Pari viikkoa sitten kirjoitin humanitäärisestä sodasta, sen historiasta ja moraalisesta oikeutuksesta. Aihe herätti The Ulkopolitistin sivuilla runsaasti keskustelua, eikä tilanne Syyriassa ole sittemin ainakaan helpottunut. Kriisin syventyessä äänet intervention puolesta ja sitä vastaan kovenevat, ja on aika palata humanitäärisen sodan pariin. Tällä kertaa käydään läpi lukijoiden kommentteja ja pureudutaan syvemmälle humanitäärisen sodan ongelmiin – varsinkin Syyrian kontekstissa.

Jo käsite “humanitäärinen sota” aiheutti debattia. Nimimerkki M kommentoi seuraavaa:

“ – – käsitteeseen “humanitäärinen sota” liittyy sisäisiä ristiriitoja. Mielestäni termi on suoranainen oxymoron, itseristiriita. Sota ei missään tapauksessa voi olla humanitäärinen. Sota on aseellinen koflikti, molemmin puolin tappamista.”

Tämä sisäinen ristiriita ei ole millään lailla merkityksetön. Nimittämällä sotaa humanitääriseksi luodaan mielikuva jostain paljon kauniimmasta kuin mistä oikeasti on kyse. Sodan inhimillistämistä tutkinut Christopher Coker väittää, että sota on tosiasiassa muuttumassa rumemmaksi ja brutaalimmaksi. Vaikka sodan tavoitteet olisivat humanitäärisiä, sodan luonteeseen kuuluu aina väkivaltaisuus ja arvaamattomuus. Kun nämä perusseikat unohtuvat, lopputulos voi olla katastrofaalinen.

Toinen ongelma on sodan nimittäminen interventioksi. Tällä pyritään luomaan käsitys sodasta siistinä, hienovaraisena työkaluna jonka kesto on rajallinen ja ennaltamäärätty. Interventio on myös sotaa puolueettomampi käsite – se antaa ymmärtää, että ulkopuoliset ryhtyvät sotilaallisiin toimiin jonkun asian puolesta, mutteivät ketään vastaan. Ihmisten on helppo ymmärtää sota väkivaltaisena vastakkainasetteluna, mutta ameebamainen “humanitäärinen interventio” antaa vain vähän kosketuspintaa.

Nämä perustavanlaatuiset ongelmat ovat varsin selkeästi esillä Syyrian tapauksessa. Esimerkiksi Anne-Marie Slaughterin ehdotus ”no-kill zoneista” edustaa tyylipuhdasta ajattelua siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi sotilaallisesti puuttua Syyrian tragediaan valitsematta puolia. Slaughterin mukaan Syyriaan tulisi voimakeinoin perustaa turva-alueita, jonne Assadin väkivalta ei ulottuisi. Näin mahdollistettaisiin siviilien suojaaminen Assadin regiimiä kaatamatta (joka ei puolestaan YK-mandaatilla onnistuisi). Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, ainoastaan sen oireiden lievittämistä ja konfliktin pitkittämistä, niin kuin Stephen Walt ansiokkaasti osoittaakin (samaan lopputulokseen päätyvät Gunpowder & Leadin blogistit). Koska Slaughterin suunnitelma ei johda minkäänlaiseen ratkaisuun, avaisi turva-alueiden luominen oven periaatteessa loputtomalle interventiolle, jossa ulkopuoliset joutuisivat suojaamaan alueita. Tosiasiassa kansainvälisen yhteisön olisi jossain vaiheessa pakko taistella Assadin hallintoa vastaan – se kun tuskin hyväksyisi turvapaikkoja sitä vastaan taisteleville kapinallisille.

Yksinkertaiselta kuulostava interventio olisikin siis tosiasiassa monimutkaista ja veristä sotaa. The Ulkopolitistin oma Sunnuntaistrategisti huomauttaakin kommentissaan, että ”mikäli Assadeista haluttaisiin eroon aseellisella interventiolla, sen tulisi käytännössä olla multilateraalinen sota, jossa tehdään eksplisiittisesti selväksi, että sen tavoitteena on syrjäyttää Assad sotatoimin”. Sota Syyriassa puolestaan toisi sarjan poliittisia ja sotilaallisia haasteita (joita käsitellään mm. tässä perin mielenkiintoisessa CSIS-raportissa). Esimerkiksi Libyassa yllättävän menestyksekkäiksi osoittautuneita, helppoja ilmapommituksia aavikolla ei tulla näkemään Syyriassa, jossa asumistiheys on 30-kertainen Libyaan nähden.

Ymmärtääkseen humanitäärisiä ”interventioita”, tulee kansainvälisen yhteisön  ymmärtää sodan logiikkaa, eli strategiaa – näin argumentoi Adam Elkus Rethinking Security -blogissa. Strategia on yksinkertaisimmillaan väkivallan valjastamista poliittisia tavoitteita varten. Jotta väkivaltaa voidaan käyttää tuloksellisesti eli voitokkaasti, tulee ensin päättää mitä ylipäänsä tavoitellaan, ja millä hinnalla. Humanitäärinen interventio ei pyri voittamaan, se pyrkii estämään ja hallitsemaan. Tämä  lähestymistapa takaa kuitenkin ainoastaan pitkittyneitä konflikteja ja ”interventioita”. Pitkittyneet operaatiot puolestaan maksavat rahaa ja ihmishenkiä, eivätkä kotiyleisöt länsimaissa – joille sota markkinoitiin alunperin ”humanitäärisenä” – ole toistaiseksi olleet valmiita maksamaan tätä hintaa muualla maailmassa kuolevien ihmisten puolesta.

Nimimerkki Saana kirjoittaakin, että ”alamme lähestyä tilannetta, jossa kansainvälisen yhteisön on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huonoin”. Tämä saattaa tarkoittaa sotaa Syyriassa, mutta onnistuakseen täytyy sodan olla hyvin suunniteltu ja ymmärretty. Jos ihmiset länsimaissa uskovat, että ”humanitäärinen” ”interventio” Syyriassa olisi helppoa, humaania ja kaunista, he tulevat pettymään pahasti. Sekä Assadin regiimi että kapinalliset ymmärtävät väkivallan logiikkaa, ja ovat valmiita maksamaan tavoitteistaan kalliisti. Niinkuin viimeksi totesin, tulee meidän ulkopuolisina päättää minkälaisia uhrauksia olemme valmiita tekemään – helppoa sota Syyriassa ei nimittäin tule olemaan.

ps. Eräs ystävällinen kielipoliisi on saattanut tietoomme, että ”humanitäärisen” sijaan tulisi käyttää käsitettä ”humanitaarinen”. Käytetään jatkossa, kiitokset kielipoliisille! – T