Think Different

Noin kuukausi sitten sattunut Steve Jobsin kuolema kirvoitti poliittiseltakin luokalta varsin pakollisen tuntuisia lausuntoja aina presidentti Obamasta Euroopan parlamentin puheenjohtaja Buzekiin ja Euroopan komission puheenjohtaja Barrosoon asti. Näiden lausuntojen, kuten myös tuhansien lehtijuttujen, perusteesinä oli Jobsin ainutlaatuisuus, paikoin jopa korvaamattomuus yritysjohtajana ja kokonaisen alan innovaattorina. Varsinkin europolitiikan kontrasti Jobsin länsidemokratiassa mahdottomaan päätöksentekomalliin on tietenkin räikeä tilanteessa, jossa EU:n ja euroalueen päätöksenteko velkakriisin keskellä on tuskallisen rumaa ja hidasta, etenkin parhaillaan muutamassa sekunnissa kriisin eri käänteisiin reagoivien markkinoiden määrittäessä pelikentän uusiksi päivittäin. EU:n kaivatessa näitä mahdottomasta mahdollisen tekeviä yksilöitä, on kenties aika palauttaa mieleen eräitä EU:n historian ja integraation kannalta keskeisiä visionäärejä. Ohessa siis (keinotekoisen) typistetty lista Euroopan Unionin syntyyn ja muovautumiseen vaikuttaneita henkilöitä, jotka omalla tavallaan muuttivat maailmaa.

Altiero Spinelli (1907-1986)

Italalianen yhteiskuntatietelijä, joka nuoruudessaan liittyi maansa kommunistiseen puolueeseen. Toimiessaan toisen maailmansodan aikana Italian vastarintaliikkeessä, joutui Spinelli vangiksi Ventotenen saarelle, jossa syntyi kuuluisa Ventotenen manifesti. Vaikka Spinellin poliittinen tausta värittääkin manifestia, se ei kuitenkaan poista sen tärkeyttä kansallisvaltion kritiikkinä ja erityisesti “unionikehityksen” puolustuksena ja esilletuojana. Spinelllillä, joka toimi europarlamentaarikkona kuolemaansa asti, oli myös merkittävä rooli Euroopan yhteinäisasiakirjan (1986) muodostamisessa. Kannatti liittovaltiokehitystä niin vankasti, että piti Delors’in komission alkukautta liian ujona.

Robert Schuman (1886-1963)

Ranskalainen, joskin syntyjään luxemburgilainen, Schuman toimi Ranskan pääministerinä kahteen otteeseen vuosina 1947-1948 ennen tämän jälkeen samana vuonna alkanutta ulkoministerin pestiä. Ulkoministerikaudelle osui EU:n historian kenties tärkein julistus, vuonna 1950 syntynyt, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodostamiseen johtanut, nk. Schumanin julistus. Julistuksen sisältöön ja Schumanin filosofiaan vaikuttivat epäilemättä laajat omakohtaiset kokemukset niin ranskalaisesta kuin saksalaisesta kulttuurista. Schumanista oli tullut ranskan kansalainen ensimmäisen maailmansodan jälkeen Elsass-Lothringenin (nyk. Alsace’in ja Lorraine’in alue) alueen siirtyessä Ranskalle, vaikka hän olikin palvellut Saksan armeijassa vain muutamaa kuukautta aiemmin.

Jean Monnet (1888-1979)

EU:n alkutahtien alituinen taustapiru, joka ymmärsi hiilen merkittävän roolin sekä konfliktin aiheuttajana että potentiaalisen rauhan vakiinnuttajana. Ilman hiili- ja teräsyhteisöstä alkanutta gradualismia tulevan Euroopan Unionin tie olisi voinut tyssätä lähtöönsä, kuten Euroopan puolustusyhteisön kaatuminen vuonna 1954 osoitti. Monnet’lla oli rooli yllä mainitussa Schumanin julistuksen valmisteluvaiheessa, mihin mennessä hän oli jo ehtinyt kartuttaa merkittävän poliittisen uran, toimien mm. Franklin Delano Rooselveltin neuvonantajana toisen maailmansodan aikana.

Monnet’n filosofia käy hyvin ilmi klassisessa Ferment of Change -kirjoituksessa, jossa Monnet summaa: “Ihmisluonto ei muutu, mutta kun valtiot ja ihmiset hyväksyvät samat säännöt ja instituutiot…heidän käytös toisiaan kohtaan muuttuu. Tämä itsessään on sivilisaation prosessi.” John F. Kennedy totesi Monnet’n saaneen enemmän aikaan Euroopan integraation saralla 20 vuodessa kuin kukaan muu viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Jacques Delors (1925-)

Delors oli kenties merkittävin yksittäinen komission puheenjohtaja, ja ehkä EU:n historian henkilöistä lähimpänä Jobsin tavoin menestyksekkään yritysjohtajan mallia, osin toki itse vakanssistakin johtuen. Delors’in komission aloittaessa vuoden 1985 alussa oli nk. euroskleroosi täydessä kukassaan. Silloinen Euroopan yhteisö oli rypenyt pitkään omassa toimimattouudessaan, jota 70-luvun talouskriisi oli korostanut entisestään. Kahden ensimmäisen kautensa aikana Delors’in komissio vei menestyksekkästi läpi paitsi EU:n sisämarkkinan luoneen Euroopan yhteinäisasiakirjan (1986) myös Maastrichtin sopimuksen (1992), vieden EY:n/EU:n dynamiikan uudelle tasolle.

Maastrichtin sopimuksen yhteydessä on vaikeaa liioitella Delors’in komission keskeistä roolia Euroopan talous- ja rahalition synnyssä, Eurooppa-neuvoston pyydettyä raportin kyseisen liiton mahdollisuudesta. Nk. Delors’in raporttin esitykset toteutuivat lähes sellaisenaan Maastrichtin sopimuksessa. Professori Amy Verdunin mukaan kyse olisi ollut epistemisestä yhteisöstä, jossa Delors’in komissio toimi luottamusta herättävänä eksperttiryhmänä ja eräänlaisena siltana toistensa motiiveja epäilleiden jäsenvaltioiden välillä.

Kriisi ja aika sen jälkeen

Näistä henkilöistä ainoa elossa oleva ja euron kriisin kannaltakin mielenkiintoisin on Jacques Delors. Ei liene kenellekään kovin yllättävää, että Delors alkuperäisen euroskleroosin purkajana on antanut sivusta vähemmän mairittelevia kommentteja Euroopan johtajien, etunenässä Merkelin ja Sarkozyn, toiminnasta kriisin keskellä.

Tässä mielessä juuri nyt Eurooppa tarvitseekin enemmän Delors’in kaltaisia ”managereita” kuin Spinellin, Schumanin tai Monnet’n kaltaisia visionäärejä. Euron nykyiselle instituutiopohjalle ei voi löytyä innovaatiota, joka ratkaisisi luonteeltaan akuutteja ongelmia vailla kivuliasta fiskaalista sitoutumista. Enemmänkin kyse on koordinaation puutteesta ja päätöksistä, joita äänestäjien ja veronmaksajien pelossa ei haluta tehdä.

Länsimaiden ja Euroopan velkavyyhdin purkaminen on makrotasolla jatkuva ja väistämätön trendi ainakin keskipitkällä aikajänteellä. Kun euroalueen kriisin akuutein vaihe on ohi ja pöly kunnolla laskeutunut, on kuitenkin toivottavaa että myös Spinellin, Schumanin ja Monnet’n kaltainen laajempi, pitkäkantoisempi ajattelu tekee paluun.

P.S. Nykyisen Eurooppa-ministeri Stubbin ja hänen entisen opettajansa Brent Nelsonin toimittama klassikko, The European Union: Readings on the Theory of Practice and European Integration (2003), lienee edelleen yksi parhaita EU:n integraatioteorian perusteoksia. Teos kerää merkittävimmät Euroopan integraatiota koskevat julistukset ja puheenvuorot ja linkittää ne vielä nykyiselläänkin käytävään akateemiseen keskusteluun Euroopan integraatiosta.

P.P.S Jobsin päädyttyä Applen johtoon vuoden 1996 lopulla, oli yhtiö muutamaa euroalueen maata muistuttavassa tilanteessa – silloisilla toimintakustannuksilla yritys kykenisi rahoittamaan toimintaansa kahden kuukauden ajan, sen jälkeen seuraisi konkurssi. Jobs tajusi, kuten professori Richard Rumelt kirjoittaa kirjassaan Good Strategy/Bad Strategy, että yhtiön on pakko karsia kustannuksia rajulla kädellä ja keskittyä sen ydinosaamiseen. Nämä paikoin kivuliaat päätökset mahdollistivat yhtiön huikean innovoinnin ja kasvun yhdeksi maailman suurimmista yrityksistä vain vähän yli kymmenen vuotta myöhemmin.