Eduskuntavaalien jälkitunnelmissa päätin vihdoin lukea pitkään kirjahyllylläni maanneen Lumedemokratia-teoksen (2009). Niille, joille teos ei ole tuttu, kerrottakoon, että kyseessä on provosoivasti argumentointu dissektio Suomesta – sekä yhteiskunnastamme että omakuvastamme – joka paljastaa yhteiskuntamme ’mädäntyneen’ rakenteen. Lumedemokratian kritiikki kohdistuu kaikkiin suuriin puolueisiin, mutta suurimman kritiikin kohde on suomalaisen poliittisen kulttuurin keskiössä oleva konsensus ja sen edistäjät.

Konsensuksen juuret löytyvät Kekkosen pitkältä valtakaudelta kylmän sodan maailmasta. Tuolloin ajatteltiin, että kekkoslainen konsensus oli tapa vakauteen kylmän sodan epävakaassa maailmassa; poliittinen yhteisymmärrys etenkin ulko- mutta myös kotimaanpolitiikassa oli tapa välttää ei-toivottua huomiota ulkovalloilta. Toisaalta siinä missä yhteisymmärrys on valttia, keskustelu saattaa olla vaarallista. Kekkosen poistuttua kuvioista tätä historiallista ilmiötä on jatkanut kolmipuoluejärjestelmä, joka on kannustanut joustavuuteen puolueiden tavoitteissa, koska millään yksittäisellä poliittisella ohjelmalla ei ole toivoa saavuttaa enemmistöä.

Nykypäivän tilanne on tunnistettava: vaikka puolueiden välillä on aatteellisia eroja, Suomessa suositaan yhteisymmärryksen nimissä suuren enemmistön hallituksia ja vältetään suuria poliittisia riitoja. Tie hallitukseen ei kulje vaalimenestyksen kautta, vaan vaalienjälkeisellä hevosenkaupalla – joustava häviäjä voi päästä hallitukseen joustamattoman voittajan jäädessä oppositioon. Täten hallituskoalitioiden oleellisin piirre on sen harjoittaman politiikan ympäripyöreys, joissa samanlaiset poliittiset tavoitteet säilyvät hallituksen jäsenistä riippumatta. Tulos ei ole, kuten teoksen kirjoittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka tiivistävät:

”kenellekään hyvä ratkaisu, vaan juuri ja juuri riman ylittävä sopu. Se on pienin yhteinen nimittäjä, vähiten vastustusta herättävä vaihtoehto… Suomalaisen demokratian ihanteena ei ole parhaan mahdollisen yhteiskunnallisen ratkaisun etsiminen, vaan kompromissin löytäminen.”

 Ei ihme, että äänestäjille eivät erot politiikassa näy. Helsingin Sanomien maaliskuussa 2010 teettämän gallupin mukaan kolmannes suomalaisista luuli SDP:n olevan hallituspuolue – kiinnostavinta oli, että myös neljännes SDP:n omista kannattajista luuli näin olevan.

Lumedemokratia argumentoikin, että tämä konsensuksen sopupeli luo mahdollisuuksia korruptioon ja vastuuttomaan vallankäyttöön. Tilanne vierauttaa äänestäjät. Jos kaikki ovat loppujen lopuksi samaa mieltä hallituksessa, niin äänellä ei ole väliä. On vain ajan kysymys, milloin vaihtoehdottomuudesta kumpuaa väkevä protestiliike, toteaa Lumedemokratia.

Julkaisunsa jälkeen Lumedemokratia puhutti jonkin aikaa, mutta sitten se katosi tutkasta. Tänä päivänä Lumedemokratian ennustus vaikuttaa hyvin osuvalta: ensin tuli lautakasan aiheuttama eroaminen, puoluekokouksen valitsema uusi pääministeri ja viimeisimpänä suuri jytky.

Osassa kaksi Mies ulkosuomalainen kysyy miten konsensus pärjää perussuomalaisessa Suomessa.