Kesäkuun alussa venäläiskenraali Nikolai Makarov aiheutti pienen kohun kritisoimalla Suomen puolustuspoliittisten yhteistyökumppaneiden valintoja.  Eniten huomiota sai Makarovin huomio, että Suomen yhteistyö Naton ja muiden pohjoismaiden kanssa voi mahdollisesti muodostaa sotilaallisen uhan Venäjälle. Ymmärrettävästi puhe herätti keskustelua siitä, miten Makarovin puheita tulisi tulkita ja myöskin siitä miten niihin tulisi suhtautua (Ulkopolitistin aikaisempi kontribuutio aiheesta).

Keskustelu jäi kuitenkin Suomessa lyhyeksi: jo pari viikkoa myöhemmin Niinistön ja Putinin tapaamisen uutisarvoisin juttu oli jääkiekkokaukalossa, ja elokuussa Lavrovin vierailua dominoi Pussy Riotin kohtalo. On siis sopiva aika retrospektiiviin, mutta sitä tehdessä on ehkä parempi turvautua ulkopuolisiin näkemyksiin asiasta. Onneksi tapaus Makarov jätti jälkeensä pari pidempää ulkomaalaista puheenvuoroa Suomesta, Venäjästä ja Natosta.

Ensiksi vuorossa on Stephen Blankin kirjoitus Eurasia Daily Monitorissa: ”Makarov makes incendiary remarks in Finland.” Makarovin tapauksen Blank näkee uusimpana todistusaineistona pitkässä luettelossa Venäjän uhkaavaa toimintaa lähialueellaan; hän perustelee tämän esittämällä kuusi havaintoa siitä kuinka Makarovin kommentit heijastavat Venäjän uhkaavaa ulkopolitiikkaa (Blankin hengenheimolainen Anders Åslund on kuvaillut tätä ”Putinin huono naapuri” -politiikkana).

Blankin havainnot eivät ole väärässä – nostamansa konteksti soveltuu myös Suomeen – mutta ne jättävät myös paljon pois. Vaikka Makarovin kommentit ovat jossain määrin tyypillisiä (esim. Venäjän kielteinen suhtautuminen Nato-yhteistyöhön), niissä on mukana paljon erikoistakin (Pohjoismaalaisen yhteistyön sijoittaminen samaan joukkoon). Blank tarjoama konteksti Makarovin puheille ei selvennä motivaatiota puheen taustalla: miksi juuri nyt ja miksi Suomessa?  Tämä onkin Blankin tekstin suurin ongelma – historiaton käsitys Suomen ja Venäjän suhteista. Suomi rinnastetaan sellaisenaan muihin itä-Euroopan maihin ja artikkelissa tilaa saa vain sopivat suomalaiset englanninkieliset lähteet; nuansoidummat suomalaiskommentit Makarovin puheesta loistavat poissaolollaan.

Kiinnostavaa on myös Blankin tulkinta siitä miten Makarov vaikuttaa Suomen ja Naton suhteisiin: jos kerran Venäjän sotilasmenot kasvavat ja Suomen puolustusmenot supistuvat, niin lähes väistämätön askel loogisessa jatkumossa on, että uhkaavien venäläiskommenttien tulisi johtaa siihen, että suomalaiset harkitsevat Nato-jäsenyyttä. Blankin lähde – Perussuomalaisten Jussi Niinistö – ei ole kovin vakuuttava, mutta hän ei ole yksin argumentissaan.

Selkeimmiten tämän argumentin esittää Edward Lucas, The Economistin pohjoismaiden ja Baltian kirjoittaja, European Voice -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa ”Driven into NATO?” Lucas on kauan aikaa harrastanut Suomen Nato-jäsenyydellä spekulointia (Economistissa ja muuallakin); tapaus Makarov on antanut nyt uuden syyn tutulle tulkinnalle. Lucas näkee Makarovissa parhaan mahdollisen argumentin ja kannusteen Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyydelle mitä voisi ollakaan. Ajattelu on tietyllä tavalla intuitiivinen: jos kerran Venäjä koetaan uhkaksi, niin mikä sen parempi tapa poistaa uhka kuin liittymällä Natoon – samaa ajattelivat itä-Euroopan Nato-kokelaat 2000-luvun alussa ja Lucasin mukaan niin tulisi viimeistenkin Natoon-kuulumattomien länsimaiden.

Vaikka Lucas on tehnyt Suomi-läksynsä Blankia paremmin, hänkin tuntuu olevan varsin pihalla Suomen Nato-keskustelusta. Hallitusohjelmaan on kirjattu Nato-option jatkaminen ja tultuaan valituksi Niinistö on korostanut useampaan otteeseen, että Nato-jäsenyys ei ole tiedossa lähiaikoina (viimeiseksi linjapuheessaan elokuussa). Väittämä Nato-jäsenyyden kannatuksen noususta heijastaa myös vastaavanlaista optimistista tulkintaa. Kaikissa kesäkuun lopussa toteutetuissa mielipidekyselyissä (IS, MTV, Nelonen, HS) oli sama tulos: Nato-jäsenyyttä kannattavien määrä pysyi lähes vakaana, vaikka jäsenyyttä vastustavien määrä pieneni hieman. Kannatuksen ”nousu” jää myös 3%:n virhemarginaaliin. Toisin sanoen, Suomessa ei ole nähtävissä sysäystä Natoa kohti – vaikka Edward Lucas ja Stephen Blank arvoivat sen tulevan.

Tapaus Makarov ei näytä sellaisenaan muuttaneen paljoa suomalaisten Venäjä- tai Nato-kuvia. Tosin ei kannata täysin unohtaa kenraalin kommentteja (sillä ne heijastavat edes osittain Venäjän kiristyvää lähialue-suhtautumista), eikä myöskään sitä että Suomen kanta Venäjän muutokseen on naapureihinsa verrattuna poikkeuksellinen. Makarovin puheen ulkomaanuutisointi havainnollistaa kuinka hankalaa Suomen kannan poikkeuksellisuuden ymmärtäminen on ulkomailta käsin. Ehkä ei pitäisi kuitenkaan liiaksi  syyttää ulkomaalaisten Suomi-asiantuntijoiden puutteita, sillä on meilläkin oma osamme siinä. Nato-keskustelun väärinymmärtämisen ohella eurokriisi on tuottanut useammankin esimerkin siitä kuinka suomalaisten sekavat selitykset ovat johtaneet väärinkäsityksiin (Tuomioja, Urpilainen).