(Huomioithan, että tämä artikkeli on 13 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Sadan ja yhden yön tarinat: Sota Libyassa ja miksi kaikki menee vieläkin päin Benghazia

taivaanrannanmaihari | 30.06.2011

Eilen tuli kuluneeksi 101 päivää NATO-johtoisen Libya-operaation alkamisesta, eikä Lännen osallisuudelle sekavassa konfliktissa näy loppua. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta 1973 lähtien lähes kaikki on mennyt päin Benghazia, aina moraalisesta oikeutuksesta strategisiin keinoihin. Tässä sadan ja yhden yön tarinassa Ali Baba ei saa aarrettaan, vaikka kuinka liittouma hokisi Seesamia.

Jo alkuasetelmat olivat huolestuttavat. Lehdistö varsinkin Britanniassa sivuutti kaikki käytännön ongelmat mahdollisessa ilma-operaatiossa ja liputti täysillä intervention puolesta: “meidän täytyy tehdä jotain!” -mieliala valtasi keskustelun, ja moraaliset argumentit alkoivat elää omaa elämäänsä.

Tosiasiassa aina kun harkitaan sotaan lähtöä, täytyy tarkoin pohtia myös käytännön seurauksia – ja varsinkin eettisyyden vuoksi. Sodan moraalinen oikeutus ei lisää onnistumisen todennäköisyyttä, joka ironisesti on yksi eettisen sodankäynnin kriteereistä. Sota ilman strategiaa on anarkiaa, mieletöntä voiman käyttöä ilman päämäärää ja loppua. Sota vallankäytön välineenä – clausewitzilaisessa mielessä – vaatii tarkat päämäärät ollakseen oikeutettua.

Toki tiettyjen maiden tähtäimessä oli vaikka minkälaisia toiveita – tai intressejä, niin kuin politiikan tutkimuksessa sanotaan. Britannia ja Ranska yrittävät kynsin hampain pitää kiinni suurvalta-asemistaan, ja osoittaa kansainväliselle yhteisölle (tai kenties eniten heille itselleen) etteivät ne ole vajoamassa keskivaltojen keskinkertaiseen kastiin. Länsi näkee Gaddafin myös turvallisuusuhkana, ja myöntää avoimesti tavoittelevansa post-Gaddafilaista Libyaa.

Intressejä siis oli ja on edelleen – ne vain puettiin etiikan ja solidaarisuuden kauniille kielelle ja puskettiin läpi YK:n turvallisuusneuvostossa. Gaddafinkaatajat eivät saaneet laillista mandaattia poliittisille tavoitteilleen, ainoastaan siviilien suojelemiseen. Tämä farssi nähtiin Franko-Brittiläisen diplomatian voittona, kun tosiasiassa siinä siepattiin humanitarismi ja sen sallimat sodankäynnin välineet valtapolitiikan keinoiksi.

Lopputuloksena NATO on strategisesti ja taktisesti aivan hukassa. Ne tarkoin rajatut keinot, joita se joutuu mandaattinsa puitteissa käyttämään, ovat täysin sopimattomia valittujen tavoitteiden saavuttamiseen. Rajatuilla, siviiliväestöä turvaavilla ilmapommituksilla ei käännetä sodan kulkua jakautuneen, huonosti järjestäytyneen kapinallisliikkeen eduksi. Kalliiseen, riskialttiiseen maahyökkäykseen ei puolestaan mikään NATO-maa lähde – varsinkaan kun päätöslauselma 1973 sen suorasanaisesti kieltää.

Libyan sodassa NATO yrittää työntää neliskulmaista palikkaa läpi pyöreästä reiästä. Tämä on pattitilanne, josta se pääsee eteenpäin ainoastaan toimimalla mandaattinsa ulkopuolella tai luovuttamalla. Näistä edellinen on mahdotonta Cameronille, joka pelkää joutuvansa vastuuseen kansainvälisen lain rikkomisesta –niin kuin Blair nyt on. Jälkimmäinen vaihtoehto puolestaan on poliittisesti vähintäänkin vaikeaa Sarkozylle ja Obamalle: molempia odottavat presidentinvaalit ensi vuonna.

NATO-operaatiolla, ja näin ollen koko Libyan sodalla, ei nykyisessä muodossaan ole loppua koska sellaista ei ole määritelty. Tarve suojata ”siviilejä” on ja pysyy niin kauan kun Gaddafi on vallassa, mutta Gaddafi puolestaan on ja pysyy koska hänen poistamisekseen ei ole mandaattia. Mikään – varsinkaan kallis, huonosti suunniteltu ja tarpeettomalta vaikuttava sota välimerellä talousvaikeuksien aikana – ei kuitenkaan voi kestää loputtomiin. Sekä humanitäärisen sodan arvon että NATO-kansalaisten rahapussien kannalta parasta olisi, jos Sarkozy ja Cameron hyväksyisivät, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua. Joskus prinssi jää vailla prinsessaansa, ja myös silloin on ennen pitkää sanottava, että sen pituinen se.


Kommentit

[...] Sadan ja yhden yön tarinat: Sota Libyassa ja miksi kaikki menee vieläkin päin Benghazia [...]


[...] Suomelle roolia. Tälle on monta syytä, joista vähäisimpiä ei ole se että sota menee päin Benghazia eikä sekään kiusallisuus, että Suomen ajama kansainvälinen R2P-mäinen interventio Libyaan [...]


Amnesty - kaikista mahdollisista - on liittynyt NATOn operaation "oikeutuksien" kritisoijien joukkoon http://www.independent.co.uk/news/world/africa/amnesty-questions-claim-that-gaddafi-ordered-rape-as-weapon-of-war-2302037.html


Benghazia, juurikin niin! Kiitos kommentistasi. Valotat todella tärkeää seikkaa, nimittäin sodankäynnin luonteen muuttumista "risk society"n kontekstissa (http://en.wikipedia.org/wiki/Risk_society). Valtiot enää harvoin perustelevat tai saavat perustella sotaan lähtöä intressiensä pohjalta, tai edes mieltää näitä operaatioita "sodaksi" - niin kuin sanot, ne ovat aina "jotain muuta" ja muista syistä (humanitäärinen interventio jne). Lisäksi valtiot tarkastelevat sotaa riskinhallinnan näkökulmasta ja pyrkivät taistelemaan riskitöntä sotaa. Sota clausewitziläisessä mielessä - politiikan välineenä - ei kuitenkaan ole kuollut, ainoastaan naamioitu paremmin etiikan ja välttämättömyyden verhon taakse. Tässä on kuitenkin kaksi vakavaa ongelmaa. Ensinnäkin "eettinen" sota tuo yleensä mukanaan rajatumman mandaatin ja keinot, niin kuin mainitsin. Tämän seurauksena sotaa käyvä valta käyttää erilaisia taktiikoita, jotka voivat olla jopa epäeettisempia kuin perinteisessä, "epäeettisessä" sodassa! Esimerkiksi ilma- tai taistelulennokkihyökkäysten (useimmiten täysin riskitöntä toimintaa) eettisyyttä on syytä kyseenalaistaa siviilien erityisen haavoittuvaisuuden takia. Toiseksi, on valtavan epärehellistä toimintaa esittää sodankäyntiä läpeensä moraalisena tai riskittömänä toimintana. Epärehellisyyden moraalisuudesta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta itse näen tämän harhaanjohtamisen vahingollisena julkiselle keskustelulle. Libyankin alkusoittoa edelsi straw man toisensa jälkeen - ei keskusteltu niistä asioista jotka olisivat oikeasti olleet aiheellisia (strategia!). Lisäksi tällä tavalla sodan paineensietokyky vähenee olemattomiin, kun kansalaiset alkavat kuvitella sen olevan riskitöntä toimintaa. Paradoksi tässä siis on se, että leimaamalla sota eettiseksi ja riskittömäksi, siitä tulee monesti epäeettisempää ja siivileille riskialttiimpaa - muun muassa mainitsemiesi pattitilanteiden vuoksi.


Varmaan tarkoitettiin Benghazia? YK-ajan sodissa on se vika, että niitä ei aloiteta sotina eikä myönnetä sodiksi, vaan ne ovat aina jotain muuta - humanitaarisia interventioita, rauhanturvaoperaatioita, terrorisminvastaisia polisitoimia jne. Sotimisella ei saa saavuttaa mitään - ei siis esimerkiksi illegitiimin hallintomuodon kumoamista tai alueen irrottamista toisen valtion hallinnasta - vaikka tällaiset asiat voisivat nimenomaan olla sodan strategisia ja järkeenkäyviä tavoitteita. Nykyinen kansainvälinen järjestelmä tuottaa ainoastaan pattitilanteita, oli sitten kyse konflikteista, humanitaarisista kriiseistä tai valuvikaisista instituutioista. Liian monilla on veto-oikeus ja vääriin asioihin. Toisaalta on myös aivan naurettavaa inistä parin kuukauden jälkeen, että "sota jatkuu ikuisesti" tai että ollaan quagmiressa. Missä fantasiamaailmassa länsimaalaiset nykyään oikein elävät? Tällainen paineensietokyvyn puute palvelee vain hyvin Gaddafin kaltaisia.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.