Arabikeväänä tunnettujen kansannousujen ja vallankumouksellisen mielialan leviäminen on radikaalisti mullistanut Lähi-idän maita. Muutosten nopea tahti on synnyttäyt haasteita sekä paikallisille että alueellisille toimijoille. Tilanne on hankala etenkin Euroopan unionille, jonka aiemmasta aluepolitiikasta on arabikevään myötä paljastunut vakavia puutteita. Nämä puutteet ovat merkittäviä, mutta tulevaisuuden kannalta huolestuttavinta on EU:n kyvyttömyys reagoida muutoksiin.

Yleisesti ottaen EU:n Lähi-itä-politiikka on pyrkinyt alueen vakauttamiseen kahden erillisen tavoitteen kautta. Pitkällä tähtäimellä tavoitteena on ollut luoda vapaa ja demokraattinen Lähi-itä, joka saavutetaan EU:n edistämän taloudellisen ja yhteiskunnallisen avautumisen kautta. Toisaalta lyhyellä tähtäimellä tavoitteena on ollut epävakauden ehkäiseminen Lähi-idässä. Sillä nopeat muutokset voivat johtaa epävakauteen ja turvallisuusriskeihin, EU on pyrkinyt edistämään hallitua demokratisaatioprosessia alueella. Tämän politiikan puutteista on kirjoitettu paljon jo ennen arabikevättä. Toisaalta demokratia esitetään ihmerohtona yhteiskunnan syviin rakenteellisiin ongelmiin, mutta samanaikaisesti pelätään demokratian johtavan islamististen puolueiden voittoon. Toinen merkittävä kritiikin kohde on, että politiikkansa toteuttamisessa EU on nojannut yhteistyöhön epädemokraattisten hallintojen kanssa etenkin islamistisen terrorin ehkäisyssä. Koska vakaus on asetettu tärkeimmäksi tavoitteeksi, EU:n pyrkimys hallittuun demokratisoitumiseen on tuottanut vain vaatimattomia tuloksia.

Arabikevät on pyyhkäissyt pohjan tältä toimintamallilta ja on aiheuttanut EU:n kammoamia nopeita muutoksia lyhyellä aikavälillä. EU:n politiikka ei ole osoittautunut riittävän joustavaksi kyetäkseen hahmottamaan näin nopeita tapahtumia, saati muuttamaan niitä. EU:n reaktiot itse protesteihin ja niiden vaimentamisyrityksiin ovat olleet sekavia ja yltiövarovaisia: jokaisen maan kohdalla reaktio on ollut erilainen, ja yleisestikin protesteihin suhtaudutaan varautuneesti. Reaktion sekavuuden taustalla ovat jäsenmaiden väliset erimielisyydet ja EU:n ulkosuhdehallinnon pirstaloituminen. Lisäksi halua toimia on jatkuvasti lamauttanut kyvyttömyys hylätä aikaisempi yhteistyömalli. Syyrian repressiota on ollut suhteellisen helppo vastustaa, mutta tilanne on paljon hankalampi Tunisian kaltaisissa maissa, joiden kanssa yhteistyö on ollut paljon tiiviimpää.

EU:n politiikan hajanaisuus näkyy hyvin Libyan sisällissodan käsittelyssä. Huomioitavaa on, että YK ja Nato olivat pääkeskustelufoorumit Libyan kriisin aikana – EU taas jäi täysin sivuun. Etenkin Naton aktiivinen rooli on yllättävä, sillä vaikka samat jäsenmaiden väliset ristiriidat ovat läsnä Natossakin, se kykeni ohittamaan nämä esteet. EU vältti poliittiset riskit ja omaksui neutraalimman roolin, enimmäkseen välittämällä humanitaarista apua. Jopa suhteellisen yksinkertaisessa asiassa, kuten Libyan kapinallishallinnon tunnustamisessa, EU ei löytänyt yhtenäistä linjaa. Tämä onnistui vasta Tripolin valloituksen jälkeen, sodan jo lähes päätyttyä.

Uusien visioiden puuttuessa käytännön tulos on ollut, että EU on vetäytynyt Lähi-idän politiikasta. Tämä on lyhytnäköistä, sillä uudet alueelliset dynamiikat määrittelevät seuraavan vuoden aikana sen, mitä arabikeväästä seuraa. Juuri nyt EU:lla olisi oiva mahdollisuus luoda arabikevään vanavedessä uusi aluepolitiikka, joka korjaisi aikaisemman virheet. Tähänastiset ehdotukset ovat olleet puhtaasti kosmeettisia. EU:n keväällä ehdottama elävöitetty yhteistyö vain paketoi tutun demokratisointiretoriikan ja talous-yhteiskunnalliset keinot uuteen asuun – toimivat implementaatiokeinot ja EU:n politiikan yhdenmukaisuus edelleen uupuu. EU:lla ja jokaisella sen jäsenmaalla on tarvetta peiliin katsomiseen. Ripeää toimintaa tarvitaan, sillä arabikeväästä kumpuavien turvallisuusuhkien kasvaessa Syyriassa ja muualla on tärkeää, että EU:lla on järkevä kanta niihin.