Suomen yllättävä tappio YK:n turvallisuusneuvostoäänestyksessä toi sellaisen hopeareunuksen, että se on saanut vireille harvinaisen aktiivisen ulkopolitiisen keskustelun Suomessa etsimään tappiolle syytä. Erinäisten hyvinkin spesifien syiden jälkeen hyvin nopeasti epäonnistuminen kytkettiin kiinni Suomen ulkopoliittiseen identiteettin ja ulkopoliittisen linjan vaikeaselkoisuuteen. Jo pidempään The Ulkopolitistia lukeneet hyvin tietävätkin, että kollektiivimme kirjoittajien mielestä tämä kritiikki ei suinkaan ole aiheetonta. Silti viimeaikainen kritiikki kaipaa vielä terävöittämistä, etenkin pois YK-TN tulosten selittämisestä yleisempään Suomen ulkopolitiikan puintiin ja parantamiseen.

Ulkopolitiikan sietämätön keveys?

Viime viikkojen kritiikeista osuvin on ehkä ollut Kari Huhdan Suomen YK-politiikan onttoudesta, mutta sama väite soveltuu myös Suomen ulkopolitiikkaan laajemmaltikin: siihen sisältyy suunnaton määrä pakollisia viittauksia joiden päällimmäinen funktio on retorinen.

Selvintä tämä on ollut suhteessa Euroopan unioniin, joka tärkeydestään huolimatta on romahtanut ulkopoliittisena toimijana talouskriisin aikana – ja osittain sen seurauksena. Tästä huolimatta Suomessa on pidetty esillä ja viitattu EU:n yhteiseen linjaan toistuvasti kansainvälisissä kriiseissä (esim. Libyan operaatio, Palestiinan YK-jäsenhakemus) siitä huolimatta, että jäsenmaat ovat syvästi eri mieltä. Toinen ongelma on se, että EU:n avunantovelvoitteelle (”solidaarisuusklausuuli”) annettu painoarvo ei ole missään vaiheessa täsmännyt sen uskottavuutta.

Samanlainen ongelma vaivaa pohjoismaalaisuutta, jonka tärkeys ulkopoliittisessa liturgiassa on kasvavissa määrin syrjäyttänyt EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön pääväylänä. Ongelma tässä suhteessa on – lyhyesti todettuna – että, vaikka yhteistyön onkin arvokasta, sille annettu painotus ei täsmää potentiaalisia tuloksia: etenkin turvallisuuspolitiikan saralla, mutta myös ulkopolitiikankin, jokainen pohjoismaa on omaksunut varsin erilaisia ratkaisuja – joten sen käsittäminen yhteinäisenä mallina vaatii hieman mielikuvitusta. Tämä skitsofrenia on ollut kaikille nähtävissä Islannin ilmavalvontaoperaation käsittelyssä – jossa hallitus vetoaa pohjoismaalaisuuteen ja oppositio peloittelee Natolla. Oppositio on tahattomastikin oikeassa, että Suomessa pohjoismainen puolustusyhteistyö – joka kuitenkin nojaa pitkäti Nato-maiden keskenäiseen yhteistyöhön, olkoon se Islannissa tai Itämerellä – on esitetty nimenomaan pohjoismaisena hankkeena huomioimaan sisäpoliittista yleisöä.

Pitkäaikaisin ja ehkä pyhin lehmä on ollut YK. Juuri kukaan ei vastusta Suomen YK-toiminnan korostamista ja sen tärkeyttä – osittain siksi koska se on aidosti tavoittelun arvoista – mutta kiusallinen tosiasia on, että ”Suomi ei ole ollut YK-maa enää vuosiin”. Aikaisemmin mainittu Huhdan kolumi on tässä suhteessa lukemisen arvoinen. Paras indikaattori Suomen heikolle YK-panostukselle on suomalaisten määrä eri YK-viroissa ja heikko tuki niille suomalaisille jotka pyrkivät ylenemään tässä kansainvälisen diplomatian pyhätössä.

Aitoja puutteita, puutteellisia korvikkeita

Kiistatta Suomen ulkopolitiikan toteutus on ollut sekavaa – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin väki argumentoi oivassa lyhyessä YK-TN kommentissaan tai Lauri Tähtinen vieraskynässään Helsingin Sanomissa. Ulkopoliittisesta identiteetistä – kuten kolleganikin arvioi – on tullut keskeinen aspekti tämän ”ongelman” ”ratkaisua”. Hämmentävää kuitenkin on ollut kuinka mielikuvituksettomia tarjotut ratkaisut ovat olleet: pohjoismaalaisuus ja puoleettomuus – kaksi vanhentunutta kylmän sodan ajan identiteettiä joita kumpaakin on jälleenlämmitelty ja todetettu sopivan 2010-luvun Suomelle erinomaisesti.

Puolueettomuuden esille nostaminen on edelleenkin varsin yleistä, vaikka käsitteen parasta ennen -päiväys umpeutui jo viimeistään Lissabonin sopimuksen myötä. Ikiliikkuja Paavo Väyrynen on toistuvasti ilmoittanut kaihostaan ja kaipuustaan puolueettomuutta kohtaan (2008, 2009, 2011, 2012) – mutta linjauksena on hankala nähdä mitä tarjottaavaa sillä on Suomelle nykyisessä maailmanpoliittisessa ympäristössä jossa sille ei ole kysyntää.

Pohjoismaalaisuus on kiinnostavampi ulkopoliittisen identiteetin ehdotus, mutta senkin hyötyä on hankala nähdä. Kantaa parhaiten argumenoinut, UPI:n Mika Aaltola, kuitenkin huomauttaa, että ”Pohjoismainen malli ei ole muun maailman silmissä yhtä vetovoimainen kuin aiemmin“ ja jopa mahdollisesti ylimielisyydessään haitallinen. Aaltolan painostus pohjoismaalaisen mallin reformiin maailman troubleshooterina ei vakuuta; ensinnäkin sillä se nojaa vanhentuneihin kekkoslaisiin kuviin, että Suomi ei tuomitse vaan ratkaisee, ja toiseksi tämä keskustelu ei ota huomioon mielipiteitä Oslossa, Tukholmassa tai Kööpenhaminassa.

Se kuinka selkäytimestä tulevat nämä menneisyyteen katsovat ehdotuksen toimivista ulkopoliittista malleista kertoo yleisestä suhtautumista Suomen ulkopolitiikkaan – kuten myös ne kritiikit jotka argumentoivat, että vain jos jokin linja olisi löytynyt niin voitto olisi tullut kotiin – joka osaltaan selittää kriitiikkiryppään ajankohtaa. Toki yllättävä YK-TN-tappio sai itsetutkiskelun käyntiin, mutta nämä esille otetut puutteet eivät ole mitenkään hetkellisiä. Miksi näitä huolia ei nostettu aikaisemmin? Miksi keskustelun syntyy on kestänyt näin kauan aikaa? Presidentivaalikampanjan aikana – Suomen ainoissa puhtaasti ulkopolitiikkaan liittyvissä vaaleissa – olisi ollut oiva tilaisuus nostaa esille tämä huutava puute.

Ehkä on todettava, että Suomen ulkopolitiikan linja koettiin varsin eheäksi ja toimivaksi vielä muutama viikko sitten, ennen lokakuun 18. mustaa torstaita New Yorkissa. Kampanjoinnin aikana loisti aito uskomus siihen, että Suomen korostamat seikat – kuten pohjoismaalaisuus, YK-omistautuminen, yms. – olisivat toimineet yhteinäisellä tavalla turvataakseen voiton. Unto Vesan vastikään kirjoittama historiikki Suomen YK-politiikasta heijastaa juuri sitä todellisuutta jota olisimme kokeneet jos äänet olisivat jakautuneet toisin. Tällöin Suomen ulkopolitiikan johdonmukaisuus olisi ilmeistä, samaten käytännönläheinen tulokulmamme. Hieman ennen YK-TN-vaaleja Suomen Kuvalehdessä (39/2012) presidentti Niinistö ylpeästi julisti, että hänellä ei tulisi olemaankaan ulkopoliittista linjaa – väite joka näyttää pitävän paikkansa jos katsoo hänen ulkopoliittista linjapuhetta suurlähettiläspäivillä – koska nykyinen suhtautuminen toimii hyvin, eikä ole tarvetta sitouttaa Suomea ideologioihin.

Koittaako intressittömän ulkopolitiikan loppu?

Kukaan ei tietystikään julista tavoittelevansa epäkäytännöllistä ulkopolitiikkaa. Pragmaattisuus on hyvä tapa ongelmanratkaisussa, mutta pragmatismi ei voi antaa ulkopolitiikalle sisältoä. Hieman samanlainen ongelma on liiallisessa fokusoinnilla ulkopoliittisiin identiteetteihin, sillä niiden hienous piilee siinä, että niitä voi olla – ja usein on suotavaa olla – lukuisiakin. Suomen nykyiset identiteetit – YK omistautuminen, eurooppalaisuus ja pohjoismaalaisuus – eivät ole huonoja, eikä ole pakko suinkaan yhtä noista valita. Suomen nykyisen ulkopolitiikan ongelmat eivät niinkään johdu identiteettien sekavuudesta vaan pikemminkin tavasta millä Suomi on tehnyt ulkopolitiikkaa.

Sitä ei ole juuri siksikään vielä nimitelty, mutta käytännössä Suomi on ajanut edeltävän vuosikymmenen ajan varsin idealistista ulkopolitiikkaa – nk. Halosen-Tuomiojan linjaa. Eräitä instituutionaalisia siteitä arvostettiin suuresti, kuten taas toisia tuntuvasti vähemmän, vaikka todellisuudessa toimet näissä eri kehyksissä eivät ole täsmänneet retoriikkaa. Vaikka tämän idealistisen linjan myötä Suomi on korostanut hyviä ja toteuttamisen arvoisia ulkopoliittisia päämääriä, aattellisesti sopivien kehysten määrittäminen on tuottanut suuremmoisia vaikeuksia ja hämmennystä ulkopoliittisessa linjassa.

Se mikä on loistanut puutteellaan on ollut määritelmä ja keskustelu ulkopolitiikan lähtökohdista: minkä tulisi ajaa Suomen ulkopolitiikkaa, mitkä ovat Suomen intressejä, ja mikä olisi suotavin tapa niitä edistää? Yhteistyökehykset olemassaolo eikä ”pöytien tavoittelu” ole kovin antoisaa, jos ei tiedä mitä tulisi kyseisellä paikalla tehdä. Realisteille tämä on jokseekin itsestäänselvä oletus, mutta myös arvopohjaisen ulkopolitiikan kannattajien tulisi pohtia kyseisten arvojen kytkökstä laajempiin intresseihin: miksi Suomi ajaa näitä arvoja ja miten nämä arvot vahvistavat Suomen kaltaisen pienen valtion asemaa maailmassa? Hyvinkin voi olla, että Suomi ulkopolitiikka ei tarvitse suurstrategiaa tai uutta linjausta. Suomella on runsaasti kehyksiä, ja identiteettejä, ja hyvä niin, mutta näiden kehysten kytkös kansallisiin intresseihin on ajoittain epäselvä. Kytkösten selventäminen antaisi uutta rohkeutta ja selkeyttä ulkopolitiikkaan, joka olisi hyvinkin tarpeellista ulkopoliittisina kohtalonhetkinä.

Intressien määrittely tapahtuu parhaiten jatkuvan ulkopoliittisen keskustelun kautta. Sen ajoittainen havahtuminen Suomessa on hienoa seurattavaa, mutta keskustelukulttuuri vielä laahaa perässä. Esimerkiksi Islannin ilmavalvontaoperaation keskustelu on ollut vilkasta, mutta nojaa vielä aivan liian vahvasti perin epäanalyyttisten vaihtoehtojen vastakkainasetteluun. Intresseistä lähtevä keskustelu näkökulma voisi olla analyyttisesti antoisampi lähtestymiskulma.