Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muuttuu merkittävästi suunnitellun puolustusvoimen uudistuksen myötä. Osa uudistuksista on tarvittu rakenneuudistuksia, osa taas yllättävän syvistä leikkauksista kumpuavia. Tähänastissa uudistusdebattissa huoli Suomen puolustuksen ”uskottavuudesta” on useasti esiintynyt. Keskittyminen uskottavuuteen ei ole millään tavalla uusi ilmiö puhuttaessa Suomen turvallisuuspolitiikasta ja puolustusvoimista – sitä on käytetty Nato-keskustelun ja yleisen asevelvollisuuden tulevaisuuden yhteydessäkin. Osittain jo ennalta arvattavat kannat ovat tulleet esille; eräänä esimerkkinä toimikoon Jaakko Iloniemi. Hänen geopoliittiset argumenttinsa eivät ole kovin vakuuttavia, mutta ministeri osuu naulan kantaa kysyessään: ”Onko siis Suomen turvallisuuspoliittinen asema yhtäkkiä olennaisesti parantunut, kun on tinkimisen varaa?” Turvallisuuspolitiikka ja sen uskottavuus ovat mitä suurimmassa määrin kontekstisidonnaisia. On selvää, että muutoksia kaavailtaessa täytyy pohtia tulevaisuudennäkymiä, mutta myös mennyttä on syytä tarkastella. Miten uskottava Suomen puolustus oli aikaisemmin, esimerkiksi kylmän sodan aikana?

Tätä kysymykstä sivuaa myös Jukka Rislakin Paha Sektori: Atommipommi, kylmä sota ja Suomi -teos (2010). Alaotsikostaan huolimatta kirja käsittelee todellisuudessa kylmän sodan aikaista Suomea, sen suhteita lännen kanssa sekä ydinaseita. Teos on asiallinen ja siinä on paljon tietoa, mutta sen merkittävin ansio on ennestään tuttujen faktojen ja luulojen jälleenjärjestely. Rislakin mielestä Suomen keskeinen dilemma kylmän sodan aikana oli: ”miten kehittää uskottava puolustus, jota sopimuskumppani Neuvostoliittokin vaatii, kun rauhansopimus rajoitti aseistautumista ja länsi vastusti aseiden hankintaa juuri Suomen neuvostoystävyyden ja omien sotilaallisten etujensa takia?”

Suomen kylmän sodan aikainen ulkopoliittinen historia on varsin tunnettua, mutta se, mikä tekee kirjasta kiinnostavan, on ydinaseiden lisääminen tähän yhtälöön. Suomen puolustusvoimat valmistautuivat perinteiseen sotaan eivätkä mielellään huomioineet ydinaseiden tuomia lisäongelmia. Ydinase, ja etenkin ydinsodan mahdollisuus, on vastakohta uskottavalle puolustukselle – siksi ydinaseen uhkaan ei osattu suhtautua realistisesti. Puolustusvoimien asenteesta kertoo, kuinka silloinen upseeri Aimo Pajunen kommentoi happamasti, että ”sotaharjoituksissa keltainen puoli paukuttelee … atomipommeja … siitä huolimatta sininen puoli saavuttaa jos ei voittoa niin ainakin kunniakkaan tasapelin suomalaisen korpisoturin harmaan kivenkin läpäisevällä sisulla.” Eräässä 1960-luvun alkupuolella pidetyssä sotaharjoituksessa puolustavat joukot ”polkivat [ydinpommin räjähdystä] pyörillään pakoon kaasunaamarit päässä.” On selvää, ettei Suomella ole kapasiteettia suojata itseään uskottavasti suurvallan ydinaseilta. Koska puolustusvoimat eivät kykenisi estämään ydinaseita, looginen loppupäätelmä oli, että ainoastaan ”kansan fyysisen olemassaolon säilyttäminen” oli tavoiteltavissa. Käytännön tasolla Suomi varautui ydinsotaan väestönsuojelun parantamisen kautta. Ydinaseiden takia Suomen puolustuksen uskottavuutta ei voinut sotilasteknillisesti taata. Ulkopolitiikasta tuli turvallisuuspolitiikan ydin, ja kylmän sodan aikana tämä tarkoitti puoluettomuuspolitiikkaa.

Puolueettomuus on edelleen keskeinen osa kansallista ulkopoliittista myyttiä. Sen ongelmallista ulottuvuuksista ollaan mieluiten puhumatta. Vaikka puolueettomuus oli tapa sivuttaa puolustuksen uskottavuuden kysymyksiä, kylmän sodan aikana puolueettomuudella oli vakavia vaikutuksia puolustuskykyyn. Sekä Neuvostoliitto että länsivallat olivat samaa mieltä siitä, että Suomi ei kykenisi puolustamaan omaa maaperäänsä. Tästä huolimatta, Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset rajoitteet jäivät voimaan kylmän sodan ajaksi, vaikka yya-sopimus asetti puolustusvaatimuksia. Lopputulema oli, että kumpikin suurvalta epäili sitä, kumman puolella Suomi lopulta oli, ja kumpikin tyrkytti Suomelle ratkaisuja tähän uskottavuuden ”ongelmaan”. Puolueettomuuden tavoittelu oli Suomelle tapa ”juosta koko ajan kovaa, jotta pysyisi paikoillaan”.

Rislakin sanoin, ”sopimusten ja puolustustarpeiden välinen ristiriita oli keskeinen turvallisuuspoliittinen ongelma, jota ei kylmän sodan aikana pystytty kunnolla ratkaisemaan. Siitä ei mielellään puhuttu julkisuudessa.” Ongelmaa ei niinkään ratkaistu kuin että se katosi naapurivaltion romahtamisen takia. Vasta vuonna 1990 Suomi hylkäsi omatoimisesti Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset. Tästä huolimatta sotilaallinen puolueettomuus on säilytetty, vaikka poliittinen puolueettomuus on hylätty EU-jäsenyyden myötä (joskaan tätäkään seikkaa ei mielellään tunnusteta).

Mitä tämä tarkoittaa nykypäivän uskottavuuspelkojen ja uudistusangstien kannalta? Koska uskottavuuden kysymys yksinkertaisesti lakkasi olemasta relevantti, vanhan puolustusmallin puolustaminen nimenomaan ”uskottavana” vaihtoehtona on omituista. Puolustusuudistuksien pitää seurata ennakoiduista uhkista. Nykyään ydinaseiden uhka ei ole läheskään yhtä merkittävä kuin kylmän sodan aikana, mutta ”hybridisotien” aikana yleisen asevelvollisuuden suoma etu on vähäinen. Mukaillakseni ministeri Iloniemen sanoja: onko Suomen puolustuksen uskottavuus jotenkin oleellisesti parantunut kylmän sodan päätyttyä, kun sen perustoja ei rohjeta uudistaa?

Jukka Rislakki, Paha Sektori: Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Helsinki: WSOY, 2010.