Kahden kuukauden tuskailun jälkeen Suomeen on vihdoin saatu hallitus: KOK-SDP-RKP-VIH-VAS-KD, tuttavallisemmin sixpack. Monella tavalla kiinnostavampaa kuin itse lopputulos on hallituksen muodostamisprosessi ja siinä kauttaaltaan vaikuttanut kaipuu vakaaseen hallitukseen, joka tasapainottaisi vaalienjälkeistä epävarmuutta. Pitkä hallituksettomuus on poikkeavaa suomalaisessa kontekstissa. Mutta jos vertaamme tilannettamme muuhun maailmaan, onko tämä hallituksettomuus välttämättä niin huono asia?

Käytännössä uuden hallituksen puute tarkoitaa sitä, että entinen hallitus toimii toimitusministeriön roolissa. Teknokraattinen byrokratia toimii kuten aikaisemminkin. Suurin vaikutus näkyy siinä kuuluisassa poliittisessa ”epävakaudessa” – joka on enemmänkin kognitiivista kuin materiaalista. (Suomen poliittinen historia on täynnä vastaavanlaisia presidentin nimittämiä teknokraattisia hallituksia.) Rajoite toimitusministeriön kaltaisissa hallitusratkaisussa on siinä, että niin sanottuja poliittisia päätöksiä ei voi tehdä. Toisaalta, vaikkei poliittisia ratkaisuja tärkeisiin kysymyksiin kehitellä, ei myöskään voida kehitellä uusia poliittisia lehmänkauppoja. Mutta miten tämä vaikuttaa ulkopolitiikkaan?

Ulkopolitiikan saralla moni maa on menestynyt hallituksetta. Libanonissa kesti viisi kuukautta neuvotella uusi hallitus – ja vaikka angstailemme Perussuomalaisista, niin Libanonissa sentään otettiin terroristijärjestö Hezbollah hallitukseen. Tästä huolimatta Libanon on ollut lähi-idän rauhallisin maa keskellä arabikevään myllerrystä. Samalla tavalla Irakin yhdeksän hallituksetonta kuukautta ei tuntunut vaikuttavan paljon maan päivittäiseen kaaoksen. Ei ole pakko mennä banaanitasavaltojen tasolle löytämään vertaiskuvia institutionaalisesta disfunktionaalisuudesta. Belgiassa on ollut jo vuoden teknokraattinen hallitus maan hitaasti vajotessa kohti kaaosta. Tämän hallituksettomuuden aikana maan talous on kasvanut ja Belgia on mm. isännöinyt menestyneesti EU:n puheenjohtajuutta.

Sekä Belgiassa että Libanonissa hallituksettomuus on jopa luonut vakautta maissa, jossa hallituspolitiikka on äärimmäisen epävakaata. Kummankin ulkopoliittinen profiili on suhteellisen matala, ja hallitusneuvotteluiden pakottama epäpoliittisuus on varsin sopivaa. Irakin ja Libanonin sekavat ja venähtäneet hallitusneuvottelut eivät ole varsinaisesti haitanneet päivänpolitiikkaa, sillä sen kriittiset toimijat toimivat yhtä hyvin instituutioden ulkopuolella kuin sisälläkin. Toisaalta hallituksen synty johtaa pian ongelmiin (Belgian lyhyteloiset hallitukset 2008-2009, Libanonin teleyhtiökiista 2011).

Vaikka Suomessa karsastetaan vähemmistöhallituksen ideaa, sekään ei välttämättä johda ulkopolitiikan sekavuuteen. Kanadassa konservatiivipuolueen Stephen Harper johti maata veitsenterällä nelisen vuotta kolmien vaalien läpi. Samanaikaisesti Kanada harjoitti aktiivista ulkopolitiikkaa arktisilla alueilla sukellusveneseikkailuilla ja miehittämällä Tanskan kaukaissaaria. Sota myös maistui vähemmistöhallitukselle; Harper ylläpiti Kanadan osallistumista Afganistanissa ja osallistui Naton Libya-interventioon.  Harperin politiikka näköjään tuotti tulosta, sillä Kanadan viimeisin vaali tuotti hänelle enemmistön.

Suomessa hallituksettomuus on kuitenkin ohi. Suomen uusi kirjava enemmistöhallitus on kuitenkin altis kakofonialle, kun otetaan huomioon hallituspuoluiden vallitsevat erimielisyydet. Sixpackin metaforiselle kakofonialle voi hakea vertauskuvaa todellisesta kakofoniasta, Israelin hallituksesta.

Israelin hallituskin on eräänsorttinen sixpack: löytyy establishmentin oikeisto- ja vasemmistopuolueiden (Likud, Labor) lisäksi reipas määrä erilaisia uskonnollisia puolueita (Shas, United Torah Judaism). Perusisraelilainen Yisrael Beiteinu on kolmanneksi suurin puolue – suurempi kuin perinteisesti menestynyt työväenpuolue – ja hallitsee ulkoministerin paikkaa. Lopputulos on vaikeaselkoinen: eri ministerit kilpailevat lausunnoillaan (Lieberman, Barak, Netanyahu) ja päivänpoliikka on pääministerin vetämää, muttei hänen hallitsemaansa. Vaikka maassa on hallitus, maan ulkopolitiikka ei vaikuta hallitulta (Netanyahu-Obama kiista siirtokunnista, ym.)

Tätä vertausta ei voi tehdä muuten kuin kieli vakaasti poskessa. Suomessa vallitseva konsensuskulttuuri tuottaa varmasti harmonisemman ratkaisun – Israelin poliittinen sirpaloituminen on ääripää. Kuitenkin suuret linjat antavat osviittaa hallituskirjavuudesta seuraavista ongelmista: lehmänkauppa on merkittävässä roolissa, samoin riitaisa retoriikka ja se, että enemmistö ei välttämättä tuota harmonista ulkopolitiikkaa.  Suomessa kiinnostavinta on nähdä, kuinka järkevästi suunniteltu ulkoministeriön eri vastuiden kolmiajako toteutuu.