Arabikevään myllertämässä Lähi-idässä Libanon on epäillyttävän rauhallinen. Itsenäisyydestään lähtien Libanon on ollut kuin synonyymi sanalle kaaos. Vuosina 1975 – 1990 maassa käytiin verinen sisällissota, johon osallistuivat libanonilaisten ryhmittymien lisäksi palestiinalaiset, syyrialaiset ja israelilaiset, puhumattakaan lukuisista rauhanturvausyrityksistä. Vaikka Libanon nyt nauttii harvinaisesta suvannosta, lähes vakaudesta, niin aikaisemmin vakaana pidetyssä Syyriassa on käynnissä laaja ja verinen kansannousu.

Pitkästä kestosta huolimatta on edelleen epäselvää, kuinka tilanne Syyriassa ratkeaa. On ollut paljon spekulaatiota siitä, selviääkö Bashar al-Assadin hallinto ja jos ei, ajautuuko Syyria libanonmaiseen uskonryhmien väliseen sisällissotaan. Kansainvälinen paine Syyriaa kohtaan on kasvanut säännöllisesti levottomuuksien jatkuessa. Nyt, kun kapinalliset ovat ajaneet Gaddafin Libyasta, odotus on, että Syyriassakin tapahtuisi vastaavaa.  Libanon on myös Syyrian tilanteen uhri, sillä Libanonin rauha ja tulevaisuus riippuvat pitkälti siitä, miten naapurimaassa käy.

Kysymys siitä, mikä on Syyrian rooli Libanonissa, on ollut Libanonin politiikan keskeinen ja polarisoiva kysymys viimeiset kuusi vuotta. Historiallisesti Syyrialla on aina ollut läheiset taloudelliset ja poliittiset suhteet Libanoniin. Joillekin tämä läheisyys on ollut liiallista: syyrialaisia sotilaita on ollut Libanonissa vuodesta 1976, ja Syyrian intressit Libanonissa tunnustettiin Libanonin sisällissodan päättäneessä Taif-sopimuksessa (1989). Libanonin sisällissodan jälkeisen politiikan suomettumisen pysätti dramaattisesti Beirutin keskustassa räjähtänyt valtava rekkapommi, joka surmasi Libanonin entisen pääministerin Rafik al-Haririn.

Murha sähköisti Libanonin politiikan ja johti kahtiajakoon niiden välillä, jotka uskoivat Syyrian murhauttaneen hänet (maaliskuun 14. päivä liittouma) ja jotka eivät (maaliskuun 8. päivä liittouma). Niin kutsuttu seetrivallankumous ja massiiviset mielenosoitukset johtivat Syyrian armeijan poistumiseen Libanonista ja Haririn murhaa tutkivan YK:n erikoistuomioistuimen luomiseen. Tämä politiikan kahtiajako maaliskuiden välillä dominoi Libanonin politiikkaa seuraavat vuodet: Syyrian-jälkeinen Libanon kärsi poliittisesta lamaantumisesta – etenkin politisoituneen erikoistuomioistuimen takia – ja useista autopommeista ja salamurhista, joista useimmat oli suunnattu Syyria-kriittisiä kohtaan. Kriisi huipentui aseelliseen konfliktiin toukokuussa 2008 jolloin Libanon miltei ajautui uuteen sisällissotaan. Kovan neuvottelun ja ulkoisen paineen seurauksena sota vältettiin, mutta lopputulos myös vahvisti Syyrian vääjäämättömän paluun Libanonin politiikkaan.

Paluun sinetöi, tämän vuoden alussa, kun maaliskuun 14. johtama yhteishallitus kaadettiin. Pitkien ja riitaisien hallitusneuvotteluiden tuloksen – maaliskuun 8. hallituksen – koettiin laajalti olevan Syyrian sanelema. Jopa hallitusneuvotteluiden kulku noudattaa Syyrian toiveita, kuten eräs analyytikko totesi: ”Syria–now facing an existential battle inside its system and territory–was badly in need of a secure Lebanese neighbor along with additional tools for confronting one of the most acute crises of the Assad era.”

Syyrian levottomuuden laittavat Libanonin hallituksen tukalaan tilanteeseen. Edes parhaimpina päivinään Syyria ei ollut kaikkien libanonilaisten suosiossa. Nyt – Syyrian hallinnon kovakouraisen repression seurauksena – jopa entiset Syyrian tukijat kääntyvät protestoijien puolelle. Avoin tuki tai vastustus Syyriaa kohtaan on mahdotonta; pääministeri Nijab Miqati on painokkaasti korostanut, että Libanon ei (voi) ota kantaa naapurinsa tapahtumiin. Vaikka on ymmärrettävää, että Syyriaa lähempänä oleva hallitus on vaiti naapurissa tapahtuvasta, poikkeuksellista on se, että myös perinteisesti Syyria-vastaiset libanonilaiset ryhmät ovat olleet kovin hiljaisia. Ilkkuminen Syyrian kustannuksella voi kostautua, ja Libanonissa vallitsee sanomaton pelko, että sisällissota Syyriassa voisi heijastua Libanonissa.

Libyan tapaus on havainnollinen myös Syyrian tilanteen kannalta. Libyassa Tripolin tuho oli Benghazin vapautus. Benghazista syntyi kapinaliikkeen keskus, jonka kautta vihaiset kansalaiset aseistettiin lännen avulla. Ilman Benghazia Libyan protestit olisivat tuskin johtaneet sisällissotaan ja lopulta Gaddafin syrjäytykseen. Syyrian levottomuuksien alussa hallinto pyrki heti sulkemaan rajansa Jordaniaan ja Turkkiin pelossa, että rajojen kautta aseistettaisiin Syyrian Benghazi.

Vaikka valvontaa Syyrian pitkällä Libanonin-rajalla on myös tiukennettu, raja ei ole joutunut yhtä perusteellisen kampanjan kohteeksi. Kyseinen raja on aina ollut hieman joustava. Itse raja luotiin vasta 1920-luvulla, ja samat yhteisöt ja heimot asustavat rajan molemmilla puolin. Rajan joustavuus on usein huolestuttanut Libanonin hallitusta, etenkin konfliktien aikana, jolloin rajan yli on lähetetty tukea kapinallisjoukoille (kuten vuonna 1958). Nyt tilanne on päinvastainen: pakolaiset virtaavat Libanoniin ja aseet Syyriaan.

Etenkin pohjois-Libanon on ollut syyrialaisten pakolaisten kohde, sillä rajaa vartioidaan heikoimmin siellä. Heidän tarinansa sorrosta ja hallinnon väkivaltakoneistosta on nostattanut Assadien vastastaista protestihenkeä Libanonissakin. Tämä on parhaiten esillä Tripolissa, joka on pohjois-Libanonin keskus ja maan toiseksi suurin kaupunki. Vaikka Tripoli on tunnetumpi yhteyksistään sunnifundamentalismiin, Tripoli on myös Libanonin aleviittien koti. Sunnit ja aleviitit ovat aikaisemminkin kahakoineet Tripolissa, ja Syyrian tapahtumat ovat mobilisoineet kumpaakin ryhmää. Libanonin aleviiteilla on läheisiä yhteyksiä Syyriaan heimon, uskonnon ja politiikan kautta, ja aleviittijohtoisen Assadin hallinnon kohtalo vaikuttaa heihinkin. Fundamentalistien keskuudessa Tripolissa kaikuvat Assadin hallinnon vastatoimet islamisteja kohtaan vahvoina – etenkin muistot Haman tuhosta. Hieman ennen Ulkopolitistin kirjeenvaihtajan vierailua Tripolissa oli mellakoita. Assadin hallintoa vastustavien mielenosoittajien kimppuun hyökkäsi joukko Assadin kannattajia. Vaikka pääministeri vähätteli tilanteen vakavuutta niin Libanonin armeija joutui rauhoittamaan tilanteen.

Syyrian ote tuntuu myös pääkaupungissa Beirutissa, josta on tullut koti monelle Syyriasta paenneelle aktivistille ja kansainväliselle medialle joka raportoi Syyrian tilanteesta. Hamran vilkas kauppa- ja kahvila-alue on myös Syyrian kansallisen sosialistipuolueen (SSNP) tukikohta. Kuten nimestä voi päätellä, tämä Libanonin parliamentissa edustettu puolue on myös toiminut Damaskoksen apurina Libanonissa. Räikein esimerkki on, kun SSNP-tukijoukko väkivaltaisesti hajotti mielenosoituksen Syyrian lähetystön ulkopuolella. Syyriaa syytetään myös vähemmän näkyvistä toimista: aktivistien uhkailusta ja salamurhista Libanonissa

Tähän asti Syyrian toimet Libanonissa ovat keskittyneet hiljentämään protestin ääntä Libanonissa. On tietysti myös mahdollista, että – jos hallinnon tilanne koetaan riittävän heikoksi – Damaskos yrittää epävakauttaa tilannetta Libanonissa viedäkseen huomion pois Syyriasta (tietysti isommalla skaalalla kuin toukokuun yritys palestiinalaisten kautta).  Oleellinen tekijä tämänkaltaisessa yrityksessä olisi Hizbollah.

Hizbollahia ja Syyriaa kutsutaan usein liittolaisiksi, Iran liittouman kolmantena osapuolena. Kuitenkaan Hizbollahin ja Syyrian läheiset välit eivät ole yhtä sopuisat kuin usein kuvaillaan – kumpikin on varsin tietoinen siitä, että ystävyys on strateginen mutta ei sydämellinen. Syyria vastusti Hizbollahia ahkerasti 1980- ja 90-luvuilla ennen kuin osapuolet löysivät toisensa.  Damaskos arvostaa Hizbollahin tuomaa strategista etua Israelia vastaan ja Libanonin hallitsemisessa; Hizbollah on taas riippuvainen Syyrian materiaalisesta tuesta ja sen suomasta edusta vastarintaa varten (sekä Israelia vastaan että Libanonissa).

Mielenosoitusten leviäminen Syyriaan on asettanut Hizbollahin kiusalliseen tilanteeseen, jossa liike on vuorotellut Assadille annetun toverillisen tuen ja painavan hiljaisuuden välillä. Tämä epäpolitiikka on syönyt Hizbollahin suosiota Libanonissa ja lähialueella.   Samanaikaisesti kotimaanpolitiikassa Hizbollah on jumittunut hankalaan tilanteeseen.  Jatkuvana ongelmien lähteenä on YK:n erikoistuomioistuin (kyseinen istuin langetti neljää Hizbollahin jäsentä Haririn murhasta), joka nostattaa kiusallisia ongelmia Hizbollahille.  Hallituspuolueena ja Syyrian liittolaisena, Hizbollah ei voi olla ottamatta kantaa ja millä tahansa valinnalla on kielteisiä seurauksia.

Sodan mahdollisuus Israelin ja Hizbollahin välillä on kiistatta merkittävä, mutta näissä olosuhteissa Hizbollah ei ole innokas sotaan. Vaikka Damaskos miellään uhraisi Libanonin pelastaakseen itsensä, Hizbollah ei jaa tätä näkemystä. Toisaalta Hizbollah ei ole Syyrian ainoa apulainen, ja on hyvinkin mahdollista, että pienempi ryhmä voisi tuottaa toivotun tuloksen: esimerkiksi iskemällä YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan etelässä.

Riippumatta siitä, katsooko Libanonin tulevaisuutta Tripolista, Beirutista vai Tyroksesta, kaikki tulevaisuuden langat kulkevat Damaskoksen kautta.