Kylmän sodan päättymistä edeltävät ja seuraavat vuodet muodostavat monella eri tavalla tärkeän ajanjakso Suomen ulkopoliittisessa historiassa. Yya-sopimuksen rautakahle hienovaraisesti hylättiin ja Pariisin rauhansopimuksen rajoitteista luovuttiin; samalla Suomi liittyi uuteen sopimusverkkoon EU-jäsenyydellä ja solmi uusia suhteita vanhoihin naapureihin.  Muutos vuosien 1988–1994 välillä oli moninkertaisesti huimaa ja juurikin siksi muutosten kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.   Teoksessa Vakauden kaipuu pitkän linjan Ulkoasianministeriön virkamies ja alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ”rekonstruoi” tätä muutoksen aikaa.

Ensinnäkin on todettava, että Vakauden kaipuu on kuvailua eikä tapahtumien dissektiota. Tässä se onnistuukin hyvin ja tarjoaa hyvän seikkaperäisen katsauksen sekä muutoksiin, että ajan henkeen. Suomen ulkopoliittisen johdon viralliset kommentit ja ajatukset, ja ulkopoliittiset kehitykset ovat hyvin esille nostettuja; etenkin Baltian-maiden käsittely on ansiokasta ja yksityiskohtarikas. On kuitenkin harmillista, että – kuten Blomberg toteaa esittelyssä – teos ei sisällä varsinaisesti uutta tietoa.  Ehkä voimme toivoa, että myöhemmin avattavat arkistot paljastavat enemmänkin.

Kirjoittajana Blomberg on varovainen ja tarjoaa harvoin suoraa mielipidettään asiasta, mutta tarkka lukija aistii hienovaraiset piikit.  Teos ei ole helppolukuisin johtuen raporttimaisesta kirjoitustyylistä ja reippaasta passiivin käytöstä.  Miltei 700 sivun pituus ei myöskään auta luettavuutta, ja kirja olisi ytimekkäämpi hieman lyhennettynä. Kirjan merkittävin ongelma ei ole sisällöllinen vaan rakenteellinen. Miltei kronologisesti etenevä teos käsittelee aihepiirtään kuvailemalla ensin maailmanpoliittista kontekstia, jonka jälkeen se siirtyy tarkastelemaan Suomen omaa suhtautumista.  Keskittyminen muun maailman tapahtumiin häivyttää Suomen ulkopolitiikan keskeisyyttä kirjassa – joka on valitettavaa sillä juuri tässä suhteessa kirjalla on eniten annettavaa.  Tämä ratkaisu myös tekee yllättävän hankalaksi seurata Suomen ulkopoliittisen linjan yleistä kehitystä näinä muutosten vuosina.  Ehkä tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä Suomen silloinen ulkopolitiikka vaikutti sirpaleiselta ja reaktiiviselta.

Vakauden kaipuu tai menneisyyden vanki?

Kirjan otsikko paljastaa jo minkä Blomberg kokee ajan keskeiseksi teemaksi Suomen ulkopolitiikan muuttuessa: jatkuva vakauden tavoittelu epävakaissa olosuhteissa. Pääväline jatkuvassa vakauden luomisessa oli puolueettomuuden käsite – sekä poliittinen että sotilaallinen. Loppukaneetissa Blomberg kuvailee vuosien 1988–1994 siirtymää kolmivaiheisena.  Ensin oli kylmän sodan aikainen poliittinen puolueettomuus muttei sotilaallista liittoutumattomuuta yya-sopimuksen takia; sitten tuli siirtymävaihe jolloin Suomi oli täysin liittoutumaton onnistuttua irtaantumaan yya-sopimuksesta; muutosten lopputuloksen, Suomi säilytti sotilaallisen liittoutumattomuuden, mutta lopetti poliittisen liittoutumattomuuden EU-jäsenyydellä.

Mikään näistä vaiheista ei ollut helppo.  Suomen ulkopolitiikka kohtasi merkittäviä rajoitteita yya-sopimuksen ja Pariisiin rauhansopimuksen olemassaolossa ja Suomen diplomatian hienovarainen työ niiden rajoitteiden purkamisessa on ihailtavaa.  Toki tätä näiden muutosten läpiajamista helpotti Neuvostoliiton heikentyminen ja hajoaminen ja uudelleen ilmestyneen Venäjän aulis asenne suhteiden ”resetiin”. Suomen linjaa on kritisoitu yltiövarovaisuudessa, mutta Blomberg esittää hyvinkin kuinka siinä ajassa ja kontekstissa aikaisemmat ratkaisut olivat ymmärrettäviä.  Vanhasta toimintamallista on hankala – eikä uskalla – poiketa. Tosin, ajan muuttuessa varovaisen linjan tuottamat epäkohdat kasvavat.

Tässä suhteessa on Blombergin kuvaus Etyjistä mallina ”sille järjestykselle, jonka suomalaiset halusivat syntyvän kylmän sodan tilalle” on kiinnostava. Näin ei tietenkään käynyt: Euroopan turvallisuusratkaisut, lopulta, keskittyvät lännen ympärille EU:n ja Naton muodossa ja tämä kehitys oli jo selvä 1993–1994.  Suomen ulkopoliittiselle johdolle oli selvää ettei Suomi voisi  jäädä täysin tämän kehityksen ulkopuolelle. Itse jäsenyysneuvotteluita ja suomalaista neuvottelua neuvotteluista vaikeutti kuitenkin sisäiset epävarmuudet ja erimielisyydet – etenkin siitä mitä sisimmissään puolueettomuus tarkoittaa: onko se keino Suomen ulkopoliitisen aseman vakauden edistämiseksi, vai onko se itseisarvo ja poistamaton osa suomalaista sielunmaisemaa?  Entä muuttuuko vastaus jos puolueettomuus ei ole yhteensovitettavissa uuden ja tarpeellisen yhdentymiskehityksen kanssa?

Argumentteja kuultiin puolin sun toisin, mutta lopulta koko semanttinen keskustelu muuttui esoteeriseksi, ja lopulta sellaiseksi, että muuttuvien olosuhteiden johdosta vain Suomessa puoluettomuuden sopiva määritelmä kiinnosti. Suomi hylkäsi poliittisen puoluettomuuden käsitteen ulkopolitiikastaan, mutta Suomi on edelleen sotilaallisesti liittoumaton maa joka ylläpitää itsenäistä puolustusta – vaikka yhdentymisen tien horisontissa oli jo silloin sotilaallinen ulottuvuuskin.  Jo silloin Blomberg selittää, että EU:n myötä sotilaallinen kuulumattomuus länteen – jo sopimusteknillisessä mielessä – vaati aika luovia tulkintoja.  Nykypäivänä, jolloin Suomella on tiivis sitoutuminen EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikaan, ja läheinen yhteistyö Naton kanssa, tilanne on entistä hassumpi.

Yhteinen tie

Suomen kylmän sodan aikaista ulkopolitiikkaa on kuvailtu eräänlaisena aktiivisena passiivisuutena (”Suomi juoksi kovaa pysyäkseen paikallaan”). Blomberg jatkaa samaa tulkintaa murrosvuosien ajalta.  Aikaisemman eristymisen sijaan, 1990-luvulla Suomella oli kova paine osallistua eri foorumeihin ja yhteisöihin, mutta olla ottamatta vahvoja kantoja jäseneksi päästyään. Etenkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aikana ilmeni suuremmoinen tarve selittää ja avata Suomen asemaa, ja ajoittain merkittäviäkin sisäisiä ristiriitoja ilmeni aseman määrittelemisessä. Blomberg antaa herkullisen esimerkin tästä kun Carl Bildt ja Paavo Väyrynen kävivät samana päivänä kummatkin tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakeria ja selittivät maittensa puolustuspolitiikkaa:

”Bildt selitti aamupäivällä, että Ruotsin ulkopolitiikka perustuu sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja riipumattomalle puolustukselle.  Merkityksensä menettävän puolueettomuuspolitiikan korvaisi tiiviimpi suuntautuminen Eurooppaan.  Iltapäivällä Väyrynen puolestaan seliiti Suomen puolueettomuuspolitiikan perustuvan sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle, uskottavalle puolustukselle.  Ne muodostivat puolueettomuuden ytimen.  Puolueettomuudesta Suomi ei luopuisi. [Hämmentyneelle Bakerille Väyrynen vakuutti, että] Suomen linja on sama kuin Ruotsin.”

Voi kysyä onko tämä rakentavaa epäselvyyttä. Kenties kylmän sodan aikana jolloin puolueettomuuden termin epäselvyys oli omaa antamaan hengitystilaa, mutta olosuhteiden selvästi muututtua sen suoma hyöty on vain kotimaanpoliittinen – ja jopa mahdollisesti ulkopoliittisesti haitallinen. Siinä kun Suomi aikaisemmin pelasi kahta peliä – yhtä lännen kanssa ja toista idän kanssa – nyt Suomi on siirtynyt kahden tason peliin, jossa ulko- ja sisäpolitiikan yleisöt pidetään (tietyissä aiheissa) visusti erillään. Presidentti Ahtisaari kuvaili Suomen EU-liittymistä yksinäisen tien korvaamista yhteisellä väylällä, mutta tässäkin on rakentavaa epäselvyyttä. Edelleen puhutaan yhdestä tiestä, jonka kaistoja, tasoliittymiä ja siltarumpuja ei olla täsmennetty.

Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi, WSOY, 2011. ISBN: 978-951-0-37808-3