(Huomioithan, että tämä artikkeli on 12 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Vladimir Putin ja Kremlin kirous

Synkeä yksinpuhelu | 15.02.2012

Vladimir Putinista tullee Venäjän seuraava presidentti 4. maaliskuuta, vaalin ensimmäisellä kierroksella. Hän on ylivoimaisesti suositumpi kuin kukaan kesyistä vastaehdokkaistaan -muita ei päästetty ehdolle- ja virkamieskoneistolla on insentiivi varmistaa että pomo saa yli puolet äänistä kuten jo näimme tapahtuvan marraskuussa duuman vaalissa. Räikeä vaalivilppi on johtanut eksponentiaalisesti kasvaneihin mielenosoituksiin Moskovassa ja suureen rakenteelliseen muutokseen venäläisessä politiikassa: keskiluokan politisoitumiseen (Ulkopolitist, 9.1.). Oikea kysymys onkin kuinka kauan Putinilla on aikaa jäljellä, ja mitä tapahtuu hänen jälkeensä (Economist, 11.2.). Vaikka Putin ei haluaisi asiaa tiedostaa, hänen liittolaisensa tietävät että kulunut vuodenvaihde on vanhan tsaarin lopun alku. Heillä on yhteinen ongelma; varmistaa oma valta, vapaus ja kerätty omaisuus. Tämä ongelma tekee Putinista käytännössä Kremlin vangin ja demokraattisesta vallanvaihdosta hyvin epätodennäköisen.

Vaalit venäläiseen tapaan

Itse vaalien asetelma on masentavan yksinkertainen. Ehdokkaista Gennadi Zjuganov (kommunistit), Vladimir Zirinovski (liberaalidemokraatit) ja Sergei Mironov (Oikeudenmukainen Venäjä) edustavat duuman kesyjä oppositiopuolueita, jotka ovat ylläpitäneet demokratian vaikutelmaa. Miljardööri Mihail Prohorov (sitoutumaton) on ainoa poliittinen untuvikko tässä kaartissa. Ainoastaan Zjuganov, jonka Jeltsin voitti täpärästi 1996, saattaa päästä yli 10% prosentin eikä kenestäkään ole haastajaksi Putinille joka on jo ilmoittanut ettei osallistu vaaliväittelyihin. Tämän vuoksi heidät on päästetty ehdolle, toisin kuten esimerkiksi Liberaalipuolue Jablokon veteraanipuheenjohtaja Grigori Javlinsky. Zjuganov on kunnostautunut  duuman hovinarrina ja äärinationalistisena populistina. Prohorovilla ei taas ole oikeaa kannatuspohjaa edes Moskovan keskiluokan keskuudessa, jossa hänet nähdään Kremlin suosimana vaarattomana liberaalina varaventtiilinä. Hallintokoneisto ja valtionmedia on valjastettu Putinin presidenttiehdokkuuden taakse. Putin saattaisi hyvin voittaa tämän surullisen  joukon ensimmäisellä kierroksella ilman vaalivilppiä, sillä hänen henkilökohtainen kannatuksensa on huomattavasti Yhtenäistä Venäjää suurempi. Tulosta kuitenkin tuskin jätetään sattuman varaan.

Eläkevakuutus

Jotta voimme ymmärtää Venäjän vuoden 2008 ja 2012 presidentinvaalien dynamiikkaa, meidän kannattaa palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Pietariin ja 1990-luvun alun villeihin vuosiin, jolloin nuori virkamies Vladimir Putin toimi kaupungin kansainvälisten asioiden päällikkönä. Virka toi Putinin usein Suomeen, erityisesti ystävyyskaupunki Turkuun, jossa hän tapasi myös Suomen silloisen ulkoministerin Paavo Väyrysen (kuten Väyrynen on vaatimattomana miehenä usein huomauttanut). Olennaisempaa on kuitenkin että Putin vastasi lupien myontämisestä kansainväliseen raaka-ainekauppaan. Clearing-kaupanteon tarkoituksena oli saada ruokatarvikkeita vastineeksi ulkomaankaupasta. Ruokaa saatiin kuitenkin paljon odotettua vähemmän ja välittäjäfirmat ansaitsivat 34 miljoonan dollarin bonukset (St Petersburg Times, 29.7.2005). Kaupunginvaltuuston selvitys tammikuulta 1992 totesi 11 miljoonan dollarin katoamisen kirjanpidossa. Raaka-aineita oli jossain tapauksissa myyty 2000 kertaa maailmanmarkkinahintaa halvemmalla. Putinia syytettiin asiakirjojen pimittämisestä, ja raportti suositteli hänen erottamista ja syyteharkintaa.  Putinin mentori, pormestari Anatoly Sobchak piti huolta suojatistaan (American Foreign Policy Council, 17.3.2000); asia ei koskaan edennyt ja on unohtunut.

Putin ja hänen tukijansa kuitenkin tietävät hyvin että heidän vapautensa ja vaurautensa riippuu vallan säilyttämisestä. Tämä on vuoden 1999 vallanvaihdon ja 2004 vuonna alkaneen Jukos-oikeudenkäynnin opetus. Jeltsinin terveyden murtuessa tämän lähipiirin piti hankkia uusi presidentti joka säästäisi heidät korruptio-oikeudenkäynneiltä ja turvaisi 1990-luvulla hankitun entisen valtio-omaisuuden. Rentier-taloudessa valtion hallitseminen tarkoittaa mahdollisuutta hallita sen raaka-ainatuloja, ja jakaa niitä omille tukijoille luovan kirjanpidon avulla. Putin ei halua päätyä Hodorkovskiksi Hodorkovskin tilalle viettämään eläkepäiviään pakkotyöleirille Siperiaan. Putinin hallinnon omat toimet antavat oivan esimerkin siitä kuinka päästä eroon vanhasta eliitistä, ottaa haltuunsa näiden keräämä omaisuus ja hankkia kansansuosiota heidän kustannuksellaan. Tilanne on enemmän tai vähemmän sama kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa (Baltiaa lukuunottamatta): Ukrainassa entinen pääministeri Julia Timoshenko on päätynyt vankilaan länsimaiden tuomitseman korruptio-oikeudenkäynnin seurauksena. Georgian uusi oppositiojohtaja miljardööri Bidzina Ivanishvili lupasi ensityökseen toimittaa Mikheil Saakashvilin linnaan korruptiosta. Tämän vuoksi demokraattinen ja todellinen vallanvaihto on henkilökohtainen riski, jota tulee välttää. Tämän vuoksi Putin päätyi epäkarismaattiseen vanhaan ystäväänsä Dmitri Medvedeviin 2008, toimimaan eräänlaisena harmittomana maatalouslomittajana. Medvevilla ei ollut taustaa turvallisuuspalvelussa -toisin kuin ennakkosuosikki varapääministeri Sergei Ivanovilla- ja hän ei saavuttanut itsenäistä kannatusta valtaeliitin tai väestön keskuudessa.

Jäljet pelottavat

Arabikevät on lisännyt valtaeliitin paranoiaa ja huolta omasta tulevaisuudestaan. Putinia ei ole vaikea kuvitella Robert Mugaben tilalle pikaruokaketju Nandosin hilpeän nostalgiseen mainokseen. Tämä psykologinen paine auttanee osaltaan selittämään Venäjän päätöstä kaataa maltillinen Syyriaa-koskeva päätöslauselma, joka tulee heikentämään maan arvovaltaa erityisesti Lähi-idässä. Venäjän perustuslakituomioistuimen presidentti Valery Zhorkin kirjoitti 26. tammikuuta että ’Länsi jahtasi Milosevicia, Saddamia ja Gaddafia. He ovat kaikki kuolleita. Länsi tulee hoitamaan Assadin, ja käymään meihin käsiksi. — Länsi tukee pahanlaatuista demokratialiikettä Venäjällä saadakseen tekosyyn interventioon ja kansakuntamme tuhoamiseen.’ Pavel Felgenhauer toteaa että Assadin suojeleminen ei palvele Venäjän vaikutusvaltaa Lähi-idässä. Kuitenkin Venäjän valtaeliitti ei ole suojaamassa klienttiään vaan itseään (Eurasia Daily Monitor, 2.2.2012). 3. helmikuuta, päivää ennen viimeisintä suurta mielenosoitusta Moskovassa, Putinin avustaja Dmitri Peskov kertoi (NY Times, 3.2.2012) tiedustelupalvelun tienneen jo ’kaksi kolme vuotta sitten’ että duuman vaaleja syytettäisiin epärehelliseksi. Tämä poliittinen epävakaus on Washingtonin aikaansaannosta. Peskov antoi myös mielenkiintoisen ennustuksen että ’sama skenaario tulee toistumaan myös 4. maaliskuuta jälkeen’. Sama topos jatkui seuraavan päivän pro-Putin varjomielenosoituksessa, joka oli valtiotelevision ykkösuutinen ja jossa osoitettiin sormella erityisesti Yhdysvaltojen uutta lähettilästä Michael McFaulia ja kannettiin ’Ei oransseille vallankumouksille’ ja ’Emme tarvitse arabikevättä!’ kylttejä (NY Times, 4.2.2012).

Selviytymisen logiikka

Mitä maaliskuussa sitten tulee tapahtumaan, sen jälkeen kun Putin valitaan ensimmäisellä kierroksella? Oppositio ei tule luultavasti hyväksymään tulosta ja seurauksena on iso mielenosoitus, ainakin Moskovassa. Iso kysymys on alkaako hallinto käyttää nykyistä kovempia otteita opposition hajottamiseksi, jos mielenosoitukset jatkuvat ja protestimieliala kasvaa. Kreml valmistelee – näennäistä – uudistusohjelmaa, jonka Putin voi esitellä heti kautensa alussa. Useat ministerit tulevat saamaan kenkää, heidän joukossa ehkä myös Medvedev. Kuitenkin Putin on luultavasti menettänyt Moskovan ja Pietarin keskiluokan kannatuksen lopullisesti. Nykyhallinnon kannatus on laskemassa vääjäämättömästi myös hiljaa rappeutuvalla maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa (NY Times, 9.2.2012); suuren enemmistön mielipiteillä ei ole kuitenkaan väliä. Virkamieseliitin ja armeijan – joiden tuki on korvaamaton kansansuosion laskiessa – uskollisuus tullaan ostamaan jatkossakin investoinneilla maanpuolustukseen ja valtioyhtiöiden läänittämisellä. Niin kauan kuin Putinilla on näiden viiteryhmien tuki, hän on turvassa. Hodorkovski ainakin on tämän oivaltanut kirjoittaessaan että ’Kudrinia ja hänen kollegojaan ei saa torjua. Putin voi nähdä heidät alaisinaan, mutta meidän tulee nähdä heidät kanssakansalaisina (Economist, 11.2.2012).’ Kuitenkaan niin kauan kun Putin ja tämän tukijat eivät voi varmistua syytesuojasta, heillä ei ole kannustimia vallanvaihtoon vapaiden vaalien kautta. He voisivat saada tämän varmuuden vain jos Venäjällä olisi onnistunut esimerkki demokraattisesta vallanvaihdosta. Sellaista ei kuitenkaan löydy maan historiasta. Sekä nykyhallinnolla että oppositiolla ei ole insentiivejä luottaa toistensa sanaan; peliteorian Prisoner’s dilemma soveltuu hyvin Venäjän nykytilaan. Maan instituutiot ovat niin kehittymättömät että politiikasta voisi tulla toistuva peli. Hallinnon omat teot muistuttavat siitä mitä vallattomalle voi käydä maassa, jossa ei ole riippumatonta oikeusvaltiota. Putin on itse luomansa järjestelmän vanki.


Kommentit

[…] että Venäjällä vallasta ei voi turvallisesti luopua. Nemtsovin murha koventaa tätä nollasummapeliä entisestään, näyttämällä miten vallattomalle voi käydä. Ainoastaan värivallankumouksen […]


[…] Post-neuvostoliittolaisessa politiikassa sekä panokset että mahdolliset voitot ovat huomattavasti länsimaalaista varianttia suurempia. Kuten Anders Åslund kirjoittaa Foreign Policyssa, Janukovitsin hallinnon talouspolitiikka on johtanut Ukrainaa kohti akuuttia taloudellista kriisiä, jonka takia maa tarvitsee pikaisesti rahoitusta joko lännestä –IMF:ltä, ja EU:ltä– tai sitten vaihtoehtoisesti Venäjältä. Irrationaaliselta vaikuttava talouspolitiikka tulee ymmärrettäväksi kun kansallisen ja regiimin edut erotetaan toisistaan. Janukovitsin hallintoa lähellä olevat tahot ovat ostaneet valtionyhtiöitä halvalla ja kansallisen energiayhtiön Naftogazin kirjanpito ei tunnu täysin täsmäävän. Janukovitsin ja hänen rinnallaan vaurastuneiden henkilöiden on loogista olettaa että mikäli oppositio pääsee valtaan, on todennäköistä että he menettäisivät omaisuuttaan ja ehkä vapautensa. Hankkiutuihan Janukovits itse eroon pääkilpailijastaan Julija Timoshenkosta 2011 lännessä laajalti poliittiseksi tuomitulla oikeudenkäynnillä, jossa entinen pääministeri tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankilaan vallan väärinkäytöstä. Tämä sama vangin ongelman dynamiikka, jossa regiimin vapaus ja vauraus on sidoksissa vallassa pysymiseen on voimassa Venäjällä ja muissa entisissä Neuvostoliiton aluetasavalloissa Baltian maita ja mahdollisesti Georgiaa ja Moldovaa lukuunottamatta, kuten The Ulkopolitist on aiemmin kirjoittanut. […]


[...] että Georgia onnistuu pääsemään yli post-neuvostoliittolaista politiikkaa vaivaavasta ‘vangin dilemmasta‘. Kuinka paljon Ivanishvilin voitto tulee sitten muuttamaan Georgian suuntaa? Tässä [...]


[...] funktiota. Näin on etenkin aikana jolloin Venäjän eliitin valtasysteemi kohtaa merkittävää sisäistä painetta ja ulkoista kritiikkiä. Suomen tapauksessa retoriikan funktio on vain [...]


[...] miksi Putin ja hänen liittolaisensa eivät tule suostumaan oikeaan demokraattiseen vallanvaihtoon (15.2.2012 Ulkopolitist). Videossa entinen pääministeri Putin vastaa oikeussalin häkissä syytöksiin korruptiosta ja [...]


On todella hienoa saada positiivista palautetta asiantuntijalta. Ekho Mosvki on näköjään eilen julkaissut aika hauskan (ja näköjään hermoon osuneen kun päätoimittajalle on tullut sanktioita) Prisoner's Dilemma -teemaan liittyvän 'Talviyön unelma' videon: http://echo.msk.ru/blog/falkones/858691-echo/ Itselle Prisoner's Dilemma tuli vahingossa mieleen käyttämäni 'Kremlin vanki' metaforan kautta. Kun asiaa ajattelee se ei sovellu tähän tapaukseen koska win-win (4,4) ruutua ei ole olemassa, toimijat eivät tee päätöksiään eristyksissä toisistaan ja päätöksiä ei tehdä samanaikaisesti vaan aikajatkumossa. Oppositio on myös kovin hajanainen, ja kahden toimijan malli ei ehkä sovellu tähän. Tuntuu siltä että kyseessä on selvästi nollasummapeli, jossa voittaja ottaa kaiken. Näin ollen instituutiot -vaikka niitä olisi olemassa- eivät voi auttaa toimijoita löytämään kaikkia hyödyttävän ratkaisun. Toisin sanoen neorealismi tuntuu pätevän ja rationaalisin ratkaisu on vallan maksimointi. Valta tuntuu Venäjällä olevan joko-tai kategoria, joten jatkumon hivuttaminen ei onnistu. Hegemonin/monopolin kannattaa estää järjestelmän luonteen muutos. Chicken on mielenkiintoinen ajatus, mutta onko crash (0,0) ruutua olemassa tässä tapauksessa? Chicken voisi soveltua paljon paremmin kuin PD jos ottaa aikajatkumon, tekisi toimijat tietoiseksi toistensa valinnoista, ja toistensa luonteesta (riskipelaaja vai nörtti). Paras taktiikka pelissä jossa on aikajatkumo ja tekijät ovat tietoisia toistensa valinnoista on viestittää olevansa hullu jollain konkreettisella eleellä, joka sitoo omaa neuvotteluasetelmaa merkittävästi. Kuten heittämällä ratin ulos auton ikkunasta (tai tekemällä mitä Deng teki Pekingissä 1989). Tämän jälkeen toinen osapuoli voi vain väistää. Tavallaan voisi ajatella että menossa on extended trust game, jos ajattelee yksittäisenä pelitapahtumana vaaleja jossa X:llä on mahdollisuus pelata joko reilusti tai falskata. Ja Y:llä on sen jälkeen mahdollisuus valita protestoidako vai olla hiljaa ja uskoa X:n lupausta että ensi vaalit ovat reilut. Mutta jos katsoo aikaisempia pelejä niin on aika selvää mikä on seuraavan pelin tulos. Sitten kustannuksien määrittely vaikuttaa pelin luonteeseen merkittävästi. Niin kauan kun X pystyy tavalla tai toisella hallitsemaan Y:tä tarpeeksi halvalla omaksuttua taktiikkaa ei kannata vaihtaa. Y:n kannattaa jatkaa protestointia niin kauan kunnes protestoinnin rajahinta nousee liian korkeaksi. Venäjän tapauksessa protesteista voidaan tehdä kalliita ja niiden hallitseminen pysyy halpana, koska suurvalta voi aika pitkälle viitata kintaalla eripuraiselle Lännelle, joka tarvitsee Venäjän yhteistyötä Keski-Euroopan lämmittämiseksi ja ISAFin ruokkimiseksi. Mieleeni tuli äskettäin kurssilukemistona ollut James Fearonin artikkeli 'Rationalist Explanations for War' (International Organization, summer 1995, jossa on Talvisota yhtenä esimerkkinä), jossa väitetään että pelkkä kansainvälisen anarkian olotila ei riitä sotien syttymiseen vaan siihen tarvitaan joko informaatioepäsymmetriaa tai commitment-ongelmaa. Jos ajattelee että Venäjän poliittinen järjestelmä on melko Hobbesilainen.. molemmilla osapuolilla on insentiivi bluffata, näyttääkseen olevansa tosissaan joka voi johtaa tahattomaan konfliktiin. Commitment-ongelma on myös todella akuutti kun häviäjä voi menettää kaiken, eikä hänellä ole mitään insentiiviä uskoa toista osapuolta kun katsoo menneitä pelejä. Kirjoitit naulankantaan: 'Pitäisin kuitenkin materiaalisten etujen lisäksi olennaisena Putinin persoonaa ja henkilöhistoriaa: hän ei ole pelkuri eikä quitter; hän tuskin jättää leikkiä sikseen, jos panokset kovenevat. Onko bailaavalla kansannousulla samaa asennetta pusakoissaan? Jää nähtäväksi, arvelen, mutta pahoin pelkään heidän olevan sen heikomman astian.' Vertauksesi Chickeniin, jossa on riskipelaaja/nörtti asetelma, lienee valitettavan osuva malli.. kun se liittää peliin pelaajien luonteet. Käsittääkseni Putin oli Dresdenissä 1989. Yritin käsitellä aihetta konstruktivistisemmasta näkökulmasta aiemmassa Kommersant Vlastista inspiroituneessa tekstissä: http://ulkopolitist.wordpress.com/2012/01/09/vladimir-putin-ja-venaja-2012-kaksi-rinnakkaista-todellisuutta/ Toivottavasti olemme väärässä.


Sangen oivaltava ja terävä analyysi. Huvittavaa, että blogi päättyy peliteoriaviittauksiin, sillä juuri tovi sitten itse vertasin Venäjän nykytilannetta game of chickeniin tviitissäni (@HiskiHaukkala). Mielestäni se paremmin vangitsee sen tosiseikan, että kyseessä on non-cooperation game: osapuolten toiveet eivät ole nähdäkseni mitenkään sovitettavissa samaan voittomatriisiin - tilanne voi laueta vain jomman kumman osapuolen heittäessä ns. hanskat tiskiin. Olen melko varma, osin blogissa mainittujen seikkojen takia, että näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan. Pitäisin kuitenkin materiaalisten etujen lisäksi olennaisena Putinin persoonaa ja henkilöhistoriaa: hän ei ole pelkuri eikä quitter; hän tuskin jättää leikkiä sikseen, jos panokset kovenevat. Onko bailaavalla kansannousulla samaa asennetta pusakoissaan? Jää nähtäväksi, arvelen, mutta pahoin pelkään heidän olevan sen heikomman astian. Hiski Haukkala


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.