Sunnuntaina 12.2.2012, julkaistiin Aamulehdessä The Ulkopolitistin avoin kirje tulevalle presidentille, Sauli Niinistölle. Kirjeessä annettiin Niinistölle ehdotuksia ulkopoliittisen urakan suuntaviivoiksi. Artikkelin kylkeen Aamulehti oli toivonut ”top-10 työlistaa uudelle valtionpäämiehelle”, jossa olisi kymmenen tärkeintä ulkopolitiikan osa-aluetta. Otsikkotasolla Top 10 -listassa on kuitenkin mahdotonta käsitellä tyhjentevästi, miksi nämä aiheet valikoitiin saati mihin otsikolla edes  viitataan.  Keskustelun avaamiseksi Ulkopolitist  laajentaa näkemyksiään siitä, mitä ulkopoliittisia haasteita Suomi kohtaa lähitulevaisuudessa ja mihin suuntaan Suomen ulkopolitiikan tulisi kehittyä.

1. Parempi ulkopoliittinen keskustelu

Toimiakseen, demokratia vaatii valistunutta kansalaiskeskustelua, eikä ulko- ja turvallisuuspolitiikka ole poikkeus. The Ulkopolitist on kirjoittanut Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja keskustelukulttuurista aikaisemminkin. Julkinen keskustelu Suomessa, sikäli kun sellaista voidaan todeta edes olevan, muodostuu parhaimmillaan jo valmiiksi kaivettujen ideologisten ja puoluepoliittisten poteroiden kautta. Surullisinta ulkopoliittisessa diskurssissa on kuitenkin sen  jo vuosikymmeniä noudattama paikallinen historisismi, jossa asioita ja kantoja perustellaan lähestulkoon ainoastaan sillä, että ne ovat olleet olemassa ennenkin. Olisikin jo korkea aika, että ulkopoliittisten linjojen ja päätöksien pohjalta tapahtuvaan julkiseen keskusteluun saataisiin faktat ja rationaalinen argumentaatio mukaan.

Perustuslakimuutoksien seurauksena presidentin rooli ei ole enää toimia ulkopolitiikan ja ulkosuhteiden mikromanageerajana, vaan pikemminkin Suomen ulkopolitiikan suurien parametrien asettajana: mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, mitä viestiä Suomi kuuluttaa maailmalle ja mitkä maat koemme vertaisryhmäksemme.   On maan edun mukaista jos nämä parametrit ovat hyvin perusteltuja, johdonmukaisia, ja ennen kaikkea avoimia; tämän toteuttamiseksi tarvitaan aktiivista keskustelua, eikä konsensushenkeä.  Puoluepolitiikasta irroitettuna, presidentti on avainasemassa edistämään tätä tarpeellista keskustelua ja samalla varmistamaan, ettei se jää vain käytävillä käytäväksi.

2. YK-turvallisuusneuvostokampanja

Paikka YK:n turvallisuusneuvostossa on kiistatta Suomen tärkein yksittäinen ulkopoliittinen projekti tällä hetkellä. Pienelle maalle jäsenyys on harvinaista herkkua: Suomi on ollut vain kaksi kertaa turvallisuusneuvoston jäsen (1969-1970, 1989-1990), eikä varmaan pyrkine uudestaan ennen kuin vasta 2030-luvulla.  Jäsenyyden aikana Suomen vaikutus kansainvälisissä suhteissa  korostuu moninkertaisesti, joka tarjoaa Suomelle ainutlaatuisen tilaisuuden muokata maailman kansainvälispoliittista debattia. Lokakuussa 2012 huipentuva kampanja on  loppumetreillä, mutta mikään ei ole varmaa. Johtuen salaisesta äänestystavasta, kirjalliset lupaukset ovat vain suuntaa-antavia. Nyt vaaditaankin aktiivista kampanjointia, valtiomiestason osallistumista ja oma-aloitteista lobbausta.

Mikäli Suomi valitaan turvallisuusneuvostoon lokakuussa, on oltava valmiita toimimaan vastuullisena ja aktiivisena jäsenenä.  Sinne ei kannata hakea ollakseen hiljaa. Jäsenenä Suomi voi asettaa pienen (mutta tärkeän) osan neuvoston agendasta, mutta tärkein osuus on kriisitilanteihin reagoidessa jolloin Suomen maltillinen ja viisas kanta voi painaa hyvinkin paljon.

3. & 4. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suunta

Tällä hetkellä Suomen puolustusvoimat ovat merkittävien haasteiden edessä. Puolustusvoimauudistus alentaa ainakin hetkellisesti maamme kykyä ylläpitää nykyistä maanpuolustuskykyä: vuoteen 2015 mennessä  reservin koko pienenee merkittävästi, ja puolustusvoimien budjetista tullaan leikkaamaan n. 825m€. Maalle, jonka puolustusvoimien budjetti on vain n. 2,7 miljardia euroa, leikkaustarve on merkittävä. Myös tulevaisuudessa maanpuolustukseen käytettävissä olevat resurssit tulevat suhteellisesti vähenemään, ja entistä suurempi osa rajallisista resursseista joudutaan käyttämään tulevaisuudessa materiaalihankintoihin (materiaalihankintojen hintataso nousee arviolta 5-8% vuosittain).

Tämä tarkoittaa, että toistaiseksi sotilaallisesti liittoutumaton Suomi joutunee nojaamaan kansainväliseen yhteistyöhön myös puolustuksen  osalta. Suomen turvallisuuspolitiikka tulee olemaan pienoisessa suvantovaiheessa seuraavaan selontekoon asti, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna, mutta on silti selvää, että kansainvälisen yhteistyön merkitys Suomen turvallisuudelle tulee nousemaan. Nyt olisi hyvä aika avata keskustelua siitä, mikä rooli kansainvälisellä yhteistyöllä tulee olemaan Suomen maanpuolustukselle: kenen kanssa yhteistyötä halutaan ja voidaan tehdä, miten, ja millä osa-alueilla.

5. Ihmisoikeuksien ja talouspolitiikan sovittaminen

Leijonan osa suomalaisten kauppataloudellisten etujen valvonnasta tapahtuu Euroopan unionin sisällä. Eurooppalainen sisämarkkina-alue on ollut eurooppalaisen integraation tärkein tukipilari, ja erityisesti viennistä riippuvaisen – ja kauppataseen alijäämästä kärsivän –  valtion kannalta on selvää, että sitä tulee kehittää entisestään, esimerkiksi vapauttamalla palveluiden ostamista rajojen yli. Eurooppa ei saa linnoittautua korkeiden tullimuurien taakse ja valtiontuista yrityksille pitää asteittain luopua. Tämä on sekä eurooppalaisten kuluttajien että kehitysmaiden tuottajien etu; räikeimpänä esimerkkinä yhteinen maatalouspolitiikka, joka surkeuttaa kehitysmaiden viljelijöiden asemaa. EU on kuitenkin vain osa kokonaiskuvasta. Niin kauan kun kansallisvaltiot asettavat tullimuureja, suomalaiset yritykset tarvitsevat lobbaustukea. Suomen edustustojen paikalliset kontaktit ja kauppadelegaatiot luovat uusia mahdollisuuksia viennille. Erityisen tärkeää on avata suhteita nouseviin talousmahteihin – tästä hyvänä esimerkkinä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin äskettäinen vierailu Brasiliaan.

Ihmisoikeuksia ja talouspolitiikkaa ei tule nähdä vastakkaisina tavoitteina. Talouden vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumisen välillä on vahva korrelaatio. Suomalaisilta yrityksiltä tulee edellyttää korkeita standardeja kehitysmaissa jo pelkästään siitä itsekkäästä syystä että kerran rakennettua brändiä tulee vaalia. Ihmisoikeuksien edistäminen ja talouspolitiikka ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tasapainottelua, jossa ei aina löydy oikeita ratkaisuja. Ihmisoikeuksien korostaminen ja periaatteista kiinnipitäminen voi usein olla parempaa ja kestävämpää kehitysapua kuin varsinaisen rahan antaminen. Kehitysyhteistyöministeri Heidi Hautalan aloitteesta tehty päätös lopettaa suora rahan antaminen Nicaraguan itsevaltaiselle ihmisoikeuksia rikkovalla hallinnolle on pitkään odotettu askel kohti suoraselkäisempää politiikkaa (Yle uutiset, 16.2.2012).

6. Suhteet suurvaltoihin – Venäjä, Yhdysvallat, Kiina

Suurvaltapolitiikka tekee paluun moninapaiseen maailmaan siirryttäessä. Näin ollen suhteet suurvaltoihin ovat tärkeässä roolissa Suomen kaltaisen pikkuvaltion ulkopolitiikassa. Tärkeimmät suurvallat Suomen kannalta ovat Venäjä, Yhdysvallat sekä kasvavissa määrin Kiina.

Vaikka Halonen hoitikin pääasiassa suhteet Venäjään hyvin, fakta on että Suomen ja Venäjän välinen ”erityinen suhde” on mennyttä, ja Suomen tulee löytää uusia keinoja saadakseen äänensä kuuluviin. Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista, ja hetkenä jolloin Suomen vienti on heikossa kunnossa, Venäjä-suhteen taloudellinen tärkeys korostuu. Yhtälailla on kuitenkin tärkeä muistaa, että koska Venäjä ei kuulu Euroopan mantereen turvallisuutta hallinnoiviin poliittisiin instituutioihin – EU ja Nato – Suomen etujen mukaista toimintaa on pyrkiä parantamaan Venäjän suhdetta sekä integraatiota molempiin organisaatioihin – erityisesti kauppa- ja turvallisuuspolitiikan saralla, kuitenkin unohtamatta omaa turvallisuuttaan.

Parantamista sen sijaan löytyy suhteista Washingtoniin, sillä Halosen aikakaudella suhteet eivät ole olleet erityisen hyvät. Suhde Yhdysvaltoihin on Suomen kannalta kuitenkin tärkeä, sillä maa on EU:lle tärkeä taloudellinen yhteistyökumppani, sekä Euroopan turvallisuuden takaaja. Kuten Hiski Haukkala toteaa kirjassaan Suomen Muuttuvat Koordinaatit, on Suomen etujen mukaista, että Yhdysvallat säilyy myös eurooppalaisena suurvaltana, sillä se vakauttaa Eurooppaa. Suomen tulisi omalta osaltaan pyrkiä sitouttamaan Yhdysvaltoja Eurooppaan parhaansa mukaan.

Kiinan-politiikka asettaa Suomen moraalisten haasteiden eteen. Globaaliksi talousmahdiksi noussut Kiina on potentiaalisesti erittäin tärkeä kauppakumppani, mutta Suomen täytyy löytää sopiva tasapaino kaupallisten sekä ihmisoikeuskysymysten välillä. Yhtäältä Suomen ei kannata aggressiivisesti vaatia Kiinaa käyttäytymään sisäpoliittisesti länsimaisten arvojen mukaisesti, mutta toisaalta Suomen ei tule myöskään unohtaa, että Kiinassa on merkittäviä epäkohtia, joiden poistamiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi toimia. Näitä kysymyksiä tulisi kuitenkin pohtia muistamalla, että pakottamalla Kiinan tilanne ei kuitenkaan muutu, ja tiukan Kiinan-politiikan heijastumista Suomen kauppapoliittisiin intresseihin tulisi välttää.

7. Kehitysyhteistyö

Suomi on vahvasti omistautunut kehitysyhteistyöhön, ja korostaa sen tärkeyttä kansainvälisessä kontekstissa.  Nykyisestä taloudellisesta ahdingosta huolimatta, Suomi ei aio leikata kehitysyhteistyöhön varattuja rahoja.  Juuri tästä syystä on entistä tärkeämpää, että ne varat käytetään hyvin.

Viime viikolla Suomi hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman, joka asettaa kehy-politiikan suuntaviivat.  Kehityskysymykset saavat varsin hyvää ja ansaittua huomiota, mutta poliittisten kysymyksen huomiointi on jäänyt vähemmälle. Esimerkiksi puhuttaessa ihmisoikeuksista, sosiaali-taloudellisaspektejen lisäksi on selviä poliittisia ongelmia, myös niissä maissa joihin Suomi on pitkäaikaisesti sitoutunut (Afganistan, palestiinalaishallinto ja etelä-Sudan). Julkisesti Suomen pyrkimyksena on kehitysyhteistyön kokonaisvaltaistaminen osaksi kestävän rauhan rakentamisen pakettia – tämä kokonaisvaltaisuus samalla edellyttää Suomelta selviä poliittisia kannanottoja demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan puolesta kehitystyökumppaneissaan.

8. Kestävä kehitys ja ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos on Kööpenhaminan flopin jälkeen pitkälti kadonnut kansainvälisestä keskustelusta. Odotukset COP-16 ja COP-17 kokouksia Cancunissa ja Durbanissa kohtaan olivat lähes olemattomia. Euroopan talouskriisin syövereissä maaginen kahden celsiusasteen tavoite alkaa olla unohdettu, vaikka ilmastonmuutos uhkana ei ole hävinnyt mihinkään.  Yksin Suomi ei pysty nostamaan ilmastonmuutosta kansainväliselle asialistalle tai sumplimaan kansainvälistä ilmastosopimusta, mutta kenties sen ei tarvitsekaan. Kansainvälisen ympäristöpolitiikan asiantuntija, tohtori Robert Falkner esimerkiksi on ehdottanut, että nyt, kattavien ilmastosopimusten epäonnistuttua, tulisi valtioiden keskittyä asteittaisiin ilmastosopimuksiin. Suomi voisi omalta osaltaan olla rakentamassa esimerkiksi alueellista tai temaattista ilmastosopimusta, kenties pohjoismaiden kesken tai vaikkapa teknologiaan liittyen. Tulee muistaa että Suomella on ilmastonmuutoksen suhteen myös oma lehmä ojassa: arktisten alueiden sulaminen saattaa hyvin epävakauttaa lähiympäristöämme ja luoda kilpajuoksun luonnonvaroista.

9. Kriisinhallinta ja rauhanturvaustoiminta

Suomalaiset usein korostavat maamme mainetta rauhanturvatoiminnassa ja rauhantyössä – totuus on kuitenkin vähemmän ruusuinen.  Meillä on vain yksi Martti Ahtisaari ja noin 250 sotilasta ja satakunta siviiliä maailmalla kriisejä hallitsemassa.  Emme ole rauhanturvaamisen ”kääpiö” – mutta Suomen aktiivisuuden surkastumisesta voimme vain syyttää itseämme.

Julkinen keskustelu siitä, mikä on Suomen rauhanturvatoiminnan yhteys kansalliseen etuun on hyvin rajallista.  Ideologialla on osansa, mutta yleisesti ottaen syitä on kaksi: Suomen arvovallan ja maineen kohottaminen (prestige), ja sotilaiden koulutus, joka heijastuu myös maanpuolustukseen. Tavoitteet kuitenkin hukkuvat semanttiseen suohon jossa termejä sota, kriisinhallinta (siviili- ja sotilaallinen), rauhanturvaaminen käytetään merkitsemän samoja tosiasioita.  Poliittisesti oikeanlaisen kriisinhallintaoperaation määrittäminen on hankalaa, ja tulos on se, että on hyvin hankala selittää kansalaisille, miksi Suomi vetäytyy Afganistanista, on menossa Libanoniin, mutta pidättäytyi Libyasta.

Yksi tapa jolla tilannetta voisi kohentaa, olisi kohdentamalla enemmän resursseja siviilikriisinhallintaan.  Jos tavoitteena on parantaa Suomen mainetta ja vaikutusvaltaa kansainvälisesti, voisi esimerkiksi kasvattaa sitä osuutta kehitysyhteistyön määrärahoista joka allokoidaan siviilikriisinhallinnan asiantuntijoille ja suomalaisten sijoittamiseen kansainvälisiin instituutioihin.

10. Suhteet naapurimaihin

Suhde Suomen monella tavalla tärkeimpään ja haastavimpaan naapuriin on käsitelty jo kohdassa 5. Jäljelle jäävät Pohjoismaat ja Baltia. Näistä Suomella on ollut erityisen läheiset suhteet Viroon ja Ruotsiin. Menneinä vuosikymmeninä Suomi on usein katsonut Ruotsin kansankodista mallia, mutta nykyään mallin tarjoaa entistä useimmin Viro. Viro on ylivoimaisesti vaurain, vakain ja edistynein entisen Neuvostoliiton tasavalloista. Suomi voisi ottaa oppia virolaisen tietoyhteiskunnan kehittyneisyydestä sekä Euroopan ehkä liberaaleimmasta talousjärjestelmästä. Myös naapurimaa Ruotsissa tehtyjä uudistuksia – jotka ovat monella tapaa olleet täkäläisiä kauaskatsoisempia – on syytä tarkkailla kovalla silmällä.

Konkreettinen toimenpide, jolla Suomi voi edelleen parantaa suhteitaan naapureihin ja edesauttaa Itämeren alueen vakautta on osallistua yhdessä Ruotsin kanssa Baltian-maiden ilmatilaa valvovaan Nato-operaatioon. Se osoittaisi oikeaa naapurihenkeä ja olisi konkreettinen askel kohti tiivimpää Pohjoismaista puolustusyhteistyötä (Eurasia Daily Monitor, 9.2.2012).