Kesälukemisen aikana kirjoittajan kirjahyllyyn osui samaan aikaan mutta eri syistä kaksi eri veteraanijournalistin muistelmaa. Sattumoisin kumpikin muistelma käsittelee samaa ajanjaksoa: sisällissodan runtelemaa Libanonia, jossa kumpikin journalisti oli kirjeenvaihtajana. Kyseessä ovat Robert Fisk, pitkäaikainen The Timesin ja nyt The Indepedentin kirjeenvaihtaja Beirutissa teoksellaan Pity the Nation: Lebanon at War sekä New York Timesin kolumnisti Thomas Friedmanin From Beirut to Jerusalem. Näiden muistelmien vertailu on kiinnostavaa, sillä lukukokemukset ovat hyvin erilaisia, vaikka kumpikin teos sijoittuu varhaiseen 1980-luvun Beirutiin, ja kuvailee journalistin kokemuksia sodasta ja sen seurauksista.

Robert Fisk on elementissään sotajournalistina, raportoimassa rintamalla, mitä tapahtuu ja missä. Vaikka kirja on kirjoitettu muistelmien muotoon, Fisk henkilönä ei ole kirjan päähahmo. Pääosassa on Libanon, sen maa ja kansa. Fisk tarjoaa lukijalle silmänsä ja kuvailee, kuinka hän itse koki ja todisti yli viisitoista vuotta sotaa Libanonissa (1976 – 1990, itse sisällissotaa). Juuri siksi Fisk on äärimmäisen kyyninen. Hän ei usko kenenkään motiiveihin, vaan kyseenalaistaa auktoriteetin ja propagandan kumouksellisen ironian keinoin. Hänen pilkkakirveensä kuitenkin osuu varsin tasavertaisesti jokaiseen osapuoleen – tässä suhteessa Pity the Nation on selvästi tasapainoisempi kuin Fiskin myöhemmät teokset. Kyynisyydestään huolimatta Fisk kertoo liikuttavasti sodan ihmistragedioista ja sen järjettömyydestä. Kokemus on henkilökohtainen: kappaleet, jotka käsittelevät AP:n toimistopäälikkö Terry Andersonin sieppausta ja monivuotista vangitsemista, ja Fiskin pelkoa ystävänsä puolesta ja samanlaisesta kohtalosta ovat voimakkaita.

Toki teoksessa on moitittavaakin. Jälkiviisaus paistaa vahvasti ja ärsyttävästi läpi. Fisk ei kertaakaan syyllisty virhearviointiin, vaan tietää aina vastauksen kuka-mitä-häh-kysymyksiin. Toinen huono puoli on, että kirjan sävy muuttuu hieman teoksen edetessä. Tämä on ymmärrettävää, sillä suurin osa tekstistä perustuu hänen silloin kirjoittamiinsa artikkeleihin ja muistiinpanoihin. Huomattavaa kuitenkin on, että hänen kriittisyytensä lännen ja Israelin toimintaa kohtaan kasvaa kirjan edetessä. Hän perustelee kritiikkinsä, mutta se alkaa dominoida tekstiä. Yleisesti ottaen Fisk on kuitenkin luonut hyvän tasapainon asia-analyysin ja faktojen sekä viihdyttävän tyylin välillä. Pity the Nation on myös täynnä mitä kummallisimpia ihmisiä ja vielä kummallisempia tarinoita.

Juuri tällaiset kummalliset ihmiset ja hullut tarinat ovat hyvin esillä Friedmanin muistelmissa; faktat ja analyysi jäävät toissijaisiksi. Kirjasta huomaa, että Friedman on hyvä kolumnisti: hänellä on harvinainen kyky jäsentää monimutkaisia teemoja ja asioita analogioiden kautta. Parhaimmillaan vertauksensa ovat oivaltavia ja valaisevia (Lexus and the Olive Tree) mutta toisinaan täysin naurettavia (Arabikevät, josta on ivailtu oivasti). Tämä on ymmärrettävää; kolumni on hankala viestinnän muoto, joka pakottaa kärjistämiseen viittausten sijaan.

Anekdootteja ja analogoita From Beirut to Jerusalemissa riittää: lukija tapaa kulmakappias Sassonin, joka selittää, kuinka saadaan sopu Israelin ja Palestiinan välille, ja oppii, kuinka kalkkuna selittää heimojen välisen dynamiikan lähi-idässä. Friedman myös pudottelee maineikkaita nimiä teoksen läpi varsin ärsyttävällä tavalla.

Friedmanin kirjaa on verrattu kasvutarinaan. Friedman ihmisenä on paljon enemmän läsnä muistelmissaan kuin Fisk omissaan. Tästä huolimatta Friedman pysyttelee etäämmällä Libanonin tragediasta. Kirjoittajan optimistinen luonne paistaa läpi ja valaisee tilanteen absurditeettia synkän huumorin avulla. Empatiaa uhreille riittää, mutta Friedman ei ole elementissään Libanonissa. Hän ei ole Fiskin kaltainen hyvä kenttäraportoija. Beirut-osio kirjasta on kiinnostava, mutta Jerusalem-osio on tuntuvasti vahvempi; Israelin yhteiskunnan introspektio ja ulkojuutalaisuuden dynamiikan kuvaus on edelleen hyvin osuvaa – vaikka onkin 20 vuotta vanhaa.

Mutta miten nämä muistelmat käsittelevät samoja tapahtumia? Oleellisesti sama sisällissodan aikajana toteutuu kummassakin kirjassa (lähes kohta kohdalta 1979 – 1984), mutta käsittelytavat eroavat. Vertailematta rivi riviltä, hyvä mittapuu näille kirjoittajille on terroristi-sanan käyttö. On syystä muistaa, että kumpikin kirjoittaja on suvereeni englannin kielen kirjoittaja ja siten tietoinen hienoisistakin vivahde-eroista. Fisk käyttää useamman sivun pohtiessaan sanan semantiikkaa ja kritisoi vahvasti terroristi/terrorismi-sanojen käyttöä huomauttaen – aivan oikein – että sanaa on lähestulkoon mahdonta käyttää kuvailemaan faktoja neutraalisti. On paljon suotavampaa kuvailla tarkemmin ryhmittymiä ja itse tekoja, sillä:

”…’terrorism’ no longer means terrorism. It is not a definition; it is a political contrivance. ’Terrorists’ are those who use violence against the side that is using the word….To adopt the word means that we have taken a side in the Middle East, not between right and wrong, good and evil, David and Goliath, but with one set of combatants against another.” (sivu 441)

Samalla tavalla Friedman myös kritisoi sanaa ja etenkin Israelin tapaa soveltaa sitä lähes kaikkiin konteksteihin (”terrorist nurses”). Hän myös huomioi sanan selvän poliittisen luonteen ja etenkin, kuinka sanat palestiinalainen ja terroristi ovat lähes fuusioituneet yhteen. Tästä kritiikistään huolimatta Friedman aika ajoin käyttää sanaa ilman lainausmerkkejä.

Toinen hyvä rinnastus on se, miten journalistimme käsittävät Haman kaupungin tapahtumat – sen, kun vuonna 1982 Assad père päätti verisesti murskata islamistisen veljeskunnan vetämän kansannousun Haman kaupungissa Syyriassa. Kaupunki saarrettiin, eristettiin ja tuhottiin kortteli korttelilta (esimerkki, jota Assad fils näyttää seuraavan). Fisk oli ensimmäinen länsimainen journalisti, joka pääsi raportoimaan Haman tapahtumista. Erinomaisen ja yksityiskohtaisen kuvailun ohella Fisk ei pyri selittämään eikä yleistämään Syyrian hallituksen tekoja; hänelle Hama on esimerkki hallituksen julmuudesta, mutta se on tapahtuma muiden joukossa, olkoonkin äärimmäisen verinen sellainen.

Friedmanille Hama on enemmänkin kuin pelkkä tapahtuma. Friedmankin raportoi Hamasta, mutta hän näkee sen osana paljon suurempaa ilmiötä. From Beirut to Jerusalemissa Hamasta tulee malliesimerkki Lähi-idän politiikasta ja sen asuttavan kansan mentaliteetista. Friedman luo käsitteen Hama-säännöt (”Hama rules, and Hama rules are no rules at all”), joka yhdistää eri alueen poliittiset traditiot luodakseen uuden konseptin, joka selittäisi Lähi-idän raa’at veriteot.  Friedman toteaa myöhemmin Hama-sääntöjen olleen käytössä muallakin, muun muassa Sabran ja Chatilan pakolaisleireillä. (Valittettavasti, Friedman tuntuu pitävän oivalluksestaan)

Haman tapaus erottaa pitkälti Fiskin Friedmanista. Fisk tyytyy kuvailemaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti tapahtumia täydentäen muistelmiaan faktoilla ja yleiskuvalla. Lukija saa kevyesti ohjattuna tehdä päätelmänsä itse. Friedman ei moista vapautta suo: nopea kuvaus tilanteesta riittää antamaan pohjan laajemmalle yleistävälle analyysille, joka näennäisesti selittää koko alueen politiikkaa. Mutta ei pidä unohtaa, että kyse on yleistyksistä.

Pity the Nation on aikamoinen tiiliskivi (uusin painos on vajaa 700 sivua) ja on ehkä turhan yksityiskohtainen maallikolle. Kirja on kuitenkin hyvä niille, jotka ovat kiinnostuneet Lähi-idästä ja Libanonista ja haluat syvällisemmin perehtyä aiheeseen. From Beirut to Jerusalem on kunnioitettavat 600 sivua pitkä, mutta tyyliltään helppolukuisempi. Jerusalem-osa on paras osa kirjasta, mutta Beirutkin on lukemisen arvoinen.

Nämä kirjat käsittelevät kuitenkin mennyttä Libanonia. Kumpikin kirja on kirjoitettu 1990-luvulla eikä siten voi mitenkään huomioda merkittäviä mullistuksia sekä maassa että alueessa sen jälkeen. Mikä on tilanne Libanonissa nykypäivänä? The Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja selvittää.