Muutama viikko sitten The Ulkopolitist kirjoitti Suomen Libya-politiikasta ja siitä, kuinka Suomen alkuperäinen aktiivisuus muuttuikin sekavuudeksi ja passiivisuudeksi. Lopputoteama oli: ”Helsingistä katsoen Libya on nyt muiden sotku.” Aikaisemmasta hiljaisuudesta huolimatta Libya on palannut suomalaiseen ulkopolittiseen keskusteluun. Ulkoasiainministeriön suurlähettiläspäivänä ulkoministeri Erkki Tuomioja yllätti nostamalla esille Suomen valmiuden osallistua sisällissodan jälkeiseen operaatioon Libyassa, mahdollisesti jopa sotilaskriisinhallintaan. Tämä oli Helsingin Sanomien mukaan Tuomiojan improvisaatiota, sillä hänen alkuperäisessä puheessaan ei ollut mainintaa Libyasta. Vaikka Tuomiojan alkuperäinen kommentti oli suhteellisen varovainen, se johti laajempaan spekulaatioon siitä, että suomalaisia rauhanturvaajia lähetettäisiin Libyaan.

Vaikka ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta vahvisti periaatepäätöksen maanantaina, puhe mistään sisällissodan jälkeisestä operaatiosta ylipäätäänsä on ennenaikaista. Tai, kuten Suomen Kuvalehden sotilaslähde kuivasti totesi, ”minkäänlaista pyyntöä joukkojen lähettämiseksi Libyaan ei ole Suomen hallituksen pöydällä”. Pyyntöä ei tietystikään voi olla, sillä on erittäin epäselvää, tuleeko Libyaan mitään edes operaatiota, saati kuka vetäisi kyseistä operaatiota ja mitä sillä yritettäisiin saavuttaa. Koska Suomi ei osallistu niihin foorumeihin joissa asiasta oikeasti päätetään, hallituksen kommentit ovat enemmänkin tiedotus kotimaiselle yleisölle kuin kansainväliselle yhteisölle. Juuri tässä konteksissä täytyy ymmärtää Tuomiojan vakuutukset siitä, että Libya-foorumista ulkopuolelle jääminen ”ei ollut ulkopoliittinen tappio.”

Ulkopoliittisen johdon kommentit Libya-operaatiosta ja Suomen osallistumisen logiikasta ovat silti kiinnostavia. Tuomioja perusteli mahdollista Libya-osallistumista sillä, että Suomen kriisinhallintakapasiteetin käyttö on historiallisen alhaisella tasolla ja että Libya-operaatio sopisi myös hyvin Suomen erikoisosaamisiin kriisinhallintatoimijana. Tämä on aivan totta, mutta osallistuminen tapahtuisi kuitenkin vain tietyillä ehdoilla. Suomi on nähtävästi luopunut sotilaallisen osallistumisen vastustuksesta – jos kerran sotilastarkkailijoiden lähettämistä pohditaan – mutta organisaatiokysymykset ovat edelleen tärkeitä. Suomelle sopisi parhaiten, jos kaavailtu Libya-operaatio olisi ”YK-vetoinen”, mutta Tuomioja täsmensi, että oleellisinta on YK:n valtuutus. Myös EU on mahdollinen toimija, mutta Nato taas ei edelleenkään tule kyseeseen; Tuomioja ei usko ”että Libyan tilannetta edesauttaisi, jos sinne tulisi Nato-maita joukkoineen”.

Tarve erottaa hyvä YK/EU-toiminta pahasta Nato-toiminnasta on vetänyt Suomen Libya-politiikan solmuun. Kautta Libyan kriisin samat toimijat ovat vaikuttaneet niin YK:ssa, Natossa kuin EU:ssa. Fakta on, että Naton Libya-operaatio on YK:n valtuuttama; vaikka on hyvinkin mahdollista, että Libyaan luodaan YK-operaatio, on naiivia olettaa, että Naton, tai pikemminkin Naton jäsenmaiden, kiinnostus Libyaan täysin katoaa sen myötä. Libyan kapinalliset eivät koe kiitollisuuden tunnetta YK:ta tai EU:ta kohtaan, Nato – ja eritoten tietyt Nato-maat – heidät pelasti. Absurdeinta on puhe EU-operaatiosta ilman Nato-maita (jollei Suomi suunnittele EU-operaatiota Ruotsin, Itävallan, Irlannin, Maltan ja Kyproksen kanssa). Jatkuvat viittaukset EU:n rooliin ovat pikemminkin salonkikelpoinen vaihtoehto Nato-operaatioon osallistumiselle: samaa EU-oljenkortta esitettiin huhtikuussa, kun Suomi jättäytyi Nato-operaatiosta.

Koska Naton rooli Libyassa on jatkuva, Suomen pois jääminen Libyasta on ehkä joillekuille ulkopoliittinen torjuntavoitto: olisimme osallistuneet, mutta vain tietyillä ehdoilla. Vaikka kirjoittaja toivoo, että Suomi osallistuu Libyan sisällissodan jälkeiseen hoitoon järkevällä tavalla – eli todennäköisesti siviilikriisinhallinan keinoin – niin jatkuva n-sana-allergia on vain haitallista. Kuten Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 26.8. totesi: ”Voi olla, että Natoon suhtaudutaan kriittisemmin Suomessa kuin Libyassa.”

Artikkeli julkaistu lyhyemmässä muodossa Helsingin Sanomissa  7.9.2011