Ennustaminen kansainvälisessä politiikassa on tunnetun hankalaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt esim. Paavo Väyrystä (Euroopan kahtiajaon pysyvyys, Neuvostoliiton jatkuvuus), lukuisia Pohjois-Korean asiantuntijoita, Bernard Lewisiä (irakilaisten suhtautuminen amerikkalaisten miehitykseen) ja lukuisia muita. Yhteistä näille henkilöille on väärä positiivinen (jokin tulee tapahtumaan) ennustus, joka nyttemmin näyttäytyy lähinnä koomisessa valossa. Väyrystä on juuri kenenkään, varsinkaan kansainvälisillä kentillä, vaikeaa ottaa tosisaan asiantuntijana – sen sijaan pyongjangologien ja Lewisin ajatukset ovat joillekin, poliittisia päätöksiäkin tekeville, vielä käypää valuuttaa. Osaavatko asiantuntijat siis ennakoida oman alansa – tässä tapauksessa laajan kv.politiikan – tapahtumia ylipäänsä kadunmiestä paremmin? Tähän kysymykseen Philip Tetlock hakee vastauksia kirjassaan Expert Political Judgement.

Tetlockin kirjan muoto on pitkään kestäneen tutkimusprojektin tulosten esittely, jonka pohjana on lähtökohta siitä, että ns. hyvää päätöksentekoa voi tutkia kahden pääparametrin avuin: 1) kuinka hyvin henkilökohtaiset analyysit korreloivat objektiivisesti havaittavan maailman kanssa 2) henkilökohtaisen ajattelun/uskomusten koherenssi ja päivittäminen uuden todistusaineiston edessä. Kirjan julkaisuun mennessä (2005) Tetlock oli teetättänyt 18 vuoden aikana 28 000 ennustetta kansainvälisiä suhteita koskien ko. alan akateemikoilta, journalisteilta, tiedusteluanalyytikoilta ja think tankkien jäseniltä. Vastanneiden keskimääräinen työhistoria oli 12 vuoden pituinen, joten mistään noviiseista ei ollut kyse; kysymysten asettamat ennustepyynnöt puolestaan koskivat eri kansainvälisten suhteiden osa-alueilta (valtiokehitys, talousennusteet jne.) lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä.

Merkittävintä (tai edes kovin merkittävää ylipäänsä) Tetlockin tulosten mukaan ei ollut se kuka (sosiaalisella tai institutionaalisella taustalla ei ollut merkitystä) tai mitä ajattelee – esimerkiksi keynesiläiset taloudessa tai realistit kv. politiikassa eivät olleet sen parempia ennustamisessa kuin neoklassislaiset tai konstruktivistit  – vaan se miten ajattelee. Eri tyylin ajattelijat kirja jakaa karkeasti ottaen – Isiah Berlinin kuuluisaa esseetä ja sen kategorisointia lainaten – kahteen ryhmään: siileihin ja kettuihin. Näistä ensimmäiset ovat yhden idean eksperttejä, jotka ulottuvat ydinalueensa prinsiipeistä, hakien (luotuja tai todellisia) kytköksiä osaamisalueeseensa. Jälkimmäiset ovat puolestaan eräänlaisia generalisteja ja eklektikkoja, jotka eivät vanno yhden suuren idean nimeen, eivätkä heijasta samanlaista itsevarmuutta ennustamisessa kuin siilit. Koska ketut ovat yhtäältä valmiimpia päivittämään uskomuksiaan uusien todisteiden valossa ja toisaalta eivät ole yhtä varmoja ennustamastaan, on heidän asiantuntemuksensa ennustusten osumina mitattuna parempaa. Siilit puolestaan puolustavat päivittämättömiä näkemyksiään mm. ajoituksella (ei vielä, mutta vuonna x), poliittisesta maailmankatsomuksesta riippumatta. Huomion arvoista on, että tutkimuksen parhaiten ennustushaasteistaan suoriutuneet, jotka kuuluivat kettuihin, suhtautuivat itse ennustamiseen skeptisesti. Monimutkaisessa maailmassa henkilökohtainen ennustaminen ei Tetlockin tulostenkaan valossa, tietenkään, ole helppoa. Lohtua ei myöskään lisää se, että yksinkertainenkin malli tai tilastollinen algoritmi päihittää parhaatkin ketut, jotka kuitenkin ennakoivat sentään kadunmiestä paremmin. Mallitkin ovat toisaalta ainakin taloustieteen saralla, lievästi ilmaistuna, ongelmallisia, kuten esim. riskimallinnuksen kyvyttömyys vuoden 2008 talouskriisin tapahtumien ennakoimisessa kertoo.

Tetlockin kirja ei ole lukukokemuksena helpoimmasta päästä, mikä johtuu kirjan tiedeartikkelimaisesta rakenteesta: vaikka metodologiaa ja matemaattisempaa todistelua käsittelevät kappaleet ovat mukana päätekstistä erillisinä liitteinään, poikkeaa kirja useasti tieteen filosofian ja metailun taipaleelle, mikä saattaa ymmärrettävästi ärsyttää joitakin lukijoita. Näin ollen Tetlockin kirja vaatii kenties kohtuuttoman paljon aikaa, keskittymiskykyä ja jopa yhteiskuntatieteiden perusteita satunnaisemmalta lukijalta verrattuna esimerkiksi Tetlockin kollegan, Daniel Kahnemanin niin ikään lyhyessä ajassa pienoiseksi klassikoksi nousseeseen Thinking, Fast and Slow -teokseen, joka on huomattavasti helppolukuisempi.

Entä mikä sitten on Tetlockin tutkimustuloksistaan vetämä johtopäätös? Kaikessa lyhykäisyydessään se, ettei liberaalin yhteiskuntajärjestyksen tuottama ideoiden ja informaation markkina ole riittävä melunsuodattaja johtuen yhtäältä, mikäli edes haluamme löytää optimaalisen emmekä “mieleisemme” ehdokkaan, heurestiikastamme (esim. taustalla ja ulkonäöllä voi olla argumentteja suurempi merkitys) ja toisaalta kognitiivisista “harhoistamme”. Kun katsoo esimerkiksi julkaisumaa USA:n presidentinvaalien tiimoilta käytyä julkista keskustelua, on Tetlockin lopputulemasta helppo olla yhtä mieltä. Hurja kilpailu massamediamarkkinoilla on kuitenkin tuottanut puoluekytköksistä vapaiden faktantarkistuspalveluiden muodossa sellaisia suodattimia, jotka lienevät Tetlockin, ja kenen tahansa rationaalista analyysiä rakastavan, mieleen. Siilit tarjoavat jääräpäisyydessään helposti markkinoitavia narratiiveja (à la Huntingtonin ”kulttuurien yhteentörmäys”), minkä vuoksi Tetlockin tutkimustulokset ja niiden julkaisu on ollut ensiarvoisen tärkeä teko. *valtiotietelijän hatunnosto*

Philip E. Tetlock: Expert Political Judgement. How Good Is It? How Can We Know? (Princeton, 2005), 321s.