Toisinaan Iltalehdelle bloggaava sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.2.) Naton merkityksen vähenemisestä Euroopassa. Limnéll argumentoi Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskiössä olevan jatkossa Aasian, joka tarkoittaa, että Euroopan tulee jatkossa keskittyä omaan puolustukseensa.  Aihe ja kirjoitus ovat niin mielenkiintoiset, että niihin kannattaa palata vaikka äskettäin asiasta kirjoitinkin. Limnéllin kirjoitus ansaitsee vastateesin: Aasian nousu ja Euroopan marginalisoituminen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa ei kestä lähempää tarkastelua.

Suhteellisesti Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena on laskussa, kuten Limnéllkin toteaa. Yhdysvaltain hegemoniaa haastavat suurvallat tulevat nyt entisestä kolmannesta maailmasta – eivätkä pelkästään Aasiasta – joka pakottaa Yhdysvallat siirtämään huomiotaan pois kylmän sodan päänäyttämöltä, Euroopasta. Historiallisesti Euro-keskeiseen maailmaan ei ole paluuta, vaan tulevaisuudessa maailmanpolitiikka palautuu enimmäkseen alueelliseksi toiminnaksi vain resurssirikkaimpien suurvaltojen ylläpitäessä kykyä toimia globaalisti. Euroopan geopoliittinen sijainti on kuitenkin tärkeä, ja se tulee toimimaan keskeisenä kokoontumis- ja läpikulkupisteenä Yhdysvaltain sotavoimille jatkossakin.

Euroopan merkitys kansainvälispoliittisena alueena tulee kuitenkin erottaa Euroopan ja sen yhteisön merkityksestä kansainvälispoliittisina toimijoina. Yhdysvaltain kanssa eurooppalaiset valtiot luovat enimmäkseen samat arvot ja intressit jakavan transatlanttisen yhteisön. Tämä yhteisö on toistaiseksi ainoa laatuaan: se kykenee toimimaan globaalisti myös multilateraalisesti, usein Naton lipun alla. Transatlanttisen yhteistyön merkitys mitä todennäköisimmin kasvaa Yhdysvaltain (ja eurooppalaisten valtioiden) resurssien huvetessa ja Yhdysvaltain unilateraalisen hetken epämiellyttävien muistojen himmetessä. Tässä kontekstissa ex-puolustusministeri Gatesin kritiikkiä tulisikin lukea niin, että maa pyrkii aktivoimaan liittolaisensa varmistaakseen transatlanttisen yhteisön globaalin toimintakyvyn myös Yhdysvaltain asevoimien pienentymisen jälkeen.

Kansainvälisen politiikan alueellistuminen näkyy Naton roolin muuttumisena, kuten myös Limnéll argumentoi. Sen tehtäväalueet laajenevat ja sen toiminta-alue kasvaa. Kansainvälispoliittinen alueellistuminen ei kuitenkaan tule tietämään sitä, että Naton pääteatteri vaihtuisi Euroopasta Aasiaan, tai että huomattavia paineita siihen olisi olemassa. Sen sijaan Yhdysvaltain kritiikki osoittaa sitä, että myös Euroopan tulee kantaa vastuuta transatlanttisen turvallisuusyhteisön omasta turvallisuudestaan sekä ryhtyä tuottamaan turvallisuutta myös globaalisti, joka vaatii ennen kaikkea halukkuutta ja kyvykkyyttä heijastaa sotilaallista voimaa.

Naton uudet vastuualueet tulevat heijastumaan myös Euroopan sisäisissä puolustusjärjestelyissä. Koska EU:n 27 jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon, eurooppalaiset puolustusjärjestelyt hoidetaan jatkossakin mitä todennäköisimmin multilateraalisesti. Vaihtoehtoja on kaksi: Nato ja EU. Todennäköisempää on, että näistä kahdesta organisaatiosta suuremmassa roolissa on Nato, jonka jäsenet, kuten Niinistö presidentinvaaleissa totesi, mitä todennäköisimmin määräävät Euroopan sotilaallispoliittisen integraation tahdin. Toinen vaihtoehto on, että vastuu päätyy EU:lle, mutta tässä on monia ongelmia: EU:lla ei ole yhteistä puolustusinfrastruktuuria, sen jäsenvaltiot eivät jaa samoja uhkakuvia, ja halukkuus turvallisuuspoliittiseen integraatioon EU:n alla on kyseenalainen: EU, edes Lissabonin sopimuksen solmimisen myötä, ei pysty vielä vuosiin omaksumaan vastuuta Euroopan turvallisuudesta.

Limnéll on kuitenkin oikeassa siinä, että transatlanttisen yhteisön eurooppalaiset jäsenet joutuvat ottamaan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, mikä on positiivinen kehitys. Tämä saattaa tarkoittaa  lähialueiden turvallisuusuhkien painottamista (erityisesti Itä-Euroopassa), mutta eurooppalaisen turvallisuusyhteisön kehittyminen tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan transatlanttisessa kontekstissa.  Näin ollen myös transatlanttisen yhteisön turvallisuusagenda (ml. kriisinhallinta) pysyy keskeisenä, erityisesti ottaen huomioon länsieurooppalaisten valtioiden (Ranska, Iso-Britannia, Saksa)  käsityksen, etteivät traditionaaliset uhkakuvat ole enää niiden kannalta oleellisia.

Tämä tarkoittanee turvallisuusyhteistyön ja integraation kiihtymistä mitä todennäköisimmin Nato-maiden ehdoilla. Ottaen huomioon EU:n varsin rajallisen edistyksen ja menestyksen puolustuspoliittisessa integraatiossa, Naton rooli Euroopan turvallisuuden takaajana lienee taattu myös lähitulevaisuudessa. Vaikka Euroopan kansainvälispoliittinen merkitys geopoliittisena alueena onkin hienoisesti laskussa, niin Euroopan kuin sen yhteisönkin merkitys Yhdysvalloille ulko- ja turvallisuuspoliittisesti on vielä merkittävä. Uusien kilpailijoiden esiinmarssi mitä todennäköisimmin nostaa transatlanttisen multilateraalisen turvallisuusyhteistyön tasoa ja merkitystä, myös Euroopassa.