Niina Nykänen on projektiavustaja ulkoasiainministeriössä ja on työskennellyt aiemmin Suomen erityisedustustossa Natossa. Nykänen on suorittanut maisterintutkinnon turvallisuuspolitiikasta University College Londonissa.

Naton historian suurimman operaation päättyessä Afganistanissa Nato etsii jälleen paikkaansa ja tehtäväänsä kansainvälisessä yhteisössä. Verkostoituneen maailman uhat ovat monimuotoisempia ja vaikeammin ennustettavia kuin koskaan aiemmin Naton historiassa. Samanaikaisesti taloudellinen niukkuus asettaa haasteensa yhteisen puolustuskyvyn kehittämiselle. Nato on valmistautunut uuteen, ISAF-operaation jälkeiseen aikaan mm. perustamalla uuden kehittyvien uhkien osaston, jonka työ tulee eittämättä olemaan pohjana Naton uudelle identiteetille. Ensi vuoden lopussa ensimmäisen toimikautensa päättävällä pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenilla on kuitenkin merkittävin vetovastuu Naton tulevaisuuden varmistamisessa.

Heinäkuussa Lontoon Chatham Housessa pitämässä puheessaan Rasmussen esitteli visionsa Naton tulevaisuudesta – globaalissa maailmassa myös Naton tulee olla globaali toimija. Sen tulee olla valveutunut, verkostoitunut ja kykenevä. Tapansa mukaan Rasmussen lanseerasi ratkaisun avaimeksi ja Naton toiminnan suunnannäyttäjäksi uuden termin: klusterit. Tehokkaasti toteutettava globaali toiminta edellyttää halukkaiden ja kyvykkäiden jäsenten/kumppanien muodostamia klustereita, jotka toimivat turvallisuusuhkia vastaan alueellaan. Alueellisten turvallisuusklustereiden ajatus ei ole uusi. Naton globaalin agendan tanskalainen vivahde ei rajoitu vain pääsihteerin aksenttiin, vaan se perustuu vahvasti Kööpenhaminan koulukunnan turvallisuusnäkemyksiin.

Koulukunta muodostui 1990-luvulla Kööpenhaminan rauhaninstituutissa työskennelleiden Barry Buzanin, Ole Wæverin ja Jaap de Wilden ottaessa kantaa sotilaallisen ja inhimillisen tai globaalin turvallisuuden välille syntyneeseen dikotomiseen debattiin. Kriittiseen koulukuntaan (vasten tahtoaan) liitetty tutkimus yhdisti valtio- ja yksilökeskeisen turvallisuuskäsityksen liittämällä turvallisuuden käsityksen yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan liittymisen myötä yksilö muodosti identiteettinsä, mikä määritteli hänen käsityksensä turvallisuudentunteesta. Yhteiskunnan pääasiallinen turvallisuusongelma saattoi olla sotilaallinen, poliittinen, taloudellinen, sosiaalinen tai ympäristöllinen. Kokonaisvaltaisen, globaalin käsitteen sijaan turvallisuuden objektiivisuus voitiin saavuttaa tarkkailemalla yhteiskuntien ominaispiirteitä. Teoriaan liittyi jo aikaisessa vaiheessa sosiaalisen konstruktivismin piirteitä, joissa määritellystä totuudesta tulee toimintaa ohjaava linjaus. Nato on määritellyt olemassaoloaan muodostamalla jäsenvaltioiden ydinryhmän, minkä ulkopuolella tapahtuvat turvallisuuskehitykset ovat määritelleet sen toimintaan. Samalla Nato on myös laajentanut löyhempää kumppaneiden verkostoa, joka kattaa nykyisin yli 70 maata.

Myöhemmin kööpenhaminalaiset laajensivat yhteiskuntaturvallisuuden alueelliseen kontekstiin, turvallisuuden klustereihin. Turvallisuusongelmat kehittyvät usein alueellisesti, ylittäen valtioiden rajoja. Verkostoituneesta maailmasta huolimatta ne eivät välttämättä siirry helposti alueelta toiselle. Turvallisuuskehityksiä on siis kööpenhaminalaisten mukaan mielekästä tarkkailla turvallisuusklustereiden kautta. Ne muodostuvat valtioista, joiden kansallista turvallisuutta tulee arvioida koko alueen kehityksiä tarkkaillen. Samalla ne muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä. Naton globaalin agendan mukaisesti sen toimintaa tullaan todennäköisesti toteuttamaan jatkossa yhä alueellisemmin. Kehitys on nähtävissä myös kumppanuuksien muodostumisessa alueellisten kokoonpanojen ympärille, mistä esimerkkinä niin kutsuttu Välimeren dialogi ja Istanbulin yhteistyöaloite.

Naton resurssit eivät kuitenkaan voi riittää globaaliin turvallisuustoimintaan, kuten Rasmussenkin puheessaan myöntää. Tehokkaan toiminnan varmistamiseksi Nato tarvitsee tiiviimpiä kumppanuussuhteita, joiden toimivuus varmistetaan alueellisten klustereiden muodostamisella. ISAF-operaation päättyessä Naton tulee olla aktiivinen säilyttääkseen suhteet operaatioon osallistuneihin merkittäviin länsimaihin. Australian kanssa Nato allekirjoittikin kesäkuussa yhteisymmärryssopimuksen, joka oli ensimmäinen laatuaan kumppanimaan kanssa.

Missä sitten kulkevat Naton globaalin toiminnan rajat? Kööpenhaminan koulukunta tarjoaa tähänkin vastauksen. Ole Wæverin mukaan asiasta muodostuu uhka yhteisölle, kun se ”turvallistetaan”. Turvallistamisen kautta aihe muuttuu poliittisesta turvallisuusuhaksi, mikä legitimisoi tarvittavat toimenpiteet yhteiskunnan puolustamiseksi. Turvallistaminen ei voi kuitenkaan tapahtua ilman sitä hyväksyvää yleisöä. Naton kontekstissa tämä vaatisi Pohjois-Atlantin liiton sopimuksen artikla 4:n mukaisia konsultaatioita toimenpiteistä jäsen- tai kumppanimaata kohdistettua uhkaa vastaan, mikä voisi mahdollisesti johtaa artikla 5:n mukaisiin avustustoimiin. Naton kumppanimaalla ei ole mahdollista esittää toimia siihen kohdistuvaa uhkaa vastaan, eikä se siten täytä turvallistamisen vaatimusta yleisön hyväksynnästä. Naton globaali agenda rajoittuu siis vahvasti siihen, mitkä ovat jäsenmaille itselleen merkittäviä turvallisuuskysymyksiä.

Samalla toteutuu nk. hiljaisen merenneidon ongelma, mistä kööpenhaminalaisia on kritisoitu feministisen koulukunnan puolelta (mm. Hansen). Kuten pieni merenneito, ei äänetön maa voi ilmaista turvallisuusongelmaansa. Toisaalta Nato kuitenkin antaa kumppaniverkostoaan laajentamalla maille mahdollisuuden ottaa vahvemmin kantaa alueellisiin uhkiin. Ongelma on siinä, että takuita toiminnasta ei kuitenkaan edelleen ole. Globaalilla agendallaan Nato osoittaa kuitenkin kiinnostuksensa perinteisesti määritellyn euroatlanttisen alueensa ulkopuolisiin kehityksiin. Nato tulee tulevaisuudessakin tarvitsemaan ulkoisia uhkia identiteettinsä määrittelyyn. Silloin kumppanimailla ja Kööpenhaminan koulukunnalla on jälleen mahdollisuus.