Muammar Gaddafin äkillinen, vaikkei yllättävä, kuolema on nostattanut paljon keskustelua Libyan sodan opetuksista ja seurauksista. Se on myös luonut tarpeen sijoittaa tämä tapaus jo tuttuihin ulkopoliittisiin narratiiveihin, esimerkiksi R2P-interventioihin, ns. ”Obaman doktriiniin” ja Suomessa Natoon. Harkittuja puheenvuoroja on ollut, mutta myös valitettavan monia harkitsemattomia, jotka sortuvat liiallisiin yleistyksiin ja yksinkertaistuksiin. Esimerkkinä jälkimmäisestä toimikoon Suomen Kuvalehden avustajana Yhdysvalloissa toimivan Marko Maunulan blogikirjoitus aiheesta ”Gaddafin kuolema ja Obaman suosio”. Maunulan lyhyessä tekstissä huomattavinta on, kuinka tiiviisti Maunula onnistuu esittämään useita eri yksinkertaistuksia. Näistä poimin vain kaksi: sen, että Gaddafin kuolemaa käsitetään osaksi Obaman terrorisminvastaista kampanjaa ja väittämän länsimaiden Lähi-idän-politiikan tehokkuudesta – tai Maunulan sanoin: ”Diktaattorit kaatuvat, Yhdysvaltain ja lännen viholliset siirtyvät ajasta ikuisuuteen tasaisena virtana, ja terrori-iskut länttä kohtaan ovat vähentyneet.”

Länsimaiden Lähi-idänpolitiikka on ollut kaikkea muuta kuin tehokasta. Toki Obama on toiminut hyvinkin tehokkaasti terrorismin vastaisessa toiminnassa – tästä Osama bin Ladenin ja Anwar al-Awlakin tapot ovat hyviä esimerkkejä. Terrorisminvastainen toiminta on kuitenkin vain yksi ulottuvuus Yhdysvaltojen Lähi-idän-politiikassa ja vielä pienempi osa kollektiivisen lännen politiikkaa. Tarkasteltaessa lännen politiikkaa suhteessa arabikevääseen on selvää, että reaktio on ollut hidas ja sekava. Ranska kannatti Ben Alia tämän maanpakoon asti, Egyptin tapauksessa Hillary Clinton puhui Mubarakin tarjoaman jatkuvuuden ja vakauden puolesta ja suhtautuminen Libyaan muuttui vasta, kun Gaddafi julisti lahtaavansa benghazilaiset. Libyan sota näyttää tulevansa päätökseensä, ja sitä voi jopa kutsua ”tehokkaaksi” – sen sijaan samaa ei mitenkään voi sanoa länsivaltojen Jemenin- tai Syyrian- politiikasta.

Harva lännessä suree näiden yksinvaltiaiden poistumista, mutta heitä ei myöskään voi sanoa ”lännen vihollisiksi.” Kaikki tähän mennessä vallasta syöstyt diktaattorit ovat olleet länsivaltojen läheisiä yhteistyökumppaneita. Libyan yhteistyö oli oleellinen osa EU:n maahanmuuttopolitiikkaa; Tunisian ja Ranskan eliitin läheiset suhteet puolestaan johtivat Ranskan ulkoministerin eroon arabikevään seurauksena. Egyptin Mubarak oli Yhdysvaltojen läheinen liittolainen ja tärkeä osa Yhdysvaltojen Lähi-idän-politiikkaa. Toisaalta juuri ne diktaattorit, joiden tuhoa toivottaisiiin Yhdysvalloissa (Syyrian Assadin ja Iranin Ahmadinejadin), eivät ole poistuneet minnekään.

Salaliittoteorioiden ystävät lienevät eri mieltä kanssani, mutta en usko, että Valkoisesta talosta löytyy ”Yhdysvaltojen vihollisten listaa”. Ja vaikka löytyisikin, Muammar Gaddafia ei voi sijoittaa samaan ”vannoutuneiden vihollisten” seurueeseen kuin Osama bin Ladenia tai Anwar al-Awlakia. Maunula muistelee selvästi 1980-luvun Gaddafia – miestä, joka oli parhaiten tunnettu valtioterrorismista à la Lockerbie ja Berliinin diskopommitus. Reaganin vihamielisyys Gaddafia kohtaan on tiedossa, mutta Libyan ja Yhdysvaltojen suhteet ovat ehtineet muuttua merkittävästi tänä aikana. Käsitys jatkumosta länsivaltojen suhtautumisessa Gaddafiin on virheellinen.

Vuonna 2003 Gaddafi teki näennäisen täyskäännöksen aikaisemmista paheistaan. Hän ilmoitti luopuvansa pyrkimyksistään hankkia joukkotuho- ja ydinaseita ja suhtautui suopeasti yhteistyöhön länsivaltojen kanssa ääri-islamisteja vastaan. Tätä muutosta ylistivät etenkin Iso-Britannia ja Yhdysvallat. Uuden avoimemman politiikan seurauksena länsimaisten investointien määrä Libyassa kasvoi merkittävästi – etenkin entisen pääministerin Tony Blairin rooli Libyan palkitsemisessa on merkittävä. Vuonna 2006 rehabilitaatio vihollisesta ystäväksi saatettiin loppuun, kun Libya poistettiin terrorismia tukevien valtioiden listalta.

Samanaikaisesti Gaddafin mediakuva muuttui. Konnan sijaan hänestä tehtiinkin hieman hullunkurinen setä, ja hänen perheestään kansainvälisen poliittinen tilannekomedia. Tähän imagoon sopivat hyvin Gaddafin omat eriskummallisuudet suurista beduiiniteltoista ukrainalaisiin lähihoitajiin, samoin hänen lapsensa sekoilut Euroopassa. Hänen poikansa Saif al-Islamin länsimaista salonkikelpoisuutta taas korostettiin enenevässä määrin. Tilannekomedia sai tietysti synkän käänteen ja traagisen lopun. Ottamatta sen syvällisempää kantaa siihen, että yksi Lähi-idän suurimmista hirmuvaltiaista on nyt kuollut, on huomionarvoista, kuinka nopeasti Gaddafin entiset liittolaiset hylkäsivät hänet.

Sinänsä Maunulan perusargumentti siitä, etteivät Obaman toimet Libyassa tai muualla vaikuta hänen suosioonsa, on aivan oikea. Toisaalta täytyy muistaa, että tähän asti Obaman vastaehdokkaat ovat vastustaneet mitä tahansa, mitä Obama tekee. Heille ulkopolitiikan sisällöllä ei ole väliä. Kuitenkin se tapa, jolla Maunula ja eräät muut sijoittavat Gaddafin tuhon osaksi laajempia ja ongelmallisia narratiiveja, luo virheellisen vaikutelman jatkumosta.