Hiski Haukkalan äskettäin ilmestynyt teos, Suomen Muuttuvat Koordinaatit (Gummerus, 2012), on varsin kunnianhimoinen projekti. Se pyrkii antamaan oman kertomuksensa yhtäältä Suomen historiallisista ulkopoliittisista linjoista ja kertomuksista, ja toisaalta kansainvälisen politiikan merkittävimmistä kehityksistä 2000-luvulla, sekä niistä käytävistä debateista. Herkuleen tehtävän tästä tekee se, että kirjalla on mittaa vain 197 sivua.

Kuten jokainen alan kirjallisuutta lukenut tietää, laajoihin kertomuksiin perustuva kirjallisuus on kunnianhimoista, mutta varsin ongelmallista. Omilla tahoillaan tämän on saanut huomata mm. Francis Fukuyama, Samuel Huntington, ja lähitulevaisuudessa  myös Fareed Zakaria. Kukaan ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija, olla oikeassa kaikesta koko ajan tai omata maagista reseptiä tulevaisuuden ennustamiseksi laajalla mittakaavalla. Kansainvälinen politiikka ei ole luonnontiedettä, tapahtumat eivät etene mekaanisesti, ja muuttuvia tekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Kristallipalloon katsoneiden Fukuyaman ja kumppaneiden kohtalo odottanee osaltaan myös Haukkalaa.

Toisaalta, kansainvälispoliittisten ilmiöiden ennustaminen ei ole kirjan keskeisintä tai vahvinta antia (Haukkalan argumentit esitellään mm. täällä ja täällä). Keskeistä sen sijaan on se, että teos tutustuttaa lukijansa kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin, tuoden esiin argumentteja puolesta ja vastaan, ennen kirjoittajan oman näkökulman esittelemistä. Ei ole kovin montaa suomalaista kirjaa, joka käsittelisi saumattomasti kaikkia kirjassa mainittuja teemoja.  Vaikka kyseessä ei ole akateeminen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä – se ei tee interventioita kansainvälisen politiikan keskeisimpiin debatteihin – Haukkalan teoksen merkittävyys tulee sen pyrkimyksestä tehdä interventio Suomen kansainvälispoliittiseen keskusteluun (ja kuten tämä Suomen tunnetuimmalta poliittiselta foorumilta poimittu lanka tietää kertoa, interventio on todella tarpeen).

Tietotaitonsa ulkomailla saaneen kansainvälisen politiikan puoliammattilaisen näkökulmasta syitä tähän on kolme.

Ensiksi, Haukkala tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen Suomen ulkopoliittiseen historiaan ja kertomuksiin (pääkohdat näkyvissä täällä), joka on erinomainen lähtökohta Suomen ulkopoliittiseen historiaan tutustuvalle lukijalle.  Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin jäi ainakin tämän arvostelijan päähän. Onko Suomessa realistinen ajattelu monopolisoitu pienvaltiorealistien – jonka keskeisenä tekijänä on puolueettomuuspolitiikka – toimesta, vai löytyneekö Suomesta Rudolf Holstin reunavaltiopolitiikan hengessä  traditionaalisia tasapainottelupolitiikan kannattajia, esimerkiksi maan upseerien tai transatlantistien keskuudessa?

Toiseksi, Haukkala tarjoaa varsin asiantuntevan luonnehdinnan Suomen kansainvälispoliittisesta keskustelusta – joka kuulostaa varsin tutulta. Kansainvälispoliittisen epävarmuuden ympäröimässä Suomessa on käännytty sisäänpäin. Kansainvälisistä ilmiöistä tai ulkopolitiikasta ei puhuta, ja sekin vähä keskustelu mitä käydään, käydään etupäässä puoluepoliittisista lähtökohdista.  Ilman näiden faktojen tiedostamista, keskustelu tuskin muuttuu.

Viimeiseksi, Haukkalan kirja tarjoaa interventionsa tavalla, joka avautuu myös laajemmalle lukijakunnalle. Turha jargon ja teoriaan viittailu on vältetty, ja kirjan sävy on paikoitellen keskusteleva. Akateemisesta ylemmyydentunteesta – mikä on monen kirjoittajan ajoittainen kuolemansynti, allekirjoittanut mukaan luettuna – ei ole tietoakaan. Tämä auttaa Haukkalan argumenttien leviämistä valtionhallinnon ja akateemisten kuplien ulkopuolelle, sillä keskustelun mediassa sekä kansalaisten keskuudessa tulee myös muuttua, ja kirjan tyyli edistää tätä tavoitetta.

Uudenlaisen keskustelun synnyttäminen vaatii paljon. Muuttuvan maailman käsittely edellyttää tarkkaa, analyyttista tietoa. Vaikka Haukkalan kirja ei välttämättä edusta parasta mahdollista lähdettä Yhdysvaltain, Kiinan, Venäjän tai valtiokeskeisen kansainvälispoliittisen järjestelmän muutoksiin, se on tällä hetkellä lähes korvaamaton perusteos ihmisille, joilla ei ole aikaa, halua, tai mielenkiintoa seurata kaikkia debatteja kirjan teemoihin liittyen. Keskustelun muuttaminen vaatii myös tietoisuutta Suomen keskustelun esteistä, jotta ne voidaan ylittää. On kyse siten eurokriisistä, Venäjän voimistuvasta ulkopoliittisesta käyttäytymisestä tai Yhdysvaltain asteittaisesta vetäytymisestä Euroopan alueelta, Suomen pitää olla tietoinen ympärillä tapahtuvista muutoksista, ja uudistaa omaa kansainvälistä poliittista keskusteluaan sekä käyttäytymistä niiden pohjalta, mikäli se haluaa jatkaa ”menestystarinaansa.”

Loppupelissä tämä interventio on se, mikä tekee Haukkalan teoksesta arvokkaan teoksen, ja oikeuttaa sen saaman huomion (mm. yhdeltä varsin nimekkäältä tukijalta). Suomen Muuttuvat Koordinaatit on hyvä aloitus ja interventio uuden keskustelun synnyttämiseksi.  Mutta eittämättä se vaikein osuus on vielä edessä, intervention tulee myös saavuttaa tavoitteensa. Julkisen keskustelun muuttaminen saattaa kuulostaa Sisyfokselle sopivalta tehtävältä, mutta se on välttämätöntä.   Tätä silmällä pitäen Haukkala olikin perustanut kirjan nimeä kantavan blogin, jonka tavoitteena on edistää uudenlaista kansainvälispoliittista keskustelua.  The Ulkopolitist suositteleekin kaikille lukijoillensa niin kirjaan kuin blogiin tutustumista.