Jerusalemissa asuva Timo R. Stewart valmistelee poliittisen historian väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.

Viime vuosien suhteellisen rauhallinen tilanne on saanut Israelin turismin kukoistamaan ennätyslukemissa. Myös pohjoismaisten matkustajien määrä on nousussa. Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä tervetulleita.

Saksalainen Nobel-kirjailija Günter Grass sai hiljattain kuulla, ettei hänellä ole enää asiaa Israeliin. Syynä oli 84-vuotiaan Grassin kirjoittama runo, jossa hän kritisoi rankasti Israelin ydinohjelmaa ja kehotti Saksaa olemaan myymättä sille sukellusveneitä. Israelissa Grassin rajut väitteet maan muodostamasta uhasta maailmanrauhalle otettiin vastaan lähes yhtä raivokkaasti kuin Silvio Berlusconin taannoiset ruokakommentit Suomessa. Paikallista väriä toi natsikortin tavanomaisen ahkera käyttö. Niin pääministeri Benjamin Netanyahu kuin monet aiheesta kirjoittavat lehdetkin muistivat mainita Grassin palvelleen 17-vuotiaana muutaman kuukauden SS-joukoissa. Tapaus on esimerkki ikävästä refleksistä rankaista Israelin kriitikoita.

Eikä Grass ole ensimmäinen. Israelin rajaviranomaiset käännyttivät toissavuonna Noam Chomskyn hänen yrittäessään matkustaa Jordaniasta Israelin miehittämälle Länsirannalle. Tuolloin 81-vuotiaan Chomskyn mukaan syynä olivat hänen poliittiset näkemyksensä. Porttikiellon ovat saaneet monien muiden muassa akateemikko Norman Finkelstein, joka on tunnettu Israelin miehityspolitiikan ja siirtokuntien kriitikko. Vuoden 2008 lopulla ovet suljettiin Richard Falkille hänen yrittäessään matkustaa palestiinalaisalueille YK:n ihmisoikeusneuvoston lähettämänä erityisraportoijana.

Erityisen herkkä aihe tuntuu olevan Israelin miehityspolitiikka ja siihen olennaisesti liittyvä siirtokuntarakentaminen. Maaliskuun lopulla Israel ilmoitti ettei se tule päästämään maahan samaisen ihmisoikeusneuvoston lähettämää tutkimusryhmää. Neuvosto oli päättänyt selvittää Israelin Länsirannalle perustamien siirtokuntien vaikutuksen palestiinalaisten oikeuksiin. Euroopan maista neuvoston päätöslauselmaa puoltaneet Itävalta, Belgia, Norja ja Sveitsi saivat Israelin ulkoministeriön nuhteet.

Israelin närkästys ihmisoikeusneuvostoa kohtaan on sinänsä varsin ymmärrettävää. Vuonna 2006 perustettu neuvosto on tuominnut Israelin toimet kerta toisensa jälkeen samalla kun sen 47 jäsenen joukosta löytyy sellaisiakin ihmisoikeuksien jumbomaita kuten Saudi-Arabia. Neuvosto on kieltämättä liiaksi painottunut Israelin tekemisiin ja on samalla sokea monien jäsenmaidensa ongelmille.

Tämän käyttäminen Israelin pääpuolustuksena kuitenkin ohittaa kätevästi itse syytökset miehityksen ja siirtokuntien laittomuudesta ja vahingollisuudesta rauhanprosessille. Israel pitää ylpeästi esillä rooliaan vapaana demokratiana, jonka on tosin varauduttava turvallisuusuhkiin. Kuten puolustusministeri Ehud Barak mielellään toistelee, Israel ei ole Suomi. Mutta onko yhä jatkuva miehitys ja siirtokuntien rakentaminen miehitetylle alueelle omiaan pikemminkin pahentamaan kuin lieventämään näitä uhkia? Siviilien asuttaminen keskelle miehitettyä aluetta vastoin paikallisen väestön toiveita ei vaikuta turvallisuutta lisäävältä toimenpiteeltä.

Israel näkee asian toisin. Ihmisoikeusneuvoston siirtokuntatutkimusta torpedoinut varaulkoministeri Danny Ayalon on esittänyt ”totuuden Länsirannasta” suurelle yleisölle suunnatussa lyhyessä videossa. Karkean orientalistisia stereotypioita lukuun ottamatta kyseessä on varsin näppärä tuotos. Video vetää yhteen Israelin ulkoministeriön verkkosivuilla vuonna 2001 esitetyn virallisen kannan. Kumpikin argumentoi, ettei Jordanian valtaa Länsirannalla vuosina 1948–1967 oltu kansainvälisesti tunnustettu ja että siirtokuntalaisten siirtyminen Länsirannalle on vapaaehtoista.

Ei liene mikään yllätys, että Israelin hallitus on sitä mieltä, että siirtokunnat sinänsä ja niiden poliittinen ja taloudellinen tukeminen on täysin hyväksyttävää ja laillista. Yhtä vähän yllätyksiä on siinä, että palestiinalaisten edustajat pitävät siirtokuntia yksiselitteisen laittomina ja rauhanpyrkimysten vastaisina. Kyseessä ei silti ole mikään vaikea ristiriita, johon olisi vain osapuolten etujen mukaan muodostetut kannat ja paljon harmaata niiden välillä. Siirtokuntien laittomuus ja vahingollisuus on kiistanalaista korkeintaan samalla tavalla kuin ilmaston lämpiäminen. Mikään vakavasti otettava taho, jolla ei ole omaa lehmää ojassa, ei hyväksy siirtokuntia.

Geneven IV yleissopimuksen artiklan 49 mukaan ”valtaajavalta ei saa valtaamalleen alueelle karkoittaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään.” YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti erikseen vuoden 1979 päätöslauselmassa 446 kyseisen Geneven sopimuksen pätevän myös Israelin miehittämillä alueilla ja tuomitsi siirtokuntarakentamisen. Myös Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) vahvisti saman asian Israelin Länsirannalle rakentaman muurin tuomitsevassa lausunnossaan. EU:n edustajat ja sen jäsenmaat jaksavat muistuttaa siirtokuntien laittomuudesta säännöllisin väliajoin. Jopa Israelin läheinen liittolainen Yhdysvallat pitää siirtokuntia laittomina, vaikka käyttikin veto-oikeuttaan turvallisuusneuvoston viimeisimmässä siirtokunnat tuomitsevassa päätöslauselmassa. Israelin sisältäkin löytyy vastustusta siirtokunnille, viimeksi maaliskuun lopulla Israelin vanhimman sanomalehden, liberaalin Haaretzin pääkirjoituksessa.

Tällä suorastaan hämmentävällä yksimielisyydellä ei juuri nyt näytä olevan mitään käytännön merkitystä. Jo puoli miljoonaa israelilaista asuttaa miehitettyä aluetta. Vaikuttaa siltä, että Israelin nykyisellä oikeistohallituksella ei ole mitään halua hylätä laajennetun Israelin unelmaa, eikä toistaiseksi kukaan pyri sitä painostamaan. Jääräpäinen rakentaminen, YK elinten boikotoiminen ja toisinajattelijoiden karkotus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että siirtokuntakysymyksessä Israel vain jatkaa itsensä eristämistä. Ennemmin tai myöhemmin Israel joutuu kohtaamaan politiikkansa seuraukset. Mikäli tavoitteena on kahden valtion ratkaisu, se yksinkertaisesti vaatii irtautumista Suur-Israelin haaveista.