Kajottuaan jo Yhdysvaltain presidentinvaaleihin ei Ulkopolitist malta olla kajoamatta gallien tuleviin vaaleihin – onhan Ranskan presidentinvaalit ja niiden merkitys mm. eurooppalaiselle talouspolitiikalle noteerattu näilläkin leveysasteilla. Dominique Strauss Kahnin yksityiselämän skandaalien (joissakin piireissä tutumpi terminologialla DSK@IMF, WTF) tehdessä miehestä Ranskan poliittisen elämän persona non gratan, näytti hetken aikaa siltä, että Nicolas Sarkozy pääsisi helpolla pyrkimyksissään uusia mandaattinsa. Viime syksynä ratkennut sosiaalidemokraattien kisa puolueen presidenttiehdokkuudesta antoi kuitenkin kisan voittaneelle Francois Hollandille kosolti julkisuutta ja oivan alun hänen kampanjalleen, samalla kun Nicolas Sarkozy ryvettyi ratkaisemattoman eurokriisin keskellä. Voidaan todeta, että Hollande’illa, joka voitti presidenttiehdokkuuskisassa puolueensa puheenjohtajan Martine Aubryn, oli niinistömäisesti tarpeeksi etäisyyttä poliittiseen keskiöön olematta kuitenkaan ennestään tuntematon hahmo politiikassa. Kun tähän päälle lasketaan istuvan presidentin yleinen epäsuosio ja neljä kuukautta Hollande’in jälkeen ilmoitettu presidenttiehdokkuus, on Hollande’in nopea nousu helpompi ymmärtää. Tuoreimmat kannatusmittaukset lupaavat haastajalle 3.5% etumatkaa vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Kaksi kaupunkia

Kenties mielenkiintoisimmillaan on Ranskan presidentinvaalien kampanjointi ollut suhteessa Iso-Britanniaan. Viime syksynä Elysee-palatsin ja 10 Downing Streetin välit kiristyivät melkoisesti Britannian Eurooppa-politiikan tiimoilta, Sarkozyn mm. todetessa Cameronin menettäneen “hyvän mahdollisuuden pitää turpa kiinni”. Iso-Britannian poisjäänti EU:n uudesta vakaussopimuksesta, jota Sarkozy oli keskeisesti neuvottelemassa, ei auttanut asiaa lainkaan. Cameron on kuitenkin viime aikoina korostanut julkisuudessa hyviä suhteitaan Ranskaan ja Sarkozyyn, hyvissä ajoin ennen vaalipäivää. Vaikka näkemyseroja löytyy etenkin euron ja Cityn aseman kannalta varsin epäedullisen transaktioveron suhteen, ovat ne siinä määrin suuremmat Hollande’in kanssa, että preferenssi ehdokkaiden välillä on selvä. Cameronin tuella, implisiittisellä tai suoralla, ei kuitenkaan ole juurikaan merkitystä maassa asuvien 400 000 ranskalaisen vakuuttamisessa suuntaan tai toiseen. Toisin kuin hugenotit 1600-luvun lopulla, on sumuisilla saarilla asuvista ranskalaisista, joista 55% asuu Lontoossa, suuri osa muuttanut maahan työn (ja/tai siihen liittyvän verotuksen) seurauksena. Tämä joukkio on perinteisesti koostunut ylempään keskiluokkaan kuuluvista “asiantuntijoista”, jotka ansaitsevat selkeästi mediaanituloa enemmän ja äänestävät Sarkozyn porvarillista UMP-puoluetta. Selvää on, että näiltä äänestäjiltä tuskin heruu sympatiaa Hollande’in ehdotukselle 75% veroluokasta yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Britannian ranskalaisten ekspatriaattien demografia on kuitenkin muuttunut viime vuosina mielenkiintoisella tavalla. Yhä useampi ranskalainen maahanmuuttaja työskentelee finanssisalan ulkopuolella, saaden elantonsa bonuksien sijaan normaalin kuukausipalkan muodossa. Tämä käänne oli havaittavissa jo vuoden 2007 presidentinvaaleissa, joissa Sarkozy voitti silloisen sosiaalidemokraattien kandidaatin Ségolène Royalin “vain” 53.3% ääniosuudella. Tämä hiukan yllättävä tilastotieto ei ole jäänyt Hollande’ilta huomaamatta, miehen kampanjakierroksen saapuessa viime viikolla Lontooseen. Lontoosta, “Ranskan kuudenneksi suurimmasta kaupungista”, on tullut ranskalaisen politiikan taistelutanner siinä missä emämaan suurkaupungeistakin.

Ne toiset vaalit ja Suomi

Presidentinvaalien tuoksinassa ovat Ranskan kesällä järjestettävät parlamenttivaalit jääneet vähemälle huomiolle, mikä on hallintomuodoltaan presidenttivetoisemmassa poliittisessa järjestelmässä ymmärrettävää.  Vaalien hämmästyttävin piirre on tiedettävästi Ranskan ensimmäisenä maana maailmassa luomat, ekspatriaatteja edustavat ulkomaan vaalipiirit. Jokaisen maailmankolkan kattavia ulkomaan vaalipiirejä on yhteensä yksitoista, joista kustakin valitaan yksi edustaja Assemblée national’iin. Esimerkiksi kolmanteen ulkomaiseen vaalipiireen, eli Pohjois-Euroopan vaalipiiriin kuuluvat Iso-Britannia, Irlanti, Baltian maat sekä Pohjoismaat, Suomi mukaanlukien. Näin ollen Suomessa asuvilla ranskalaisilla tulee ensi vaalien jälkeen olemaan suoraan heidän asioistaan vastaava edustaja.

Kovin yllättävä ei ole tieto siitä, että suurin osa tähän mennessä ilmoittautuneista Pohjois-Euroopan vaalipiireissä käytävien parlamenttivaalien ehdokkaista asuu juuri Lontoossa. Suomalaisittain erikoista on euroskeptisen Mouvement républicain et citoyen –puolueen jäsenen, helsinkiläisen Bruno Guillardin ehdokkuus. Guillardkaan ei voi välttyä “Ranskan kuudenneksi suurimmassa kaupungissa” kampanjoinnilta. Niin näissä vaaleissa kuin läpi historian pysyvät Pariisin ja Lontoon “kohtalot” toisiinsa oudosti kietoutuneina.

JK. Charles Dickens kuvaa tätä yhteenkietoutumaa klassikkoromaanissaan A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia). Teos on ladattavissa ilmaiseksi täältä.