Suomen turvallisuusneuvostokampanjan epäonnistumisen ruotiminen julkisessa keskustelussa on tuottanut muutaman erinomaisen kommentin. Turvallisuusneuvostosta rannalle jääminen ei sinänsä ole katastrofi, mutta siitä seurannut tyhjyyden tunne on saanut aikaan keskustelua Suomen ulkopolitiikan sekavahkosta tilasta. Ulkopoliittisen instituutin tutkijaryhmän kommenttipaperi ja Lauri Tähtisen Helsingin Sanomiin kirjoittama vieraskynä kielivät samasta asiasta: Suomella on vaikeuksia tällä hetkellä määritellä sen ulkopolitiikkaa.

Suomen ulkopolitiikkaa, sen nykytilaa, tulevaisuutta ja historiaa, on mahdollista tarkastella identiteetin käsitteen kautta, mitä mainittujen tekstien kirjottajat osin jo tekivätkin. Sosiaalista konstruktivismia edustavat ajattelijat, etunenässä Alexander Wendt, ovat tuoneet identiteetin käsitettä kansainvälisen politiikan tieteenalalle. Identiteetille ei löydy yhteistä kaikenkattavaa määritelmää, ja itse asiassa Wendt tunnistaa neljä eri identiteettityyppiä: persoonallisen, kollektiivisen, rooli- ja tyyppi-identiteetin (aiheesta lisää täällä). Wendtin mukaan ideniteetillä viitataan piirteisiin, jotka luovat toimijalle ominaiset käyttäytymistavat. Identiteetti siis ohjaa toimijan, tässä tapauksessa valtion, intressejä ja tätä kautta toimintatapaa, ja identeetin voidaan myös nähdä erottavan ”itsen” ”toisesta”.

Konstruktivismin henkeen sopien identiteetti nähdään sosiaalisesti rakentuneena, ja rakentumiseen vaikuttavat toimijan sisäinen ja ulkoinen rakenne.  Esimerkkinä Suomen kohdalta voisi tuoda ajatuksen Suomesta rauhanrakentamisen suurvaltana. Pelkkä kotimainen puhe rauhanrakentamisen suurvallasta ei riitä, vaan Suomi tarvitsisi tunnustusta myös rajojensa ulkopuolelta. Jos turvallisuusneuvostovaalia voidaan pitää osviittana, tällä hetkellä valtiorajojen molemmilla puolilla näyttää olevan epävarmuutta Suomen identiteetistä. Olemme kaukana ideaalitilanteesta. Paras tilanne olisi sellainen, jossa Suomen tietoisesti rakentamansa identiteetti saisi vastakaikua muualta eli Suomella olisi tällöin haluamansa ”rooli” maailmanpolitiikan kentällä.

Identiteetti on aina historiallisesti rakentunut. Tarkasteltaessa, mitä Suomi on nyt, tulee ottaa huomioon, mitä Suomi on joskus ollut. Seuraavaksi olisi tarkoitus käydä lyhyesti läpi, mitä identiteettejä Suomella on ollut. Tätä taustaa vasten tarkastellen on kenties mahdollista ymmärtää Suomen tämänhetkistä identiteettikriisiä. Listatut identiteetit eivät ole lähellekään kaikenkattavia, ja niissä on merkittäviä päällekkäisyyksiä.

Pienuus kaiken pohjalla

The Ulkopolitistissa on käsitelty jo laajasti (tässä ja tässä) Suomen pienvaltiorealistista traditioita. Pienuutta voidaan pitää hyvin myös Suomen yhtenä identiteeteistä. Maamme johdon pienvaltiorealistinen näkökulma maailmanpolitiikan armottomuudesta pienille maille johti tietyntyyppiseen politiikkaan. Pienenä maana jouduimme harjoittamaan politiikkaa, jossa annoimme myöden Neuvostoliiton turvallisuusintresseille.

Wendtiläistä termiä käyttäen Suomi oli kuitenkin ”tyyppi-identiteetiltään” länsimainen demokratia ja erosi näin merkittävästi itäblokin maista. Kansainvälispoliittisen jännittyneisyyden lieventyessä Suomen liikkumatila kasvoi, ja puolueettomuuspolitiikka alkoi nostaa (jälleen) päätään. Pieni Suomi kykenikin ratkaisemaan turvallisuusongelmansa ”pysyttäytymällä suurvaltain eturistiriitojen ulkopuolella ja viljelemällä hyvä suhteita kaikkiin valtioihin”, kuten Kekkonen Tamminiemi-teoksessaan toteaa. Vuosien kuluessa Suomi ennemmin ja myöhemmin saikin roolilleen ja identiteetilleen tunnustusta.

Kansainvälispoliittinen rakenne muuttui kylmän sodan kahtiajaon hajottua. Samalla muuttui Suomen asema ja syntyi tilaisuus identiteettimme viilaamiselle. Kansainvälisessä politiikassa sotilaallisen voiman merkitys pääomana väheni, ja Euroopassa syvenevä integraatio alkoi luoda uusia mahdollisuuksia pienille valtioille. Päättäjiemme johdolla Suomi alkoikin pyrkiä ”ytimeen”, jossa se kykeni vaikuttamaan eurooppalaiseen päätöksentekoon. Suomen pienuus, joka aiemmin rajoitti Suomen suhteita länteen, nähtiinkin kansainvälispoliittisen rakenteen muututtua syynä integroitua Eurooppaan.

Pienen Suomen politiikka on muuttunut paljon kansainvälispoliittisen tilanteen muuttuessa. Paasikiveläisen Suomen ahtaasta tilanteesta siirryttiin kekkoslaiseen aktiivisempaan puolueettomuuspolitiikkaan, ja kylmän sodan loputtua pieni Suomi astelikin jo Ahtisaaren-Lipposen linjalla EU:n ytimessä. Tämä on hyvä esimerkki kansainvälisen rakenteen vaikutuksesta valtion identiteettiin.

Pohjoismaa vai länsimaa?

Suomen identiteetissä on ollut piirteitä sekä pohjoismaalaisuudesta että länsimaalaisuudesta. Ole Wæverin mukaan pohjoismaalaisuus oli osa jokaisen Pohjoismaan identiteettiä kylmän sodan aikana. Pohjoismaalaisuus edusti valistuneisuutta ja anti-militarismia sekä tiettyä ylemmyydentunnetta suhteessa ”vanhaan” Eurooppaan. Pohjoismaalaisuus oli Suomelle keino korostaa puolueettomuuttaan idän ja lännen välissä. Puhtaasti länsimainen, itää vasten rakennettu, identiteetti anti-venäläisyyksineen ei ollut hyviä idänsuhteita korostavalle Suomelle mahdollinen. Länsimaisuus instituutioineen, varsinkin Nato, olisi Suomen kylmän sodan aikaiselle politiikalle jopa selkeä uhka. Mutta kuten jo todettu, Suomi ei halunnut identifioitua itäänkään. Tässä suhteessa pohjoismaalaisuus tarjosi kultaisen keskitien. Tosin, ei voida väittää, etteikö Suomella olisi ollut länsimaisia piirteitä identiteetissään kylmän sodan aikana. Olihan Suomella kova hinku päästä tiettyjen läntisten organisaatioiden jäseneksi – vaarantamatta kuitenkaan idänsuhteita.

2010-luvun Suomea on helppo pitää identiteetiltään länsimaisena. Suomi on mukana merkittävässä eurooppalaisessa integraatioprosessissa, ja sen arvojen voidaan katsoa olevan linjassa muiden länsimaiden kanssa. Mutta onko pohjoismaisuutta korostanut Suomi muuttunut maailman muuttuessa länsimaaksi? Warwickin yliopiston professorin Christopher S. Browningin mukaan suomalaisissa kylmän sodan jälkeisissä diskursseissa on korostettu Suomen länsimaista identiteettiä entistä kylmän sodan suomettunutta Suomea vasten. Vilho Harle ja Sami Moiso korostavat taas teoksessaan, että Koiviston presidenttikaudella Suomi otti harppauksia kohti länttä, mikä näkyi muun muassa poliittisessa kielenkäytössä. ”Kotiinpaluu” länsimaihin on siis vaatinut ainakin jonkin verran diskursiivista työtä. Ilmoille voidaan heittää kuitenkin kysymys siitä, onko Suomi kuitenkaan aivan samassa kastissa muiden länsivaltojen kanssa, koska länsimainen puolustusliitto ei tunnu kodilta.

Missä mennään, mitä tehdään?

Suomen identiteeteistä on aina jokin ollut ”aktiivisena” riippuen sisäisestä ja ulkoisesta rakenteesta. Tällä hetkellä moni identiteetti on osittain aktiivinen, mutta sisäpoliittisesta tilanteesta johtuen Suomessa ei olla oltu joko halukkaita tai kykeneviä rakentamaan maallemme selkeää identiteettiä. Epäselväksi jääkin, onko Suomi länsimaa, pohjoismaa vai liittoutumaton rauhanrakentamisen suurvalta, joka panostaa YK:iin. Vai olemmeko loppujen lopuksi pienen pieni ”lastu lainehilla”, joka luulee itsestään hieman liikoja?

Maailmanpoliittinen tilanne on toki haastava, sillä käynnissä voidaan nähdä olevan tietynlainen transitiovaihe. Staattisempi kylmän sodan vaihe blokkeineen ja suurempine uhkineen oli Suomen identiteettiprojektille helpompi tilanne kuin nykyinen muutosvaihe. Kylmän sodan aikainen ulkopolitiikkamme nähtiin selviämiskysymyksenä, mikä konsensusajattelun ohella teki sisäisestä rakentamisprojektista helpomman.

Vaihtoehtoja Suomen 2010-luvun identiteetille löytyy. Suomi voisi konsolidoida länsimaista identiteettiään Nato-jäsenyydellä ja eurokriisin toivottavasti hellittäessä palata rakentavaksi toimijaksi ja ”mallioppilaaksi” unionin ytimeen. Pelkkä länsiliittoutuminen ja länsimaalaisuuden identiteetin pönkittäminen tuskin toisivat Suomelle kovinkaan paljon ulkopoliittista ”lisäarvoa”, jota pienen mutta potentiaalisen maan olisi hyvä tavoitella. Lisäarvoa on viisaampi tavoitella kansainvälisen politiikan ”idealistisemmalta” puolelta. Mika Aaltola ehdottaa pohjoismaalaisuutta uuden ulkopoliittisen identiteetin perustaksi ja älykkäämpää ulkopoliittista linjaa. Pohjoismaalaisuuden perinteinen ”brändi” on kuitenkin jo murentunut, ja Aaltola tunnustaakin reformin tarpeen. Mutta millainen olisi tämä reformi ja onko sellaiselle enää mitään perustaa? On hieman vaikea nähdä pohjaa, jolle pohjoismaista identiteettiä voidaan nykytilanteessa alkaa rakentaa.

Selvää on, että Helsingissä tulisi laittaa niin sanotusti valoja päälle. On sinänsä aivan sama, puhutaanko päätöksentekijöiden keskuudessa ulkopoliittisista identiteeteistä vai linjoista. Tärkeintä olisi aika kartoittaa Suomen vahvuudet ja mahdollinen potentiaalinen toiminta-alue suomalaiselle ulkopoliittiselle toiminnalle. Apua voidaan saada tutkimalla maamme historiaa ja identiteettejä. Vakavan harkinnan sekä laajan keskustelun jälkeen tarvitaan konkreettista panostusta ja pitkäjänteistä hallituskausien rajat ylittävää niin kansainvälistä kuin kotimaassakin tapahtuvaa työtä höystettynä kansainvälispoliittisen toimintaympäristön jatkuvalla seuranalla. Näin uusi identiteetti voisi alkaa hahmottua, ja Suomella olisi mahdollisuus saavuttaa haluamansa rooli maailmanpolitiikassa. Pessimismiin ei kannata vajota, sillä kansainvälinen politiikka ei ole mustavalkoista. Suomen mahdollisuudet eivät onneksi rajaudu kahteen vaihtoehtoon.