Carl von Clausewitzin haamu (1831-) on kuuluisa sotateoreetikko, sosiologi ja filosofi. Tällä hetkellä Clausewitzin haamu jakaa vuotensa kummitellen häntä väärin tulkitsevien akateemikkojen työhuoneita, pelotellen suurimman osan vuotta John Keegania ja Martin van Creveldiä. Clausewitzin haamu harkitsee kesäloman viettämistä Suomessa Hiski Haukkalan terrorisoimiseksi.

Viimeisten viikkojen ajan olen innolla seurannut Suomen kansainvälispoliittista blogistania, sekä Hiskin, Charlyn ja The Ulkopolitistin poikien keskustelua sodasta ja vähän rauhastakin. Erityiset kiitokset haluaisin osoittaa Sunnuntaistrategistille, joka pyysi minua osallistumaan keskusteluun Ouija-lautansa välityksellä. Charlylle sen sijaan totean, että ei kannata luottaa sotahistorioitsijoihin, jotka tulkitsevat tekstejäni Basil Liddell Hartin kautta. Se arvoton liero ja faktojen vääristelijä ei ymmärtäisi ideoitani vaikka lukisi ne yksinkertaistettuna wikipediasta.

Hartin tapaus kuitenkin valottaa varsin keskeistä ongelmaa tekstissäni, joka näin jälkikäteen ajateltuna on kyllä varsin kivuliaasti lukijan kannalta aikansa tuote: saksalaisen romantiikan vaikutus sekä dialektisen metodin käyttäminen on saanut aikaan mitä mielenkiintoisimpia väärinkäsityksiä, joista suurin tuntuu olevan erään nimeltämainitsemattoman sotahistorioitsijan ymmärrys väite siitä, että teokseni on oikeasti helppolukuinen.

Tämä on varmasti myös kirottua Antoine-Henry Jominia varmasti salaa fanittavan Hiski Haukkalan Sunnuntaistrategistille osoittaman kritiikin takana. Kuinka muuten joku voisi kutsua minua ”nojatuolimatkailijaksi,” vaikka palvelin upseerina niin Venäjän kuin Preussinkin asevoimissa, ja olin ensimmäinen länsimainen sotateoreetikko, joka pyrki tutkimaan sotaa ja sodankäyntiä tieteellisesti myös sosiologisina ilmiöinä (vaikka tosin Comte ei ollut sitä vielä sosiologiaksi silloin nimennyt).

Kirjani on kyllä oman aikansa tuote, ja rajoitettu senaikaisen sodankäynnin tutkimiseen, mutta oma analyysini oli huomattavasti tätä laajempi: En pyrkinyt tutkimaan pelkästään oman ajanjaksoni sotaa, vaan luomaan laajemman tieteellisen teorian sodasta, joka ei suinkaan rajoitu ajatukseen länsimaisesta valtioiden välisestä sodankäynnistä. Kalevi Holstinsa lukeneet tietävät tämän laajalti hyväksytty länsimainen käsitys siitä, mitä sota on, mutta sota – kuten kirjani kunnolla lukeneet tietävät – ei itsessään rajoitu tähän, vaan jokainen sota on oman sosio-kulttuurisen ympäristönsä ja muutenkin ihmisten toiminnan tuote. Toisin sanoen, kuten muutamat teokseni epäselvästi esitetyt argumentit ymmärtäneet teoreetikot ovat jälkikäteen laajentaneet, sodan luonto – vihanpito ja vihollisuus (Hiskille tiedoksi, että käsittelen tätä sodan keskeisenä elementtinä, en sen aiheuttajana), sattuma, alisteisuus politiikalle – ei muutu, mutta sodan luonne – miten sotaa käytännössä käydään ja kenen toimesta – saattaa hyvinkin muuttua. Hew Strachan käsittelee tätä muun muassa varsin hyvin tässä virtuaalisessa paperikäärössä.

Joka tapauksessa, väitteeni on, että sota, luontonsa ulkopuolella, on harvoin avoin universaaleille ”totuuksille” sen luonteesta –  sota on ihmisten toimintaa, ja ihmiset ovat aika monimutkaisia. Sama pätee myös sodan syttymisen syihin (joita en niinkään käsitellyt omassa teoksessani). Tietääkseni elossa olevat poliittiset tieteilijät eivät ole vieläkään löytäneet universaalia teoriaa siitä, miksi soditaan – vaikka yrityksen puutteesta tämä sotatieteen tutkimusalue ei kärsi.

Sama pätee myös ajatukseen ihmisten rauhallisuudesta tai sotaisuudesta, tai yhteiskunnallisista normeista. Sotia käydään (tai ollaan käymättä) monista syistä, ja ne jotka haluavat sotia, yleensä sen tekevät jos siihen kykenevät, joko kiertäen niitä rajoitteita mitä yhteiskunnan sosiaaliset normit niille asettavat – riskiyhteiskunnat käyvät sotaa tavalla, joka minimoi heidän miestappionsa; humanitaarista sodankäyntiä harrastavat yhteiskunnat pyrkivät täsmäiskuin vähentämään siviilitappiota kohdealueella, ja rajoittavat sodankäyntinsä tavoitteet hyvin minimalistisiksi; ja demokratiat, jotka eivät saisi käydä sotaa, käyvät sotaa käymättä sotaa: ne harjoittavat humanitaarisia interventioita, kineettisiä operaatioita, ja täsmäiskuja – tai mahdollisesti unohtaen ne kokonaan, tai pyrkien muuttamaan ilmapiiriä sallivammaksi.

Normit ovat kuitenkin alttiita muutoksille. Esimerkiksi harva ensimmäisen maailmansodan jälkeen – josta minua aiheetta syytettiin parin huonon englantilaisen  sotahistorioitsijan toimesta – olisi voinut ennustaa toista maailmansotaa. Sota kaikkien sotien päättämiseksi on sodittu historian aikana monia kertoja, ja varmasti soditaan tulevaisuudessakin. Se, missä muodossa näitä sotia käydään, on vielä epävarmaa. Se puolestaan ei ole, että niitä tullaan käymään. Toivottavasti ei kuitenkaan koskaan varustautumalla kivillä ja kepeillä.

Sota on oman aikakautensa ja omien rajoitteidensa tuote kuten kirjoitin jo 1800-luvulla. Aikakaudet vaihtuvat, sotaa käyvät osapuolet vaihtelevat, ja sodankäyntiä rajoittavat yhteiskunnalliset tekijät muuttuvat, mutta ovat ihmiset sitten yksilöinä sitten rauhallisempia tai sotaisampia, sodan luonne muuttuu mahdollistamaan sodan käymistä säilyttäen ennakoimattomuutensa, ja sodan luonto säilyy muuttumattomana. Niin kauan kuin valtiot, yhteiskunnat tai yksittäiset aseelliset ryhmittyvät näkevät, että he voivat aseellisen toiminnan kautta saada muut toimimaan haluamallaan tavalla (hyväksyttävään hintaan), sodat jatkuvat, ja kameleonttini elää ja voi hyvin – se, onko sota eettistä toimintaa on tämän huomioiden toisarvoisen tärkeää.