Vuoden 2011 loppupuolella maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinnyt Occupy-liike nosti tuloerojen kasvun ja taloudellisen tasa-arvon näkyvästi yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka liike onkin rakenteeltaan hajanainen eikä sillä voi sanoa olevan mitään tarkkoja poliittisia vaatimuksia tai ohjelmajulistuksia, on sen yleisviesti selvä: ylempien tuloluokkien osuus yhteisestä kakusta on kasvanut suhteettomasti viime vuosikymmenten aikana samalla kun keskiluokka on joutunut yhä ahtaammalle. Epävakaaksi ja kriiseille alttiiksi osoittautuneen modernin finanssijärjestelmän symboliksi muodostui itseoikeutetusti New Yorkin Wall Street.

Mielenosoituksissa on esitetty myös perinteinen huoli rahan vallasta; talousjärjestelmän kyky ajaa omia erityisintressejään on koettu haitalliseksi demokratialle, sillä poliittiset puolueet ovat muodostuneet yhä riippuvaisemmiksi suurista rahoittajista. Aihe on ajankohtainen, sillä Yhdysvalloissa korkeimman oikeuden kumottua aiemmat vaalikampanjalait ovat tämän syksyn presidentinvaalit muotoutumassa maan historian kalleimmiksi: sekä demokraatit että republikaanit saavat arvioiden mukaan kerättyä jopa miljardi dollaria vaalikassoihinsa. Kyky ostaa enemmän mainosaikaa suurilta TV-yhtiöiltä saattaa osoittautua ratkaisevaksi tekijäksi vaa’ankieliosavaltioissa.

Occupy-liikkeen yhteiskunnallisen kritiikin premissit juontuvat pitkälti kahden ranskalaisen taloustieteilijän, Thomas Pikettyn ja Emmanuel Saezin, tekemiin tutkimuksiin tuloerojen historiallisesta kehityksestä. Heidän mukaansa rikkaiden tulojen osuuden kasvu Yhdysvalloissa on johtanut tilanteeseen, jossa tuloerot ovat suurimmalla tasollaan sitten 1920-luvun lopun. Tämän pohjalta Piketty ja Saez ovat ehtineetkin ehdottaa rikkaiden veroasteen korottamista nykyisestä 35 %:sta jopa 90 %:iin. He näkevät demokraattisen puolueen ajaman ns. Buffett-säännön eli 30 % minimiveron asettamisen miljoonan dollarin ylittäville tuloille liian tehottomana toimenpiteenä rikkaiden kurittamisessa.

Pikettyn ja Saezin teki alunperin tunnetuksi historiallisen ulottuvuuden tuominen tutkimukseen tuloeroista Yhdysvalloissa: aiemmat tilastot olivat ulottuneet vain vuoteen 1970, mutta kahlaamalla läpi veroviraston arkistoja analyysi saatiin ulotettua vuoteen 1913. Tämän perusteella tehdyt johtopäätökset ovat suurimmalle osalle tuttuja, sillä ne on mediassa yleisesti hyväksytty itsestäänselvänä totuutena.

Pikettyn ja Saezin aineiston mukaan Yhdysvalloissa 1920-luvun matala verotus oli yhteydessä tuolloin esiintyneisiin suuriin tuloeroihin. Korkeinta marginaaliveroastetta nostettiin 1930-luvun lamasta toipumisen aikaan ja toisen maailmansodan jälkimainingeissa 25 %:sta 70–94 %:iin, millä tasolla se pysyikin aina 1980-luvun alkuun asti. Tänä aikana tuloerot vaikuttivat pysyvän suhteellisen tasaisina, varsinkin 1920-lukuun verrattuna.

1980-luvulla Ronald Reaganin aikana alkaneen deregulaation ja oikeistolaisen talouspolitiikan kaudella ylintä veroastetta alennettiin alle 50 %:iin, mikä on tämän käsityksen mukaan syynä tuloerojen ”räjähdysmäiseen” kasvuun sitä seuranneilla vuosikymmeninä. Tämän selitysmallin logiikka tuntuu intuitiivisesti varsin selkeältä, mutta ei valitettavasti kestä tarkempaa tarkastelua. Muun muassa aiheesta kirjoittanut historioitsija Brian Domitrovic on huomauttanut, että vain verotettavan tulon tarkastelu ei itse asiassa kerro rikkaiden tuloista juuri mitään: koska keinoja kiertää ylintä veroastetta on lukuisia, eivät tilastot anna realistista kuvaa varakkaimpien kokonaistuloista. Vastaavasti verojen alentaminen vähentää tarvetta kanavoida tuloja muita kautta, joten rikkaiden tilastoissa näkyvän verotettavan varallisuuden osuus samalla kasvaa. Juuri näin tapahtui vuosien 1944–1988 välillä Yhdysvalloissa, jolloin ylin marginaaliverotuksen aste putosi hurjat 66 %-yksikköä. Koska tätä verotettavan tulon elastisuutta ei otettu huomioon, olisivat Pikettyn ja Saezin johtopäätökset olleet Domitrovicin mukaan päteviä vain silloin, jos ylin marginaaliverotusaste olisi pysynyt samana koko tarkastelujakson aikana.

Cato-instituutin Alan Reynolds on tuonut esiin tuloerotutkimuksen toisen merkittävän puutteen: aineisto perustuu vain verotusta edeltävään (pre-tax) dataan, eikä se ota huomioon tulonsiirtoja. Aineiston valossa alempien tuloluokkien osuus kokonaistuloista näyttää liian pieneltä, sillä terveydenhuollon, sosiaaliturvamaksujen, työttömyyskorvausten, ruoka-avun sekä erilaisten verohelpotusten suhteellinen osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Tuloeroja arvioitaessa tulisi tarkastella myös talouden kokonaistilaa: rikkaimman 1 %:n tulojen kasvaessa (esim. 1994–2000) on köyhienkin osuus vähentynyt. Vastaavasti ylimmän prosentin taloudellinen ahdinko (mm. 1988–1991, 2000–2003 ja 2007–2009) on merkinnyt myös köyhyysrajan alapuolella elävien määrän kasvua. Vaikka taantumien aikana tuloerot aina laskevat – saavathan muut tuloluokat suuremman osuuden jatkuvasti kutistuvasta kakusta – on harva kuitenkaan valmis ehdottamaan taantumaa taloudellisen tasa-arvon välineeksi.

Tuloerojen mittaamiseen käytettävä Gini-kerroin ei myöskään tunnu tukevan väitteitä tuloerojen räjähdysmäisestä kasvusta. Yhdysvaltain kongressin tilastojen mukaan vuodesta 1988 vuoteen 2009 maan Gini-kerroin koki vuosien mittaan pientä vaihtelua, mutta pysyi käytännössä samana koko tarkasteluvälin aikana. Ja kun lukuihin otettiin mukaan tulonsiirrot, olivat tuloerot itse asiassa vuonna 2009 pienemmät kuin vuonna 1988. Missä siis piilee paljon puhuttu tuloerojen räjähdys? Kongressin tilastojen mukaan taantuman aikana vuodesta 2007 vuoteen 2009 ylimmän 1 %:n tulot romahtivat 37 %, mitä tuskin voi pitää kovin hyvänä tuloksena taloudelliselle eliitille. Samaan aikaan amerikkalaisten mediaanitulot kasvoivat 48,8% vuodesta 1980 vuoteen 2009.

Kuten Alan Reynolds on huomauttanut, ylempien tuloluokkien osuuden vaihtelut yhteiskunnan kokonaistuloista kuvastavat tuloerojen kasvun sijasta pikemminkin muutoksia yritys- ja verolainsäädännössä, mikä pitäisi myös ottaa huomioon julkisessa keskustelussa. Pikettyn ja Saezin käyttämä aineisto oli puutteineenkin ainoa, joka Yhdysvaltain verovirastolta oli helposti saatavilla; kattavamman after-tax-aineiston kerääminen on Pikettyn omien sanojen mukaan valtava, vuosia kestävä urakka. Väitteet tuloerojen valtavasta kasvusta on kuitenkin hyväksytty jo lähes itsestäänselvyydeksi niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin, vaikka todistusaineisto muuta väittäisikin. Tuloeroista valittaminen on nykyään ”yhteiskunnallisen pahoinvoinnin kasvun” kaltainen sisällötön, mutta valistuneen kriittiseltä vaikuttava fraasi – sitä on helppo käyttää poliittisessa retoriikassa ilman viittausta minkäänlaiseen todistusaineistoon, koska se vain sattuu kuulostamaan todelta.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että tuloeroaineistojen kovimmat kriitikot eivät itsekään ole mitään puolueettomia toimijoita: Yhdysvalloissa Pikettyn ja Saezin työtä ovat äänekkäimmin kyseenalaistaneet republikaaneihin kallellaan olevat lehdet sekä libertaarinen Cato-instituutti. Toisaalta kriitikoiden osoittamat puutteet aineistossa ovat varsin merkittäviä suhteessa siihen kritiikittömyyteen, jolla perusolettamukset tuloerojen kasvusta on hyväksytty. Julkinen keskustelu on keskittynyt myös turhan yksipuolisesti asetelmaan, jossa tuloerojen kasvu nähdään aina yhteiskunnallisena ongelmana. Tuloerojen maltillinen kasvu on usein tapahtunut taloudellisesti hyvinä aikoina, jolloin myös keskiluokan tulot ovat kasvaneet voimakkaasti. Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmän rakenteelliset ongelmat, pankkien ”too big to fail”-ilmiö sekä poliittista järjestelmää ravisteleva vaalirahoituskysymys ovat sinänsä erillisiä ongelmia, jotka usein liitetään poliittisessa retoriikassa tuloerojen muutoksiin, jotka taas ovat paljon pidemmän aikavälin kehityslinjoja. Kuten monessa muussakin asiassa, toivoisi tässäkin suurempaa kriittisyyttä niin medialta kuin tavallisiltakin kansalaisilta.