Viime syksyllä käsittelin ”arabikevättä” terminologisesta näkökulmasta – minkänlaista käsitteistöä käytämme kuvailemaan tapahtumia arabimaissa – mutta jätin siinä pitkälti käsittelemättä median merkittävää roolia. Arabikevät on myös oleellisella tavalla mediatapahtuma; tapahtumien sarjaa ei voitu liittää jo olemassa oleviin tulokulmiin, ja siksi se synnytti kiinnostuksen ja tarpeen käsittää mistä on kyse. Nyt mediakritiikin näkökulmasta arabikeväästä kiinnostuneille on suomenkielinen kirja: Arabikevät.

Kaikenkattava otsikko ja takakansi kaipaisi kyllä kipeästi täsmentävää alaotsikkoa. Alle 200 sivun teos ei voi, eikä aiokaan käsitellä arabikevään kaikkea ulottovuuksia. Teos on oleellisesti mediakritiikin ja arabikevät-myytinmurtajan väliltä, jossa paikoitellen valaistaan taustatietoja ja paikoitellen ripitetään pinnallisesta ymmärryksestä. Mutta ottaen huomioon kuinka paljon väärinkäsityksiä Lähi-idästä on, tämä mikstuura ei välttämättä ole huono idea. Asiallisia kritiikin kohteita riittää.

Yleinen uutisointi arabikeväästä – valitettavasti – nojaa hyvinkin pinnalliseen analyysin varaan, tai uutisoinnin tarjoama tieto on epäanalyyttista. Tähän liittyy yleinen taipumus tarkastella Lähi-itää tuttujen prismojen kautta – kuten Israel-Palestiinan ikuisuuskonfliktin tai Yhdysvaltojen ulkopoliittisten pyrkimysten kautta – tai nyttemmin demokratian ja diktatuurin vastakkainasetteluna. Tapahtumien asettaminen narratiiveihin on luonnollista, mutta arabikevään moninaisiin ja rinnakkaisiin narratiiveihin on kiinnitetty huomiota vain muutamaan.

Armottomassa ylikäytössä on ollut sosiaalisen median narratiivi: Facebook ja Twitter arabikevään ajurina. Vaikka sosiaalisella medialla on ollut roolinsa sen korostaminen liiottelee sekulaaris-liberaalien ryhmittymien vahvuutta – joka taas aiheutti ongelmia sitten kun näiden korostettujen ryhmien painoarvo osoittautui paljon pienemmäksi vaaliuurnalla Egyptissä ja Tunisiassa. Uudenlaisempi ongelma on medioiden suhde aktivismijournalismiin, joka myös osaltaan liiallisesti korostaa tiettyjen teknologiataitoisten ryhmien painoarvoa ja sisäistämällä aktivistien näkökulmat sumentaa kokonaiskuvaa. Näin on käynyt esimerkiksi Syyrian konfliktin uutisoinnin kanssa, jossa propagandaa syöttävät kilpaa sekä regiimi että sen vastustajat.

Ylläolevien puutteiden lisäksi, lyhyt uutiskierto tuotaa lisähaasteita. Mediatalojen kiinnostus Lähi-itään ilmenee nopeasti ja useimmitten katoaa ennen kuin voi raportoida asioista kunnolla. Etenkin kun tapahtumat monimutkaistuvat niin lisäresurssien panostamisen sijaan tiputetaan tapahtumat uutiskierrosta. Näin on käynyt esimerkiksi Jemenin tapauksessa – jossa presidentin eroamisen jälkisiin tapahtumiin ei ole kiinnitetty huomiota, paitsi terrorismiaspektin kautta. Uutiskierron lyhyyden tuomat ongelmat vaikuttavat vahvasti uutisointiin Suomessa (nimenomaan suomalaiseen mediaan osoitetun mediakritiikin ydin löytyy myös Korpiolan kirjoituksesta Journalismikritiikin vuosikirjassa).

Teoksen mediakritiikki on pitkälti onnistunutta, kun taas sen tarjoama vaihtoehtoinen analyysi ei ole. On sanottava, että Arabikevät esittää kiitettävän tiivisiisti Lähi-idän keskeiset yhteiskunnalliset ongelmat – vaikka joista painotuksista ja tulkinnoista voi ollakin eri mieltä. Tosin niiden väittely sopii paremmin spesialistikirjallisuutta varten kuin populaaritiedettä varten. Teoksessa ”arjen näkökulman” painottaminen ei ole ongelmaton ratkaisu: se johtaa huvittaviin ristiriitoihin siitä, että arabimailla on liikaa historian painolastia, mutteivät taas muista omaa historiaansa. Ongelmallisinta on kuinka se johtaa arabikulttuurin piirteiden painottamiseen analyysissa (esimerkiksi, arabimonarkioiden ”perinteinen hallintokulttuuri” voimatekijänä). Toki Lähi-idän aluepoliittinen ympäristö on erilainen, mutta sen erikoisuuden perustelu primordiaalisilla kulttuuripiirteillä ei ole analyyttisesti antoisaa – klientelismi Lähi-idässä on oleellisesti sama kuin klientelismi muuallakin – ja se tahattoman helposti soveltuu orientalistisiin tulkintoihin ”arabimielestä” tai Lähi-idän alueellisesta ainutlaatuisuudesta. Vastaavasti on kummaa kuinka loppukaneetissa kirjoittajat kuvailevat tärkeintä muutosta demokratian kamppailuna – termiä jota he kritisoivat kovin sanoinkääntein aikaisemmin teoksessa länsikeskeisenä.

Siitä huolimatta, että kirjoittajat painottavat arabikadun näkemyksiä asioista kirjan aluepoliittinen anti on hyvin länsikeskeinen. Ulkopuolisten toimijoiden roolia – ja etenkin Yhdysvaltojen sotilasmahtia – korostetaan paikallisten toimijoiden agenttiuden kustannuksella. Räikeintä ja analyyttisesti köyhintä tämä on puhuttaessa Libyasta, jota käsitellään lähes puhtaasti Naton intervention kautta. Teoksessa Lähi-idän ”uuden geopolitiikan” luonnehdinta nojaa liian vahvasti poliittiseen viestintään ja kryptisiin kommenteihin (Egyptistä: ”Jos käsikranaatista otetaan sokka, se räjähtää”).

Miten siis vuoden 2011 tapahtumia Lähi-idässä tulisi käsittää? Yhdyn Arabikevään kirjoittajien mielipiteeseen, että kyseessä on ”tektooninen muutos” – kauan aikaa kasvanut yhteiskunnallisten laattojen paine on räjähdymäisesti purkautunut ja muokkaa uudestaan aluetta. Yli vuosi myöhemmin on selvää, että juuri miten arabikevät muokkaa aluetta on edelleen epäselvää: vastakkainasettelu kansan ja sortajien välillä oli helppo ymmärtää, mutta siirtymävaiheen nykähtelevä prosessi mutkien kanssa on hankalampi. Tästä huolimatta ei tule sivuuttaa tapahtumia epäselvyydestään huolimatta. Populaaritieteenä Arabikevät on lyhyt ja helppolukuinen kirja ja siten se ei ole huono paikka aiheesta kiinnostuneille aloittaa; alueeseen jo perehtyneille kirja ei tuo uutta.

Lilly Korpiola ja Hanna Nikkanen, Arabikevät, Avain, 2012
ISBN: 978-951-692-912-8