Räkäjarrut. Kalapuikot. Pensselit. Mursut, keikarit, stalinit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Näin marraskuun, tai kuten tosimiehet sitä kutsuvat, movemberin ensimmäisenä päivänä on hyvä uhrata ajatus tai kaksi karvaiselle ylähuulelle, varsinkin koska The Ulkopolitistin toimituksella naamakarvoituksen kasvattaminen saa lähinnä tragikoomisia tai ironisia piirteitä. Toisaalta viikset voivat avittaa kansainvälisen politiikan kiemuroitten hahmottamista – kertovathan ne paljon kantajastaan.

Tiesittekö, että ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, jonka ylähuulelle paikallinen villieläin raahautui kuolemaan, oli Ulysses S. Grant? Naamakarvoituksesta jaloimman pilasi kuitenkin varsin perinteinen parta. Tämä perinne jatkui kahden seuraavan presidentin verran, kunnes Chester A. Arthur pyrki taistelemaan naamakarvainflaatiota vastaan ajelemalla leukaparran pois. Naamakarvoituksen sopivaa tasapainoa saatiin odottaa aina Grover Clevelandin ensimmäiseen presidenttikauteen (1885–1889) asti. Yhdysvaltain historiassa presidentilliset viiksivallut rajoittuivat tämän jälkeen Theodore Rooseveltiin sekä William Taftiin, jonka presidenttikausi lopetti Yhdysvaltain ulkopoliittisen historin imperialistisen vaiheen. Idealistisen Woodrow Wilsonin jälkeen valkoisen talon herrana on vuorotellen ollut toinen toistaan naamakarvattomampia luusereita, joka on korreloinut, varsinkin 1950-luvulta lähtien, maan ulkopoliittisen arvovallan vähenemisenä.

USA ei ole ainoa maa, jossa naamakarvojen krooninen puute on kääntänyt maan kurssin merkittävästä globaalista suurvallasta geopoliittiseen liukumäkeen, joka poikkeuksetta johtaa historian tuhkakasaan. Saman kohtalon koki kylmän sodan aikana moderneista imperiumeista suurin, eli Iso-Britannia. 10 Downing Streetillä viimeisin imperiumia parhaansa mukaan ylläpitänyt viekas viiksiniekka oli Harold MacMillan (1957-1963), jonka viiksettömien edeltäjien käsialaa olivat mm. Suezin kriisi vuonna 1956 – Anthony Edenin käsialaa – lopulta johtaen MacMillanin ”viiksekkääseen vallankaappaukseen” . Toki alamäki alkoi jo kauan aiemmin. Eurooppalaisten valtiomiesviiksien kulta-aikoina 1700-luvulla Amerikan itsenäisyysjulistuksen aikana Pääministeri Frederick Northin ja Kuningas Yrjö III:n katastrofaalinen naamakarvoitusvaje löi alkusoinnut tulevan suurvallan itsenäistymiselle.

Sama kohtalo kohtasi myös Neuvostoliittoa, jonka synty ja huippuhetket ovat sidottuja uljaaseen, karvaiseen ylähuuleen. Sosialismin isänä tietysti parrakkaalla Karl Marxilla oli osansa asiaan, mutta Neuvostoliiton historiassa kaksi karvaista ylähuulta oli ylitse muiden. Nämä kuuluivat Vladimir Leninille sekä Joe-sedälle (joiden väliin mahtui vielä Alexei Rykov, jonka ylähuuli ei historiassa ole ansaitsemaansa huomiota saanut. Stalinin kuoleman (1952) jälkeen, Neuvostoliiton alamäki alkoi. Stalin oli viimeinen viiksillä varustettu Neuvosto-johtaja. Yhteensattumaa? Toimituksemme ei ole asiasta kovin varma. Rohkenemmekin väittää, että ylähuulen karvoituksen määrällä ja valtiollisella menestymisellä on suora yhteys. Ai ei vai? Lisätodistelu valaiskoon asiaa; poliittisella viisaudella ja viiksillä varustettu Gandhi onnistui kaatamaan Iso-Britannian imperiumin Etelä-Aasiassa. Viimeisen kuoliniskun imperiumille antoi niinikään viekkailla viiksillä varustettu Gamal Abdel Nasser Suezin taistelukentillä.  Merkittävässä roolissa itäblokin, ja sitä myöten välillisesti Neuvostoliiton, hautaamisessa toiminut Lech Walesa ei puolestaan ainakaan aktiiviaikoinaan ajanut viiksiään viemäriin. Voisitteko kuvitella Solidarnośćia ilman Lechin viiksiä? Emme mekään. Myös silloisen Tsekkoslovakian samettivallankumouksen taustalla oli viiksekäs mies, Vaclav Havel, jonka neuvonantajana toimi niin ikään viiksi-ikonina tunnettu Frank Zappa.

Kansalaiset, medborgare. Tänä vuonna marraskuun aikana tehkää oma velvollisuutenne ja kasvattakaa viikset, ovat ne sitten nasserit, saddamit, sadatit, stalinit, kitchenerit, mursut tai ståhlbergit. Kuten historia näyttää, karvainen ylähuuli on hyväksi maallemme. Tuodaan Suur-Suomi takaisin yhdet viikset kerrallaan, ja ehkä sivussa sitten kasvatetaan tietoutta tärkeistä asioista.