Neuvosto-Kaukasuksen kartta. Wikipedia Commons.

Maaliskuussa 2012 Venäjän politiikka suhteessa Transdniestriaan, Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan muuttui. Presidentti Dmitri Medvedev nimitti yhtenä viimeisinä töistään ’Venäjän presidentin erityisedustajat’ näihin Venäjän epävirallisiin protektoraatteihin. Abhasian erityisedustajaksi tulee viereisen Krasnodarin alueen kuvernööri Aleksandr Tkachev ja Etelä-Ossetian sai Pohjois-Ossetian presidentti Teimuraz Mamsurov. Transdniestriaan suhteita hoitaa aseteollisuudesta vastaava varapääministeri Dmitri Rogozin. Nimitykset symboloivat Moskovan pyrkimystä vahvistaa otettaan separatistialueista ja tehdä niistä käytännössä osa Venäjää. Kremlin otteen kiristyminen lähiulkomaista indikoi sitä että puheet lännen ja Venäjän suhteiden lämpenemisestä ovat pitkälti toiveajattelua. Lopuksi Ulkopolitistin kirjeenvaihtaja pohtii onko tällä kaikella mitään merkitystä Suomen Venäjä-suhteelle.

Aiemmin Abhasian ja Etelä-Ossetian asioita oli pitkälti hoidettu suoraan Moskovasta. Vaikka Sukhumiin ja Tshinkvaliin tulee jäämään Venäjän 2008 avaamat edustustot, merkittävimmät asiat tullevat jatkossa hoidetuksi erityisedustajien kautta. Huomionarvoista on että Tkachev ja Mamsurov ovat molemmat Putinin luottomiehiä ja viereisten Venäjän alueiden päämiehiä (Eurasia Daily Monitor, 23.3.2012). Mamsurov nimitettiin Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Pohjois-Ossetian presidentiksi 2005 ja hänen annettiin säännöllisesti vaatia Etelä-Ossetian yhdistämistä osaksi Venäjää, joka mahdollistaisi yhtenäisen osseettiterritorion luomisen. Mamsurovin, joka on itse osseetti, oletetaan pystyvän hoitavan Etelä-Ossetian epävakaata poliittista tilannetta edeltäjiään paremmin. Separatistivaltion vaalit voittanutta oppositiojohtaja Alla Dzhioevaa (Ulkopolitist 8.12.2011, ’Arabikevät saapui Etelä-Ossetiaan?’) pidetään nykyään epävirallisena vankina sairaalassa, jotta hän ei voisi osallistua presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen 25.3. järjestettävään uusintaan.

Aleksandr Tkachev on toiminut viisimiljoonaisen Krasnodarin alueen kuvernöörinä jo vuodesta 2001 lähtien ja hänellä huhutaan olevan hyvät välit Putiniin. Hän vastaa virkansa puolesta Sotsin 2012 talviolympialaisten valmistelusta ja on kisojen valvontatoimikunnan jäsen. Tkachev toimeenpani väliaikaisen kauppasaarron Abhasiaa vastaan 2004-2005, sen jälkeen kun ’väärä’ ehdokas Sergei Bagapsh oli voittanut alueen presidentinvaalit. Tkachev sulki Abhasian ja Venäjän välisen rajanylityspaikan Psou-joella, joka esti sitrushedelmien –jotka muodostavat maakunnan suurimman vientituotteen– myynnin Venäjän asutuskeskuksiin. Erityisedustajaksi nimittämisen jälkeen Tkachev totesi että koska hän on nyt vastuussa Abhasian ja Venäjän välisestä yhteistyöstä hän tulee tekemään töitä kahden kansakunnan lähentymiseksi ja yhteisen taloudellisen alueen luomiseksi (Kommersant Rostov, 20.3.2012). Abhasian presidentti Aleksandr Ankvabin kanssa hänellä on hyvät välit ja keskinäinen ymmärrys –ehkä siksi että Ankvab toimi Bagapshin kabinetissa taannoisen sitrushedelmäkriisin aikana ja tietää kuka on viime kädessä isäntä?

Tkachevin puheet yhtenäisen talousalueen luomisesta ja kansakuntien lähentymisestä tuovat pakostikin mieleen David Mitranyn Euroopan integraatiota selittämään kehittämän neofunktionalistisen teorian, jonka mukaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden syventyminen edistää alueellista integraatiota. Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksessa kyse on tietysti perin yksisuuntaisesta taloudellisesta riippuvuussuhteesta, jota Venäjä pyrkii toimillaan syventämään. Etelä-Ossetialla ei käytännössä ole omaa taloutta, vaan alue pyörii Moskovan tukiaisten avulla –jota paikallinen Moskovalle uskollinen eliitti jakaa tukijoilleen. Abhasialla on taas perinteisesti ollut sekä maatalous- että turismisektori, jotka ovat molemmat perustuneet venäläiseen kysyntään. Maakunta toimittaa myös suuren osan Sotsin olympialaisten suureellisten rakennusprojektien raaka-aineista. Tkachevin nimitystä voi pitää osaltaan merkkinä siitä että Venäjä haluaa varmistaa Abhasian täyden yhteistyön Putinin hallinnolle tärkeän prestiisihankkeen –Sotsin olympiakisojen– onnistumisen turvaamiseksi.

Valery Dzutsev kirjoittaa että Moskovan otteen kiristyminen Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta johtuu osittain Venäjän oman poliittisen järjestelmän luonteesta (Eurasia Daily Monitor, 23.3.2012). Venäjä ei voi pitemmän päälle sallia separatistivaltioiden demokratisoitumista –jota symboloi Etelä-Ossetian viime syksyiset vaalit sekä Abhasian useat vaalit 2000-luvulla, joissa joka kerta ’väärä’ ehdokas on voittanut. Nämä vapaat vaalit ovat kontrasti tavalle, jolla Pohjois-Kaukasuksen tasavaltoja yritetään pitää keskusvallan kontrollissa yhdistelmällä väkivaltaa ja paikallisen eliitin lahjomista, joka huolehtii siitä että Yhtenäinen Venäjä saa 99 prosenttia äänistä. Turvallisuusjoukkojen suorittamat kidnappaukset ja lavastetut murhat jatkuvat ja johtavat väkivallan kierteen jatkumiseen ja islamistiseparatistien kannatuksen nousuun. Venäjä yrittää saada Dagestanin tilannetta hallintaansa siirtämällä 20 000 sotilasta (joka on suunnilleen Georgian armeijan koko) Tsetseniasta rajan yli Dagestaniin (Eurasia Daily Monitor, 21.3.2012). Separatistialueilla kannetaan huolta siitä että kehitys johtaa lopulta samanlaiseen hallintomalliin kuin näiden vuorten pohjoispuolisten heimoveljien ’autonomisissa’ tasavalloissa.

Ehkä parhaimman indikaation nimityskierroksen merkityksestä Venäjän ulkopolitiikalle saa tarkastelemalla uutta Transdnistrian erityisedustajaa Dmitri Rogozinia. Harva teko olisi ollut parempi symboli sille että Moskova pyrkii säilyttämään status quon. Rogozin on toiminut laitakansallismielisissä, venäläisen diasporan oikeuksia peräänkuuluttavissa ja imperiumin palauttamisesta haavailevissa, poliittisissa järjestöissä jo 1990-luvulta lähtien. 2008 Putin nimitti Rogozinin Venäjän Nato-lähettilääksi, joka tulkittiin laajalti tahallisena loukkauksena. Rogozin kunnostautui Brysselissä yrittämällä saada psykologista yliotetta neuvottelukumppaneistaan olemalla loukkaava ja pyrkimällä systemaattisesti konflikteihin. Rogozin jatkaa tehtävässään aseteollisuudesta vastaavana varapääministerinä. Venäläisessä hallintojärjestelmässä tsaarin luottomiehellä saattaa hyvinkin olla useita päällekkäisiä tehtäviä. Ironista Rogozinin portfoliossa on että Transdniestria oli erityisesti 1990-luvulla neuvostoaseiden laittoman jälleenmyynnin Mekka, jossa mm. Viktor Bout vieraili säännöllisesti.

Venäjän ja lännen väliselle suhteelle nämä sinäänsä marginaaliset tapahtumat Kaukasuksella eivät ennakoi hyvää. Venäjän ulkopolitiikan linjan voi tiivistää kahteen sanaan: jatkuvuus ja realismi. Kuten ulkoministeri Sergei Lavrov totesi hiljattain: ulkopolitiikka ei voi perustua vastustajien intentioiden ennustamiseen vaan kapasiteettien arvioimiseen (Kommersant 20.3.2012). Vaikka Venäjällä ja Yhdysvalloilla on joitain yhteisiä etuja niin näiden määrä tuntuu vähenevän. Putin on perunut  Chicagon Nato-huippukokouksen yhteydessä järjestettävän Nato-Venäjä tapaamisen, koska hänellä on muita kiireitä (Eurasia Daily Monitor, 22.3.2012). Venäjällä ei ole aikomustakaan antaa periksi alueilla, joiden se katsoo olevan itselleen strategisesti merkittäviä. Moskova on arabikevään jäljiltä ainakin yhtä skeptinen kuin mitä se oli Ukrainan ja Georgian värivallankumousten aikaan demokratian leviämisestä sen lähiulkomaihin. Demokratian leviäminen on välillisesti uhka Venäjän nykyhallinnon omalle legitimiteetille ja vakaudelle. Nyky-Venäjä ei enää pelkää Naton panssarivaunuja Itä-Euroopan tasangoilla vaan iPhoneja käyttävää nuorisoa, joka saa vaarallisia vaikutteita länsimaiden tiedustelupalveluiden kätyreiltä.

Suomelle Venäjä-suhde tulee säilymään ulkopolitiikan keskeisimpänä haasteena: miten yhteensovittaa hyvien suhteiden jatkuminen –johon sekä maamme turvallisuus että huomattavan tuottoisa idänkauppa perustuu– ja länsimaisten arvojen peräänkuuluttaminen osana eettistä ulkopolitiikkaa? Venäjän realistinen valtapolitiikka Kaukasukselle pitänee huolta siitä että kaukasialaiset tulevat säilymään yhtenä suurimmista suomalaisten pakolaiskeskusten asiakasryhmistä, ja että heidän läsnäolonsa tulee herättämään vastaisuudessakin Johan Bäckmanin ja Juha Molarin kaltaisten apologeettisten antifasistien paheksuntaa. Suoranaisia johtopäätöksiä Kaukasuksen tapahtumien vaikutuksesta Suomen ja Venäjän suhteeseen ei tule tehdä. Georgian sota ei muuttanut kansainvälisen politiikan luonnetta –toisin kuin silloinen ulkoministeri Alexander Stubb argumentoi kuuluisassa 080808 puheessaan– muuten kuin että länsimaat heräsivät osittain postmodernista Ruususen unestaan.

Venäjä soveltaa hyvin erilaista logiikkaa lähiulkomaihin kuten Georgiaan ja Ukrainaan, kun taas Suomi on maan rajanaapureista ainoa, jonka kanssa se keskustelee aidon tasavertaisesti. Suomen sotilastiedustelun päällikkö Georgij Alafuzoff on oikeassa sanoessaan (Taloussanomat, 7.1.2012) että jopa Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys aiheuttaisi todennäköisesti vain taloudellisia seurauksia kahdenväliselle suhteelle –kuten esimerkiksi mystisia puutullien nousuja. Tärkeämpää on huomioida se tosiasia että Venäjän ulkopolitiikka perustuu edelleen vahvasti realistiselle ajattelulle, eikä maa ole osa länsimaista turvallisuusyhteisöä. Niin kauan kuin tämä asiantila jatkuu toivoisi että Suomen poliittisella johdolla –joka tuntuu keskittyvän varuskuntien lakkauttamiseen sillä välin kun otetaan lisää lainaa– olisi viisautta ottaa oppia Sergei Lavrovin erinomaisesta analyysista: puolustuspolitiikka ei saa perustua muiden toimijoiden intentioiden ounasteluun vaan –ennenkaikkea sotilaallisten– kapasiteettien distribuution objektiiviseen arvioimiseen.