Syyrian tapahtumien tuottaessa ikäviä otsikoita päivittäin, lienee jo selvää, ettei Assadin dynastialla ole sisällissodan jälkeistä tulevaisuutta. Dynastian henkilökohtaisiin suhteisiin ja klientelismiin pohjautuvan hallintomallin poistumisesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Tästä hyvänä esimerkkinä on naapurimaa Irak, jossa pääministeri Nuri al-Malikin vallan keskittämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat jo pitkään muistuttaneet enemmän maan entisen Baa’th-puolueen ja Saddam Husseinin toimintatapoja kuin orastavaa demokratiaa. Tämän trendin keskellä viime viikolla sunni-taustaisen Iraqiia puolueblokin jäsen, Muhammed Tawfiq Allawin ero viestintäministerin tehvävistä ministeriötä kohdanneen “poliittisen häirinnän” johdosta ei ainakaan syittensä puolesta yllätä, onhan kyseesä jo viime joulukuussa kärjistyneen sisäpoliittisen kriisin oire. Mitä Irakissa oikein tapahtuu?

Keskiössä Nuri al-Maliki

Nuri al-Malikin valtaannousu (2006- ) on tuttu tarina kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Maan, tässä tapauksessa Irakin, johtoon valitaan ns. “alin yhteinen nimittäjä”, harmaa ja harmittomaksi koettu virkamies, joka ei herätä valintaa tekevissä intohimoja suuntaan tai toiseen. Tämä mies kuitenkin omaksuu usein murroksessa olevan poliittisen järjestelmän kiemurat nopeasti ja alkaa muovata järjestelmää itselleen sopivaksi käyttäen keinojen koko palettia. Machiavellinsä osaava – al-Maliki kuuluu ehdottomasti tähän ryhmään – vallan tavoittelija osaakin keskittyä heti olennaiseen, varmistaen tärkeimpien instituutioiden uskollisuuden.

Malikin tapauksessa tämä tarkoitti Yhdysvaltain debaathifikaatio-skandaalin jälkeen pikavauhtia ja massiivisilla investoinnella pystyyn laittaman armeijan ja turvallisuuspalveluiden altistamista oman komentonsa alaisuuteen. Maliki onnistuikin sitouttamaan tärkeimmät armeijan yksiköt ja turvallisuuspalvelut, ohi virallisen komentoketjun, pääministerin kanslian alaisuuteen. Uusien nimitysten ehdoton ja tärkein kriteeri oli lojaalisuus Malikia kohtaan; nämä täydensivät jo aikaisin palkattua malikilaisten kovaa ydintä, jonka jäsenten ylentämistä ohi tavallisten uraupseereiden varten Irakin pääministeri perusti suoraan pääministerille alisteisen puolustusvoimain komentajan viran/toimen. Puolustusministeriön alaisuudesta katosi myös, niin ikään suoraan Malikin alaisuuteen, 6000 eliittisotilaan vasta-terrorismin yksikkö, jota nyttemmin voinee pitää eräänlaisena pretoriaanikaartina. Mitä enemmän vastuu maan turvallisuudesta siirtyi Yhdysvalloilta irakilaisten omiin käsiin, sitä voimakkaampi henkilö Malikista, oman varjovaltonsa kautta, tuli Irakissa.

Varjovaltion turvallisuuskeskittymä pääsi ensimmäisen varsinaisen haasteensa äärelle vuonna 2008 kun maassa alati velloneet huhut välittömästä vallankaappausyrityksestä (jossa Basrassa puhjenneita väkivaltaisuuksia olisi käytetty syynä epäluottamuslauseen virittämiseen parlamentissa) antoivat Malikille syyn lähettää armeijan Basran kaduille. Operaatio olisi hyvin todennäköisesti epäonnistunut ilman Yhdysvaltain taustatukea niin maajoukkojen kuin ilmavoimien muodossa, mutta antoi onnistuessaan kuvan Malikista lain ja järejestyksen palauttavana johtajana. Tätä imagoa Maliki hyödynsi poliittisesti perustamalla oman puolueblokkinsa, joka voittikin heti ensimmäiset vaalinsa,  vuoden 2009 kunnallisvaalit.

Poliittinen umpikuja

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa Malikin markkinointi lain ja järjestyksen takuumieheydestä ei kuitenkaan mennyt läpi samalla tavalla kuin kunnalistasolla ennen, puolueen sijoittuessa Iraqiya-blokin taaksen. Toinen sija vaaleissa olisi tietänyt heikommalle poliitikolle pääministeriydestä luopimusta. Malikin kuitenkin onnistui, liki puolen vuoden neuvotteluiden jälkeen, säilyttää pääministerinasemansa, kiitos taitavan “poliittisen lahjonnan. Malikiyunien kasvaneesta vaikutusvallasta huolestuneiden poliittisten toimijoiden vaatimusten toteutuminen taas on jäänyt kosmeettiselle tasolle, Malikin vallan keskittyessä, päin vastoin, yhä enemmän, kuten Ulkopolitist viime talvena raportoi.

Muhammed Tawfiq Allawin ero yhteishallituksesta viime viikolla on siis oire vuonna 2010 alkaneesta sisäpoliittisesta kriisistä, joka on ilmentynyt mm. Tariq al-Hasemista tehdyssä, vähintäänkin kyseenalaisessa pidätysmääräyksessä.  Yksi suurimmista ongelmista al-Malikin pyrkimysten rajoittamisessa on organisoidun poliittisen opposition puute. Sikäli kun protesteja, esimerkiksi arabikevään tiimoilta, on esiintynyt on ne tehokkaasti lopetettu. Toisaalta, vaikka Malikia ei välttämättä rakasteta, ei varsinaista vastavoimaa ei löydy. Ainoata varteenotettavaa oppositioryhmää edustaa Muqtada al-Sadrin johtama, shiialainen sadristien liike, joiden omasta ei-niin-mutkattomasta roolista maan politiikassa saisi oman artikkelin. Kesäkuussa al-Sadr kutsuttiin Iranin hallinnon toimesta Teheraniin (jossa al-Sadr oli vuosina 2008-2011 maanpaossa) neuvonpitoon, jonka tarkoituksena oli yrittää vakuuttaa sadristit al-Malikin hallituksen pystyssä pysymisen tärkeydestä. Toistaiseksi sadrilaiset eivät vielä ole uusineet vaatimustaan al-Malikin erosta, ja Iran onkin käyttänyt kaikkia suhteitansa shiialaispoliitikkoihin estääkseen nykyhallituksen kohdistuvan välikysymyksen syntymisen Irakin parlamentissa.

Vaikka keinot ovat tässä suhteessa lähinnä poliittisia verrattuna Basran suoraan sotilaalliseen toimintaan, on malikiyunien käytössä myös poliittinen väkivalta. Kuten Human Rights Watchin uusimmasta Irak-raportista voi lukea, on Malikin hallintoa kritisoineissa mielenosoituksissa esiintynyt hallituksen tukemia siviilipukuisia joukkoja, jotka ovat häirinneet mielenosoitusta hakkamalla ja jopa tappamalla mielenosoittajia, kuten viime vuoden helmikuun mielenosoituksissa. Väkivalta voi olla myös kohdistetumpaa, ja Irak onkin toiminut poliittisten murhien luvattuna maana lähes koko Malikin aikakauden. Tästä esimerkkinä oli viime syyskuussa murhattu, nykyhallintoa näkyvästi kritisoinut toimittaja Hadi al-Mathi, joka vain tunteja ennen kuolemaansa kertoi Facebookissa saaneistaan tappouhkauksistaan. Myös jo Ba’athin ja Saddam Husseinin kaudella toimineiden salaisten vankiloiden käytöstä poliittisten vankien kiduttamiseen on todisteita, jotka ainakin yhden vankilan kohdalla johtavat suoraan al-Malikille alisteisiin joukkoihin. Kenties näkyvimmillään ja räjähdysaltteimmillaan malikilaisten toimet ovat olleen suhteessa sunni-enemmistöisten maakuntien autonomiapyrkimyksiin. Tiukentuvan poliittisen ilmapiirin tiimoilta autonomiaa hakeneet Salahdin ja Diyala saivat pian kokea malikilaisten joukkojen läsnäolon, paikallisjohtajille osoitettujen pidätysmääräysten kera.

Näin ollen malikilainen vallassa pysymisen strategia on koostumukseltaan moninainen, sisältäen vallan keskittämistä ja klientelismiä, poliittista väkivaltaa,sektiläisyyteen perustuvaa populismia ja taitavaa ulkosuhteiden käyttöä.

Ulkosuhteisiin tultaessa mielenkiintoinen sivuhuomio onkin, että al-Malikin hallinto nauttii edelleen sekä Iranin että Yhdysvaltain tukea, niin taloudellisessa kuin poliittisessa mielessä.  Tämä toki sopii Malikin pyrkimyksille vähentää molempien vaikustusvaltaa tasapainottelemalla toisella toista vastaan tarpeen mukaan. Koska Iranilla on suora intressi nykyhallinnon pystyssä pysymisessä ja Yhdysvalloilla epäsuorempi, mutta yhtenevä intressi, on vaikeaa nähdä poliittisen ratkaisun syntyvän lähiaikoina. Varmaa on, että sisällissodan riskit Irakissa ovat kasvaneet merkittävästi arabikevään ja kuluvan vuoden tapahtumien seurauksena, sillä  kuten Nassim Nicholas Taleb kirjoitti artikkelissaan Foreign Affairsille viime vuonna, kasvattaa keinotekoisesti hallittu volatiliteetti poliittisessakin kontekstissa niitä riskejä, joiden toteutuminen vasta vaarallista onkin. Kenties tämän takia Yhdysvaltain olisi jo syytä, kuten Irak-ekspertti Toby Dodge esittää, puuttua al-Malikin tekemisiin. Muuten edessä voi pian olla se Irak, jonne Yhdysvallat lähetti lisää joukkoja vuonna 2007.