjohtamana jäädyttivät suoran budjettituen kansallisen sähköyhtiön rahankäytön epäselvyyksien vuoksi. Nyt uusi presidentti on liittynyt korruption vastaiseen taistoon julistamalla virkakautensa aluksi itsenäisyysjuhlien sijaan kansallisen siivouspäivän. Hän on näyttäytynyt Dar es Salaamin kuoppaisilla teillä polkupyörän selässä ja rajoittanut virkamiestensä ulkomaanmatkaseurueiden kokoa ja lentoja business-luokassa. Magufulin yllätysvierailut valtion laitoksiin ja niissä lorvineiden työntekijöiden irtisanomiset ovat saaneet virkamiehet varpaisilleen. Twitterissä leviää #WhatWouldMagufuliDo –hashtag, jolla levitetään humoristisiakin tapoja säästää rahaa.

Myös Ugandassa järjestettiin vaalit helmikuun lopulla. Vaalien tulos – se, että Yoweri Museveni aloittaa jo seitsemännen kautensa ja 30. vuotensa presidenttinä – ei yllättänyt ketään eikä noussut edes suureksi uutiseksi. Opposition vaali vaalilta kovakouraisempi käsittely sen sijaan on herättänyt huomiota. Myös muutoin Uganda on ollut viime vuosina otsikoissa kielteisissä merkeissä. Vuonna 2012 paljastui, että pääministerin kabinetin virkamiehet olivat kavaltaneet 12 miljoonaa euroa kehitysapuvaroja. Tämän seurauksena useat avunantajamaat jäädyttivät rahahanansa. Vuonna 2014 Ugandan parlamentti yritti säätää lain, joka tuomitsisi homoseksuaalit elinkautiseen tai kuolemantuomioon, ja ryhmä kansanedustajia virittelee lain tuomista uusintakäsittelyyn.

Ruandan presidentti Paul Kagame on ollut maansa johdossa siitä saakka, kun hän RPF (Rwanda Patriotic Front) -joukkoineen ajoi kansanmurhaan syyllistyneen hallinnon Kongoon maanpakoon. ICT:hen, julkishallinnon tehostamiseen ja yksityisen sektorin kehittämiseen nojaava Kagame on kuorruttanut maansa positiivisella PR:llä ja voittanut puolelleen useita avunantajamaita. Kagame on jo ennen Magufulia ottanut sosiaalisen median haltuunsa osana modernin johtajan imagoaan. Näillä hyvää hallintoa ja Doing Business -indeksejä rakastavia donoreja imartelevilla tekosillaan Kagame on onnistunut tukahduttamaan kotimaan opposition ja kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen huolet sitä, että samaan aikaan sananvapautta, mediaa ja demokraattisia oikeuksia on kavennettu. Viime syksynä Kagame ajoi läpi kansanäänestyksen, joka siunasi perustuslakimuutoksen, jolla presidentin seitsenvuotisten kausien maksimimäärää nostettiin kolmeen. Näin Kagame voi asettua ehdolle ensi vuoden vaaleissa, jotka voittaessaan hänellä on näköpiirissään jopa 21 vuoden presidenttiys.

Samaan aikaan Burundissa sekasorto epäonnistuneen vallankaappauksen jäljiltä jatkuu presidentti Pierre Nkurunzizan istuessa kolmatta, perustuslain vastaista kauttaan presidenttinä. Alueen veturimaa Keniassa spekulaatiot seuraavien vaalien vaikutuksesta vakauteen ja talouteen kiihtyvät. Edelliset vaalit sujuivat rauhallisesti, mutta niissä presidentiksi valitun Uhuru Kenyattan roolia sitä edeltävien vaalien jälkeisissä levottomuuksissa ei ole unohdettu. Samoin tämän presidenttiaikana oppositioita, kansainvälisen rikostuomioistuimen todistajia ja kansalaisjärjestöjä vastaan ottama kova linja ovat herättäneet epäilyjä. 

Miten selittää afrikkalaisen demokratian kehittymistä?

Valitettavan usein selitykset poliittiselle kehitykselle palaavat perinteisiin tapoihin analysoida afrikkalaista politiikkaa, kuten South African Institute of International Affairsin analyysi kertoo. Yksi selityss nojaa ajatukseen, jonka mukaan afrikkalaista politiikkaa määrittää tarve vahvalle, usein vapautusideologiaan vannovalle strongman-johtajalle. Sekä Museveni että Kagame ovatkin henkilökohtaisesti vapauttaneet maansa diktaattorien ja kansanmurhan ikeestä. Heidän ympärilleen on kehittynyt henkilökultti, jonka mukaan maiden vakaus ja tasapaino riippuvat heidän pysymisestään vallassa. Vaikka afrikkalaista poliittista kulttuuria ei voikaan pelkistää tällaisin yksinkertaisiin malleihin, ovat monet mantereen pitkäaikaiset tutkijat, kuuluisimpana ehkä Paul Collier todenneet, että vaalit eivät välttämättä ole omiaan rakentamaan demokratiaa konfliktista selviytyvään maahan, sillä ne lietsovat vanhoja jakolinjoja ja saattavat siten lisätä konfliktin mahdollisuutta. Erityisesti Ruandassa kansanmurha on vielä niin tuoreessa muistissa, että intressiryhmien muodostumista vanhojen etnisten ryhmien mukaisiksi on syytäkin välttää.

Toinen selitysmalli mukailee ajatusta, jonka mukaan Afrikan valtiot ovat edelleen vasalleja maailman suurvalloille. Itse asiassa sekä Ruandan että Ugandan aktiivinen rooli alueen konflikteissa osoittaa, että maat ovat ymmärtäneet, miten käyttää suurvaltaintressejä omien etujensa ajamiseen. Museveni on ostanut statuksensa Yhdysvaltain liittolaisena tarjoamalla suurimman osan joukoista Afrikan Unionin Al Shabaabin vastaiseen AMISOM-missioon Somaliaan. Al-Shabaab on islamistisen ideologiansa vuoksi Yhdysvalloille tärkein turvallisuusprioriteetti alueella, ja vahva AMISOM mahdollistaa näkyvän anti-islamistisen kampanjan itäisessä Afrikassa ilman merkittävää Yhdysvaltain fyysistä läsnäoloa. Lisäksi parin vuoden takainen kampanja kapinallisjohtaja Joseph Konyn vangitsemiseksi on saanut amerikkalaiset heltymään Ugandalle. Museveni onkin lisännyt sotamenojaan rankasti, ja osan varustelusta on epäilty liittyvän vaaleihin valmistautumiseen.

Vuonna 2012 YK:n itsenäisten asiantuntijoiden paneeli syytti Ugandaa ja Ruandaa Itä-Kongossa toimivan M23-kapinallisryhmän tukemisesta. Kongon konflikti onkin erityisesti Kagamen henkilökohtaisella agendalla, ja hän tukee tutsikapinallisia ja hyötyy niiden hallitsemista kaivoksista. YK:n ja ihmisoikeusryhmien kritiikistä huolimatta suurvaltapolitiikassa on katsottu Kagamen toimintaa sormien läpi, sillä assosioituminen Kagamea vastaan kansanmurhan takana olleiden ryhmien puolelle olisi mahdotonta, minkä Kagame hyvin tietää.

Yksipuoluejärjestelmän aikaan Tansaniaa hallineella Julius Nyererellä oli aktiivinen rooli monissa alueen konflikteissa. Viimeaikaiset presidentit ovat olleet varovaisempia interventioissaan naapurivaltioita kohtaan ja korostaneet maiden itsemääräämisoikeutta. Yhdeksi syyksi Tansanian pidättyväisyyteen on epäilty sen pyrkimystä suojella mahdollisia konflikteja Sansibarin  ja mannermaan välillä muiden maiden väliintuloilta. Kuitenkin Tansania kärsii alueen konflikteista erityisesti pakolaisvirtojen vuoksi. Tansanian Arushassa onkin vuosien saatossa neuvoteltu monien valtionpäämiesten voimalla ja kaupungista löytyy Itä-Afrikan maiden yhteisön EAC:n lisäksi Afrikan ihmisoikeustuomioistuin ja YK:n Ruandan kansanmurhaa tutkiva kansainvälinen sotarikostuomioistion (ICTR). Vuonna 1993 Arushassa solmittiin Ruandan rauhansopimus ja vuonna 2000 Burundin sopimus. Nyt myös Burundin rauhanneuvotteluita ollaan mahdollisesti siirtämässä Kampalasta Arushaan. Burundin rauhanprosessissa pääneuvottelija toimineen Ugandan presidentti Musevenin kykyä toimia uskottavasti on kyseenalaistettu tämän runnottua taas yhden lisäkauden omalle hallinnolleen.

Aika parantaa haavat?

Voisiko perinteisten selitysmallien sijaan yksinkertainen demokratian kypsyminen ajan myötä olla uskottava selitys nyt havaitulle kehitykselle? Jos vaalit eivät välttämättä vähennäkään konfliktin todennäköisyyttä köyhissä maissa, niin vähittäisemmällä demokraattisten instituutioiden kehittymisellä on kuitenkin melko yksimielisesti todettu olevan positiivinen vaikutus sekä tilivelvollisuuden että hallituksen voimakeinojen käytön rajoittamisen kautta.

Tansanian rauhanomainen kehitys ja hiljattainen tottuminen presidenttien vaihtumiseen ja ainakin näennäisen demokraattisiin prosesseihin on pohjustanut Magufulin kaltaisen uudistajan ilmaantumista. Presidentti-instituutiota on ravisteltu jo ennen Magufulia, sillä jo tämän edeltäjä Jakaya Kikwete luopui vallasta vapaaehtoisesti, demokraattisten vaalien myötä. Hänelle presidenttiys ei ollut samalla tavalla ideologinen tai etninen missio kuin perinteisille afrikkalaisille johtajille, joista Kagame ja Museveni ovat mainoita esimerkkejä mutta jonka piirteitä myös Kenian Uhuru Kenyatta sukupolvierosta huolimatta edustaa. 

Magufuli on myös luonut henkilökulttia siinä missä naapurimaidenkin hallitsijat, mutta tällä kertaa avunantajia ja kansalaisia miellyttävämmällä tavalla. Länsimaissa ei oikein tiedetäkään, mitä ajatella Tansanian Magufulista. Uusi presidentti tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Presidenttiä on tosin kritisoitu huomionhakuisuudesta. Pelätään, että show päättyy pian ja korruptionvastainen taistelu unohtuu maan kohdatessa haastavia taloudellisia aikoja. Suomi on asettunut vahvasti tukemaan Magufulia, onhan Tansania Suomen kehitysyhteistyön pitkäaikaisin kumppani ja suurin vastaanottajamaa, ja Magufulin elkeet ovat hyvän hallinon periaatteiden mukaisia.

Valmis ei demokratia Tansaniassakaan tietenkään ole. Vaikka presidentti Tansaniassa vaihtui, ei valtapuolueen CCM (Chama Cha Mapinduzi) asemaa ole pystytty horjuttamaan sitten maan itsenäisyyden. Laajojen reformien sijasta Magufuli on toteuttanut pieniä uudistuksia, joiden kestävyys on kuitenkin epävarmaa, sillä kannatusta uudistuksille ei valtapuolue CCM ole paljoa antanut. Osuvathan uudistukset kivuliaasti juuri eliittiin. Samoin Sansibarin levottomuudet osoittavat, että puolue ei hevillä luovu kontrollista. Muutosta tapahtuu kuitenkin hiljalleen ja oppositiolle povattiin 2015 vaalien alla ensimmäistä kertaa mahdollisuutta syrjäyttää valtapuolue. Ugandassakin Musevenin äänienemmistö oli pienempi kuin koskaan, ja Ruandassa Kagame on ainakin puheissaan vakuuttanut, että tavoittelee jatkokautta vain, koska puolueen sisältä ei ole vielä löytynyt sopivaa seuraajaa. Aika ja poliittisen kulttuurin muttuminen hätyyttelevät siis pitkäaikaisimpiakin presidenttejä.