Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta päätti tiistaina, että Suomi vähentää joukkojensa määrää Afganistanissa noin neljänneksellä. Asiasta uutisoivat muun muassa YLE ja HS.fi. Lähes samaan hengenvetoon kuultiin keskiviikkona, että Suomi lähettää 200 sotilasta Libanoniin osaksi UNIFIL-joukkoja. Julkisuudessa ei ole kuitenkaan keskustelu juuri lainkaan näiden päätöksen perusteluista tai seurauksista.

Samainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (tuttavallisemmin utva) on valmistelemassa Afganistan-selontekoa, joka valmistunee ensi viikolla. Päätökset Suomen joukkoja koskien piti kuitenkin runnoa läpi ennen ensi viikon Afganistan-kokousta Bonnissa. Selontekoa tai ei, keskustelun taso Suomen roolista kriisinhallinnassa ja maailmankansalaisena on ollut viime aikoina ollut olematonta. YLE, HS.fi sekä IL uutisoivat kaikki Suomen päätöksestä kertomatta sen suuremmin miksi. Iltalehti vihjasi että päätöksen myötä Suomen ”kokonaisosallistuminen painottuu – – kehitysyhteistyöhön, siviilikriisinhallintaan ja Afganistanin turvallisuusviranomaisten koulutukseen”, mutta siihen se sitten jäikin. Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli vielä viikkoa aikaisemmin kieltäytynyt kommentoimasta koko asiaa – nyt kun päätös vihdoin tuli julki, esiteltiin se alle kahdeksassa minuutissa varsin kiusallisen oloisessa tiedotustilaisuudessa (video tilaisuudesta täällä).

Kysymyksiä on paljon: miksi Suomi on Afganistanissa? Mitä tavoitteita Suomella on? Miten ne aiotaan saavuttaa? Viime viikkojen aikana on puhuttu asevelvollisuudesta – aiheesta, joka herättää usein tunteita mutta harvoin raa’an analyyttistä keskustelua. Kansainvälinen kriisinhallinta puolestaan ei tunnu herättävän minkäänlaisia tunteita puolesta tai vastaan. Halonen kommentoi Afganistanin tilannetta huokaisemalla että ”voisihan sitä toivoa, että siellä Afganistanin päässä olisi selkeämpi kuva. Se nyt on mitä on”. Voisihan sitä myös toivoa, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa varsinkin näin presidentinvaalien alla olisi virkeämpää, mutta se nyt on mitä on. Kaikessa hiljaisuudessa vedettiin Kosovosta 200 KFOR-sotilasta, eikä päätös lähettää 200 sotilasta Libanoniin sekään tuottanut montaa puheenvuoroa (Ulkopolitistin juttu aiheesta täällä). Nyt Afganistanin joukkoja ollaan ajamassa alas, eikä iltapäivän uutinen pysy nettihesarin etusivulla muutamaa tuntia kauempaa.

Mitä Suomen osallistuminen Afganistanissa, Libanonissa tai Kosovossa siis merkitsee? Miksi näissä paikoissa ollaan ja mitä näillä operaatioilla yritetetään saavuttaa? Kriisinhallinta –  oli se sitten sotilaallista tai ei – sekä kehitysyhteistyö ovat aina sekoitus lähettäjämaan intressejä ja moraalisia näkemyksiä. Näiden suhde saattaa vaihdella rajustikin: Yhdysvallat esimerkiksi taistelee Afganistanissa kansallista Taleban-liikettä vastaan  kansainvälisten turvallisuusintressiensä vuoksi. Libya-operaatiolla Yhdysvallat puolestaan haluaa ilmaista jonkinlaista solidaarisuutta Libyan kansalaisia kohtaan, jonka voi mieltää eettiseksi syyksi. Vaakakupissa tosin painaa todennäköisesti enemmän solidaarisuus NATO-liittolaisia (Britannia ja Ranska) kohtaan.

Myös Suomen syyt osallistua kansainväliseen kriisinhallintaan Afganistanissa ovat sekoitus intressejä, moraalisia velvoitteita sekä imagosyitä. Hallitusohjelmassa mainitaankin nämä kolme sivulla 22: ”osallistuminen kriisinhallintatehtäviin tukee turvallisuuden ja vakauden palauttamista kriisitilanteissa, vahvistaa omaa puolustuskykyämme ja lisää maamme painoarvoa kansainvälisessä politiikassa”. Koska terrorismi ei ole Suomen turvallisuusuhista päällimmäisin, on Suomen Afganistanin-operaatiossa enimmäkseen kyse eettisistä motiiveista ja imagokysymyksistä. Turvallisuuden puuttesta johtuvat sosiaaliset ongelmat kuten heikko koulutuksen taso kaupunkien ulkopuolella sekä Talebanin raaka suhtautuminen naisten oikeuksiin ovat moraalisia syitä olla Afganistanissa. Se, että saadaanko näitä ongelmia ratkaistua onkin sitten aivan eri kysymys – puhumattakaan siitä, että mikä Suomen ja kansainvälisen yhteistön vastuu ongelmien ratkaisemisessa tulisi olla. Näistä elintärkeistä kysymyksistä ei kuitenkaan nähtävästi käydä juurikaan julkista keskustelua.

Kyyninen selitys keskustelun puutteelle on, että Suomi todennäköisesti kokee, että pienenä maana sen tulee osallistua kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin suureksi osaksi imago- eli kunniasyistä. Ja jos tekee jotain imagosyistä, on lopputuloksella paljon vähemmän väliä kuin jos sen tekee aidosti eettisistä syistä. Jos ensisijainen tarkoitus on viestittää kansainväliselle yhteisölle, että kannamme kunnon maailmankansalaisena vastuumme kriisinhallinnasta, ei itse kriisihallinnan toimivuudella ole niin paljoa merkitystä – se, että toimiiko Afganistanin operaatio on toissijaista. Tätä näkemystä tukee ensinnäkin se, että Suomi päätti joukkojen vähentämisestä samaan aikaan kuin Ruotsi ja Saksa – jos muutkin vähentävät, on sosiaalisesti hyväksyttyä tehdä itse samoin. Toiseksi, Suomi on ollut paljon mieluummin osallistumassa kriisinhallintatehtäviin riskittömillä alueilla, kuten Tsadissa ja Somalianmerellä, kuin esimerkiksi Libyassa tai Afganistanissa.

Kun päätöksiä julkistetaan, tulee ne sitoa laajempaan kontekstiin. On kummallista, että sekä ulkoministeri Tuomioja että puolustusministeri Wallin vetivät aiheen läpi ilmoitusluontoisesti, puhumatta lainkaan pitkän tai edes lyhyen tähtäimen strategiasta. Keskisuomalaisen pääkirjoitus aiheesta (ainoa pääkirjoitus, joka ottaa aiheeseen kantaa, eikä sekään kovin syvällisesti) huomauttaakin, ettei ” Suomen osallistumisella [ISAF-operaatioon] ole ollut selkeää päämäärää”. Toki tiedotustilaisuudessa mainitaan, että päätös toteuttaa jo hallitusohjelmassa sovittuja asioita (joka on totta), mutta epäselväksi jää päätöksen vaikutus tavoitteiden saavuttamisessa – tai edes mitä tavoitteet ovat.Tässä esitetty näkemys on tietenkin vain yksi tapa selittää Suomen roolia kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Olisi siis varsin suotavaa, että ensi viikolla julkistettava Afganistan -selonteko tuottaisi kommentteja aiheesta. Jos näin ei käy, on tarjolla onneksi tämänkaltainen blogi jonka tarkoitus on herätellä keskustelua ja toimia alustana puheenvuoroille . Ensi viikkoa odotellessa voi lukea esimerkiksi UPI:n Charly Pasternakin raportin Suomen Afganistan-politiikasta.