Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja päätti kirjoittaa rauhanpalkinnoista ja päätyi parin mutkan kautta Kekkosen Suomeen.

Tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinto meni hyvään, neutraaliin osoitteeseen, hyvien asioiden (demokratian, rauhan ja naisten oikeuksien) puolesta työtätekeville ihmisille  Ellen Johnson Sirleafille, Leymah Gboweelle ja Tawakkol Karmanille. Ainoa isompaa kritiikkiä herättävä aspekti oli Johnson Sirleafin nimitys Liberian presidentinvaalien alla, joissa tämä hakee jatkokautta. Palkinnon hiljainen vastaanottaminen oli melkoisen suuri kontrasti kansainväliseen skandaaliin Kiinan viimevuotisesta päätöksestä protestoida näyttävästi vangitun ihmisoikeusaktivisti Liu Xiaobon palkitsemista vastaan, mikä herätti analogioida Carl von Ossietzkyn kohteluun Natsi-Saksassa 1936.

Ehkä Nobel-komitea halusi tällä kertaa välttää riskejä, reagoiden kuitenkin jemeniläisaktivisti Karmanin palkitsemisella arabikevääseen.

Ehkä mielenkiintoisin ulottuvuus Kiinan Liun palkitsemisesta johtuneella vastakampanjalla oli päätös perustaa Kungfutse-rauhanpalkinto Nobelin länsimaalaista biasta vastaan. Ensimmäisen kyseenalaisen kunnian sai taiwanilaispoliitikko, joka ei ilmaantunut paikalle palkintoseremoniaan. Siitä että pr-kampanja ei ole mennyt kovin hyvin lännessä kertonee palkinnon hautaaminen vähin äänin muutama viikko sitten. Asiaa ei liene auttanut että Hitler päätti 1936 kieltää Saksan kansalaisilta Nobelien vastaanottamisen ja perusti arjalaisemman Deutscher Nationalpreis für Kunst und Wissenschaftin. Neuvostoliitossa toteutettiin samansuuntainen suunnitelma kansainvälisestä Stalin-rauhanpalkinnosta suuren johtajan 70-vuotispäivän kunniaksi 1949. Mielenkiintoiseksi palkinnon tekee, että sen sai kylmän sodan vuosina kolme suomalaista. Nämä Frans Emil Sillanpään ja A-I Virtasen joukkoon liittyvät suuret suomalaiset Lenin-palkinnoksi destalinisodun mitalin haltijat olivat Felix Iversson, Mirjam Vire-Tuominen ja presidentti Urho Kekkonen.

Kekkonen sai palkinnon presidenttikautensa nopean auringonlaskun aikaan 1979. Mahtoi olla hieno lohdutus siitä että kaunaiset norjalaiset antoivat 1975 Etyk-vuoden palkinnon Kainuun pojan sijaan neuvostodissidentti Andrei Sakharoville, jota ei päästetty Osloon sitä noutamaan. Lenin-palkintoa jaettiin pääasiassa ulkomaalaisille kommunisteille ja muille Neuvostoliiton ystäville (esim. Pablo Neruda, Fidel Castro, Mikis Theodorakis ja Indira Gandhi koristavat listaa). Ensimmäinen suomalainen palkinnonsaaja Iversson (1954) oli matematiikan professori Helsingin yliopistossa ja pasifisti. Kahdesta vähemmän tunnetusta palkinnonsaajasta mielenkiintoisempi on Vire-Tuominen (Lenin-rauhanpalkinto 1965), joka ehti toimia ’Suomen Rauhanpuolustajien’ pääsihteerinä vuodesta 1949 aina vuoteen 1980 saakka. Vire-Tuominen oli 1970-luvulla myös SKDL:n kansanedustaja Helsingin vaalipiiristä ja edusti puolueen vähemmistössä ollutta taistolaissiipeä. Rauhanpuolustajat ehtivät kunnostautua muun muassa kannattamalla Neuvostoliiton veljellistä avunantoa Tsekkoslovakiaan 1968. Järjestö oli osa kansainvälistä Maailman rauhanneuvostoa, jonka päämaja muutti samana vuonna – yllätys, yllätys-  Lönnrotinkatu 25:een Wienistä Itävallan kiellettyä sen.

Rauhanneuvosto, jota välillisesti pyöritti neuvostotiedustelu, profiloitui erityisesti Yhdysvaltojen Euroopan Nato-liittolaismaihin rakennettujen tukikohtien ja Vietnamin sodan vastustamisessa. Unkarin kansannousu, Prahan kevät, ja Neuvostoliiton verinen miehityssota Afganistanissa jotenkin unohtuivat. Ehkä resurssit eivät vain riittäneet kaiken pahan vastustamiseen maailmassa. Suomen kylmän sodan aikaista Sonderwegia kuvaa hyvin että muista Euroopan maista poiketen paitsi kommunistien niin myös Keskustapuolueen ja sosialidemokraattien nuorisojärjestöt olivat jäseninä Rauhanpuolustajissa. Ben Zyskowiczin päiväkirjojen mukaan myös Kokoomusnuorten johtoportaassa kaavailtiin 1970-lopussa Rauhanpuolustajiin liittymistä osana halua rehabilitoida puolue Tehtaankadun silmissä.

Rauhanneuvosto ei toki ollut yksittäinen tapaus, vaan linkki Neuvostoliiton tietoisessa politiikassa käyttää hyväkseen Suomen puolueettomuutta samalla sitä horjuttaen. 1962 Helsingissä oli Neuvostoliiton painostaessa ja kommunistien tukiessa järjestetty kansainvälinen nuorisokonferenssi (Joni Krekola, Kuumia tunteita ja kylmää sotaa nuorisofestivaaleilla. Työväki ja tunteet. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirja 2002, Väki Voimakas 15. Toim. Elina Katainen ja Pirkko Kotila.), joka oli eräs Moskovan propagandakoneiston kulissi, jota järjestettiin puolueettomissa ja Afrikan maissa. Valtamedia ja Honka-liiton puolueet avoimesti vastustivat tapahtumaa, jota Helsingin kaupungin virkamiehet ja  elinkeinoelämän tahot yrittivät myös kulisseissa jarruttaa (mm. vuokraamalla kaikki kaupungin hotellihuoneet) pakottaen siirtämään tapahtumaa vuodella. Presidentin ja ulkoministeriön silloista Primat der Aussenpolitikia kuvaa hyvin Max Jakobssonin muistio 30.3. 1962:

Poliittisesti motivoitu kielteinen suhtautuminen festivaalien käytännöllisiin järjestelyihin on luonnollisesti samassa määrin ristiriidassa puolueettomuusasenteemme velvoitusten kanssa kuin 
aktiivinen osanotto festivaaleihin. Olisi pyrittävä siihen, että myös hallituksen määräämisvallan ulkopuolella olevat järjestöt ja laitokset omaksuisivat saman asenteen. Muuten on pelättävissä, että jos festivaaliohjelman toteuttaminen käytännöllisten vaikeuksien johdosta vaarantuu, sen läpivieminen muodostuu Neuvostoliitolle arvovaltakysymykseksi. Tällaisen tilanteen syntyminen ei olisi Suomen ulkopoliittisten intressien mukaista ja olisi pyrittävä se ennakolta estämään.

Maailman rauhanneuvosto, joka vahvistaa sääntöä siitä että järjestöt eivät koskaan kuole vaan muuttuvat korkeintaan zombeiksi, on toki olemassa tänäänkin. Neuvostoliiton kaatuessa Suomen kautta siirrettiin mahdollisesti noin 10 miljoonan markan arvosta ruplia läntisille pankkitileille epävarmoihin määränpäihin. Aavelaiva on nyttemmin purjehtinut Lönnrotinkadulta Ateenaan. Onneksi sentään kotimaassa Rauhanpuolustajat on sentään jäljellä muistellen muun muassa tuota ihannoitua (Nathalie Cardonen eeppinen musiikkivideo) rauhan esitaistelijaa ja marttyyria Che Guevaraa ja muistuttaen meitä siitä kuinka Nato vie kalapuikot kouluista.