Ulkopolitiikalla ei voi voittaa, vaan ainoastaan hävitä vaalit. Tämä vanha viisaus varmistui viimeistään eilisen Helsingin yliopistolla järjestetyn presidenttivaalipaneelin jälkeen: Mitään uusia ulkopoliittisia avauksia ei tulla näkemään, ja ehdokkaat tulevat pysymään poteroissaan. Ironista asiassa on tietty se että tulevan presidentin valtaoikeudet rajoittuvat nykyään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ainoastaan Paavo Väyrynen on omaksunut valtakunnan virallisen foliohatun roolin avauksillaan (mm. maailmanvaluutta) ja haastanut Sauli Niinistöä tämän Nato-kannan vilpittömyydestä. Tämä asiapohjainen hiljaiselo verrattuna retoriseen ilotulitukseen tulee ymmärrettäväksi kun pitää mielessä rationaalisten ehdokkaiden – niin yleisen kuin yksittäiset – prioriteetit:

1. Tulla valituksi

2. Olla mokaamatta ja tulla valituksi ensimmäisellä kierroksella.

3. Toteuttaa jumalallinen tehtävä tulla valituksi Suomen kansan johtajaksi.

4. Päästä fiksuna ehdokkaana toisella kierrokselle ohi entisten isojen puolueiden ehdokkaiden.

5. Toivoa ettei puolueelle tule mahalaskua häkellyttävän eduskuntavaalituloksen jälkeen.

6. Kostaa maakuntien kaunaisille satraapeille Linnan-juhlakutsujen avulla.

7. Hoppas att dom ska inte glömma att jag faktiskt kandiderar också.

Kuitenkin joku ehdokkaista tulee valituksi tasavallan presidentiksi ja tulee käyttämään huomattavaa ulkopoliittista valtaa seuraavan kuuden vuoden aikana. Toivon mukaan presidentin aikahorisontti tulee vaalin jälkeen vaihtumaan, Kyllä herra ministeriä mukaillen, seuraavaan perjantaihin selviytymisestä seuraavalle vuosisadalle pääsemiseen. Viime aikaiset esimerkit kuten lähivuosille kaavailtu 10-15 ulkomaan edustuston sulkeminen, varastossa lojuvien maamiinojen tuhoaminen, ja puolustusta alas ajavat säästöt ilman selvää käsitystä mitä varten armeija on edelleen olemassa, eivät ole olleet omiaan kasvattamaan toiveita pari piirua rationaalisemmasta ulkopolitiikasta.

Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja kysyykin Daniel Dreznerin inspiroimana: mitä tulevan tasavallan presidentin tulisi lukea kansainvälisestä politiikasta? Tiettävästi ainoana suomalaisena tähän mennessä VTT Paavo Väyrynen on lukenut Fjodor Dostojevskin kirjallisen tuotannon yhden viikonlopun aikana. On sinäänsä sääli että vaikka Väyrynen pääsisi retoriikallaan toiselle kierrokselle tämä venäläisen sielunelämän itseoppinut tulkki ei kyenne saamaan taakseen kansakunnan maltillista edistysmielistä enemmistöä. Kuitenkin olipa uusi presidentti Sauli Niinistö (kuten vahvasti näyttää), Pekka Haavisto tai Paavo Lipponen Ulkopolitist tarjoaa muutaman ehdotuksen Suomen ulkopolitiikan mahdollisista painopisteistä.

Yli puoli vuosisataa myöhemmin, Max Jakobsonin Diplomaattien talvisota, on edelleen parhaiten kirjoitettuja Suomen ulkopolitiikan historiaa käsitteleviä teoksia. Jakobsonin kirjan pääanti on huomio siitä, että Suomen tulevaisuus riippuu siitä mitä Euroopassa ja maailmassa tapahtuu; viime kädessä pienen valtion ulkopolitiikka oli reagoimista  Berliinissä ja Moskovassa tehtyihin päätöksiin. Henry Kissingerin Diplomacy tarjoaa ehkä luettavimman narratiivin viime vuosisadan kansainvälisestä historiasta. Kissingerin populaarihistoria vilisee ajatuksia päätöksentekemisestä rajoitetun informaation vallitessa. Vanha realistin mukaan ulkopolitiikka ei saisi perustua oletuksiin muiden toimijoiden oletuksista, vaan viime kädessä arvioihimme eri valtioiden käytettävissä olevissa resursseista.

Suomi on saari jonka talous perustuu vientiin. Hyvinvointivaltio rahoitetaan suureksi osaksi vientiteollisuuden avulla, joten vapaakaupan ajamimisen ja kaupan edistämisen tulee olla Suomen ulkopolitiikan keskiössä. Mallia voi tässä ottaa Britannian liberaalikonservatiiviselta hallitukselta. Kuten Juhana Aunesluoman kauppapolitiikan historiasta (Vapaakaupan tiellä. Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikka maailmansodista EU-aikaan) selviää, oli vapaakauppa ja pyrkimys yhdentyä lännen taloudellisiin instituutioihin kylmän sodan aikana erittäin poliittista ja tärkeä osa yrityksessä saavuttaa puolueeton asema. Venäjä on edelleen Suomen tärkein kahdenvälinen suhde, ja sen suurvalta-asema muokkaa suomalaista turvallisuuspolitiikkaa myönnetäänpä sitä tai ei. Hiljattain julkaistu Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimus tarjoaa mahdollisuuden tutustua Venäjän sotilaallisen kapasiteetin ja ajattelun viimeaikaisiin kehityskulkuihin.

Vaikka nykyinen presidentti on painottanut globaalia hallintaa muun ulkopolitiikan kustannuksella ja globaalin hallinnan kehittäminen ei ehkä ole samalla tavalla elintärkeää kuin kauppa- ja turvallisuuspolitiikka, on se silti edelleen paitsi Suomen intresseissä niin myös eettisyyteen ja parempaan maailmaan pyrkivän ulkopolitiikan kannalta tärkeää. Kuitenkin keinovalikoimaa olisi syytä laajentaa. Sen sijaan että Suomi tukee Nicaraguan ja Vietnamin kaltaisia regiimeja, joiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin ja markkinatalouteen on perin kyseenalaista, tulisi kehitysyhteistyö ja vapaakauppa nähdä saman kolikon puolina. Teivo Teivaisen ja Heikki Patomäen pohdintojen lisäksi uudelle presidentille tekisi hyvää tutustua esimerkiksi Johan Norrbergin ajatuksia herättävään Globaalin kapitalismin puolustukseen.

Viimeisenä lukuvinkkinä Ulkopolitist suosittelee Ylen uutisointia siitä kuinka ’presidentin ministeriössä’ paikataan valtionhallinnon tuottavuusohjelmaa puolipalkatuilla korkeakouluharjoittelijoilla ja työelämävalmennettavilla. Jo riittävät lukuvinkit: Pasila, Porilaisten marssi.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=iagm6-riUus]